tag:blogger.com,1999:blog-43704348320586257732024-03-05T13:09:36.043+02:00hunajaakonvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.comBlogger129125tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-92213167761080782352009-09-27T22:32:00.002+03:002010-08-30T21:44:19.832+03:00As the world falls down<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="http://i270.photobucket.com/albums/jj113/rilie0912/Bowie-12.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="420" src="http://i270.photobucket.com/albums/jj113/rilie0912/Bowie-12.jpg" width="296" /></a></div><span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;"><br />
</span></span><br />
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Pelkään kokoajan että teen jotain väärin. Että elän väärin, väärässä todellisuudessa - siinä, mikä on minulle se pakotie. Että joku kaikkitietävä tulee ja kertoo, että kaikki se musiikki ja taide jonka varaan olen aina (paitsi silloin kun olen ollut sairaimmillani, päästä siis) rakentanut elämäni, onkin vain viihdettä eikä mitään syvempää. Tuntuu nimittäin taas siltä että haluaisin vain kävellä kaupungilla yksin, luurit korvilla ja elää musiikilla. Tai sitten viettää liikaa aikaa omassa sängyssä, selaillen kaikkia niitä taidekirjoja, joista saisi koostettua lähes kirjaston. Tai kahvilassa piirtelemässä luonnosvihkoon sokerisirottimia ja cappuccinokuppeja.</span></span><br />
<span style="font-size: x-small;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif;">Kai se sitten on minun tapani selvitä arjesta, joka on jo käsitteenä mielestäni aika puuduttava. Mutta onko kaikki tuo vain minun omaan päähäni rakentamaa epärealistisuutta? Ehkä en voikkaan elää vain hengittämällä ympärilläni olevaa visuaalista ja auditiivista kauneutta?<br />
</span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-51956734715494760662009-09-26T21:09:00.013+03:002009-09-27T11:07:59.333+03:00Lähteminen on aina vaikeinta<div style="font-family: Verdana,sans-serif;"><span style="font-size: x-small;">Eilistä postausta ei sitten koskaan tullut. Yritin kyllä.</span><br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Tänään on helpompaa; olen pyhittänyt päivän itselleni, blogimaailmassa harhailulle ja elokuvien katselemiselle. Niin ja musiikin kuuntelulle, tuli tuossa jokin aika sitten hankittua Spotify (myönnän, että sillä lompakkoystävällisemmällä tavalla). Mielikin lepää, kun minulla on oikeus ja <i>velvollisuus </i>olla vain, flunssa ei nimittäin ole hellittänyt otettaan. Olla möllötänhän minä varmaan suurimman osan ajasta muutenkin, hieman flegmaattisuuteen taipuva persoona kun satun olemaan, mutta harvemmin hyvällä omallatunnolla.</span><br />
</div><div style="font-family: Verdana,sans-serif;"><br />
</div><div style="font-family: Verdana,sans-serif;"><span style="font-size: x-small;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhk-A-Rky8aDFlF_Ofpo_hcpYUI5Jl3nW2_apaCBVQDZ6s9dbsfzUn9Tq_nDcOHm1RwFgoc3Dxl84NOwSJvgc-BzZC5Ijl8xX_8NtxiWSTYXQ6sJITZ58_U0u04TnpHDEdXAcP16b3Uohs/s1600-h/2156950191_3994a3395a.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhk-A-Rky8aDFlF_Ofpo_hcpYUI5Jl3nW2_apaCBVQDZ6s9dbsfzUn9Tq_nDcOHm1RwFgoc3Dxl84NOwSJvgc-BzZC5Ijl8xX_8NtxiWSTYXQ6sJITZ58_U0u04TnpHDEdXAcP16b3Uohs/s320/2156950191_3994a3395a.jpg" /></a>Koira oli pakko armahtaa ja viedä ulos, ja loppuen lopuksi oli ihan piristävää kävellä kauniissa punertavassa valossa auringonlaskun aikaan. Sain itseni suhteellisen nopeasti ulos; yleensä neuroottisuudeltani minulla kestää noin vartti päästä ovesta ulos sen jälkeen kun olen laittanut kengät jalkaan. Koira vaan tapittaa, mutta "odotahan, katson vain tän ja tarkistan tuon, hyvä poika pääsee ihan juuri ulos..."</span><br />
</div><div style="font-family: Verdana,sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: xx-small;"><i><br />
<br />
</i></span><br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: xx-small;"><i>Olisiko se toinen takki sittenkin parempi? <br />
Äh, pakko virittää hiukset uudestaan<br />
Tää huivi ei nyt vaan käy</i> </span><br />
<br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: xx-small;">jne. jne. mitä nyt kuvitella saattaa.<br />
<span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: x-small;"><br />
</span></span><br />
</div><div style="font-family: Verdana,sans-serif;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: xx-small;"><span style="font-family: Verdana, sans-serif; font-size: x-small;">Mutta tänään siis oli poikkeus: lähdin ihan luomuna, etsin vain hetken mielijohteesta lämpimimmän näköisen villapaidan päälleni. Se on jonkun tutun 80-luvulla neuloma, syksyisellä tavalla värikäs, lähes polviin saakka yltävä. <i>Heureka</i>, alle vedin puuvillasukkikset ja vyötärölle laitoin vyön, jolle ei koskaan ennen ole ollut käyttöä. Musta villakangastakki ja kaulahuivi, joka oli aivan <i>bueno</i> kyseiseen asukokonaisuuteen. Tuli hyvä mieli pelkästään siitä, kuinka helpolla pääsin tällä kertaa. Yleensä joudun pakottamaan itseni ulos tuskailtuani ensin peilin edessä myöhästymiseen saakka. Neuroottisuuteni on saanut selvän muodon ja se kohdistuu omaan ulkonäkööni. Surullista sinäänsä, sillä en halua vaikuttaa pinnalliselta, kun en sitä sisimmältäni ole. Tuntuu vain, että minun täytyy rakentaa oma kuvankaunis haarniskani ennenkuin lähden kodistani.</span><br />
</span><br />
</div>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-69514943716292709022009-09-24T20:45:00.004+03:002009-09-24T21:20:30.912+03:00Red, gold & green<span style="font-size:78%;"><span style="font-family: verdana;">Täällä taas, pitkän tauon jälkeen. Syvimmät anteeksipyytöni kaikille jotka edes hiukkasen ovat tästä blogista välittäneet ja extrakiitokset niille joiden blogilistoilla olen keikkunut passiivisuudestani huolimatta. </span><span style="color: rgb(255, 102, 102); font-family: verdana;"><3<br /><span style="color: rgb(0, 0, 0);">En vain ole itsekään tiennyt mitä ajattelen elämästä, sen takia on ollut mahdotonta kertoa siitä mitään. Nyt olen ehkä löytänyt omat näkökulmani elämään ja samalla bloggailu on alkanut houkuttelemaan enemmän ja enemmän. Olen myös vanhojen rakkaiden blogien kaveriksi löytänyt varsin koukuttavaa uutta luettavaa.<br /><br />Olen suunnitellut päässäni jotain muutoksia blogiin; luvassa on ehkä enemmän tietoa minusta itsestäni ja elämästäni. Ei pelkästään syömishäiriöstä, vaan kaikesta sen takana. Mietin jo uuden blogin perustamista, mutta toisaalta on hyvä pitää ulottuvilla vanhat tekstit jotka kertovat paljon menneisyydestäni. Saattaapi olla, että väsään muutoksia ulkoasuun piakkoin, mutta en mene lupaamaan.<br /><br />Verbaaliset taitoni ovat totaalisessa ruosteessa tauon jäljiltä, lisäksi aivot eivät suostu toimimaan flunssaisessa olotilassani. Tämän vuoksi turvaudunkin ranskalaisiin viivoihin kertoessani nykyisestä elämästäni:<br /><br />- opiskelen aikuislukiossa ja opiskelu luistaa<br />- pelkään kuitenkin syrjäytyväni, sillä tutustuminen aikuislukiossa on asteen haastavampaa kuin normilukiossa<br />- janoan elämääni jotain uutta, uusia maisemia ja ihmisiä<br />- käyn grafiikantunneilla joista todella nautin ja muutenkin menossa on luova kausi<br />- olen tajunnut seurustelleeni viime vuodenvaihteesta toukokuun loppuun psykopaatin kanssa, ja olen tyytyväinen että se on ohi<br />- olen kuolemanväsynyt ellen liidä kahvin voimalla lujaa jossain poissa kotinurkilta (syy: epilepsialääkitys / mieliala ? / joku mysteerinen sairaus, jota ei ole vielä spotattu)<br />- syöminen on katastrofaalista ja tuo mieleen jonkinlaisen vuoristoradan<br /><br />Ah. Kirjoitus takkuaa ja minua patistetaan koko ajan pois koneen ja Boy Georgen ääreltä. Mitä todennäköisimmin palaan asiaan huomenna.<br /><br /><br /><br /></span></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-21015207652408453102009-06-15T16:26:00.004+03:002009-06-18T10:27:27.019+03:00Summertime<div style="float: right; margin-left: 10px; margin-bottom: 10px;"><a href="http://www.flickr.com/photos/upyerbum/568734038/" title="photo sharing"><img src="http://farm2.static.flickr.com/1422/568734038_d2aa0b4160_m.jpg" alt="" style="border: 2px solid rgb(0, 0, 0);" /></a><br /><span style="margin-top: 0px;font-size:0;" ><a href="http://www.flickr.com/photos/upyerbum/568734038/">Flickr meltdown</a><br />Originally uploaded by <a href="http://www.flickr.com/people/upyerbum/">♥ shhexycorin ♥</a></span></div><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Kaikki on muuttunut.</span><br /><span style="font-family:verdana;">Päätimme pojan kanssa alottaa kaiken (tai ainakin ystävyyden) alusta. Viiden kuukauden jälkeen.</span><br /><span style="font-family:verdana;">No, helpotuksekseni voin myöntää että se oli järkeenkäyvä vaihtoehto; olimmehan </span><span style="font-style: italic;font-family:verdana;" >minä</span><span style="font-family:verdana;"> ja </span><span style="font-style: italic;font-family:verdana;" >me</span><span style="font-family:verdana;"> niin epäbalanssissa siinä suhteessa.</span><br /><span style="font-family:verdana;">Tunteet eivät kuitenkaan ole päästäneet minua helpolla, itseasiassa minusta tuntuu että viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaimpia elämässäni. Itkin itkemistäni ja minuun sattui fyysisesti. Raavin sääreni haavoille, riehuin ja huusin ja sitten taas totaalijäädyin. Soitin monta kertaa pojalle vaikka ei olisi pitänyt, mutta hän oli ihanan kärsivällinen ja vastasi kerta kerran jälkeen.</span><br /><span style="font-family:verdana;">Tähän samaan syssyyn mummoni meni kuolemaan ja edessä häämötti (huom. imperfekti) vain tyhjä kesä.</span><br /><br /><span style="font-family:verdana;">Nyt onneksi olen onnistunut rakentamaan lomalle tavallista enemmän suunnitelmia; hieman kesätöitä, peräti kahdet festarit, viikon reissu kaverin mökille sekä lapsuuteni kesäpaikkaan, ja ennen tätä kaikkea ihana juhannus. <3</span><br /><span style="font-family:verdana;">Mielessä kummittelee silti koko ajan alkukesän alakulo ja todella pelkään että poika on nostanut rimani liian korkealle. Ettei hänen hurmaavuutensa jälkeen minulle kelpaa aidosti kukaan.</span><br /><br /><span style="font-family:verdana;">On myös käynyt juuri niin kuin ennustin. Kerran terapeuttini kysyi, miten reagoisin jos poika jättäisi minut. "Alkaisin varmaan taas kontrolloida syömisiäni" ja juuri niin on käynyt. En oikeastaan haluaisi tehdä asialle mitään, sillä olen niin tyytymätön itseeni ja kroppaani nyt ja koen, ettei minulla ole välineitä parantaa tilannetta terveesti.</span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-54632231172536991382009-05-13T21:00:00.005+03:002009-05-13T21:45:53.796+03:00Milloin matto lähtee alta?<span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Viime postauksessa iloitsin seisovani turvallisella pohjalla, mutta nyt ei <span style="font-weight: bold;">tunnu</span> siltä. Järjellä ajatellen minusta on tuntunut tältä tuhat kertaa ennenkin eikä se ole mitään tarkoittanut; nyt vain pitäisi kestää tätä hylätyksi tulemisen pelkoa monta päivää putkeen. Partiolesken elämää osa II.<br /><br /></span></span><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRc9VIP7a4ihTGJVauJiAXKxkRPeZ8_-oZ2uVWakYOyLjckAeAQVOvt46e6_LThfBi9U9fRZC8a8v4Y-vuOi9PPvq_8gruxxjelmJ1c2sRie767EOPPaCy5MYoNAIXBiZndKBjl0goSpM/s1600-h/3259470096_0d5e47d8eb_m.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 233px; height: 240px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiRc9VIP7a4ihTGJVauJiAXKxkRPeZ8_-oZ2uVWakYOyLjckAeAQVOvt46e6_LThfBi9U9fRZC8a8v4Y-vuOi9PPvq_8gruxxjelmJ1c2sRie767EOPPaCy5MYoNAIXBiZndKBjl0goSpM/s320/3259470096_0d5e47d8eb_m.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5335380919647635138" border="0" /></a><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Suhteessani poikaystävääni onnettomuutta sisälläni on aiheuttanut tuo vankka tunnelukkoni, hylätyksi tulemisen pelko. Kuinka monta kertaa olenkaan tullut saattamasta poikaa ja jo metroasemalla puhjennut kyyneliin. Viimeksi noin tunti sitten.</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"><br />Varmasti tämä on vaikuttanut myös poikaan - olen "joutunut" varmistelemaan hänen rakkauttaan minua kohtaan </span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">iiankin tiuhasti, se varmasti tuntuu ahdistavalta ja saattaa kuulostaa hänen korvaansa jopa syyttelyltä. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut karsimaan sellaista huomionhakuista käyttäytymistä, mutta omat tunteet ja kysymysmerkit on vain vaikea pitää sisällään. Osa minusta haluaisi juuri nyt soittaa hänelle mahdollisen mielenrauhan saavuttamiseksi, toinen osa taas ajattelee asiaa pidemmälle ja pojan näkökulmasta. Yleensä tälläiset ahdistuskohtaukset saavat alkunsa pojan äänensävystä tai jostain pikkuruisesta eleestä, joka saa vainoharhaisuuteni heräämään.</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> </span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"><br />Inhoan tätä tapaa millä mieleni toimii! Tiedän, ettei poika tee mitään moraalisesti väärää, mutta</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> joku pieni ääni päässäni vain puhuu hänestä paskaa minulle itselleni. </span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"></span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Terapeutille tätä selittäessäni vertasin tuota ääntä syömishäiriöp</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"></span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">eikkoon, ja paljon samoja piirteitä niissä onkin.</span></span><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"><br />Lisäksi olen itselleni todella vihainen siitä, että olen pelannut korttini niin, että nyt minulla on jäljellä tuo yksi ja ainut, ja liian tärkeä. Kun otin hänet elämääni, annoin vaan mennä ja päästin irti syömishäiriöstä. En pysty enää käsittelemään tunteitani ruuan avulla ainakaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, enkä muitakaan keinoja ole löytänyt. Vaihdoin anorektisen käyttäytymiseni häneen ja paino lähti heti nousuun. Syömishäiriö ei koskaan itse jätä sinua - vain sinä voit jättää syömishäiriön. Mutta sama ei koske poikaystävää!<br /><br />Olen aina joko jonkinlaisessa huumassa tai sitten itken sitä että olen saattanut itseni tähän tilanteeseen, jossa minulla ei ole minkäänlaista plan-B:tä. Tunnen häntä kohtaan niin paljon rakkautta ja järjelläkin ajateltuna hän on niin täydellinen kuin voi olla: aito, älykäs ja komea.<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-67386257942078438042009-05-09T21:21:00.010+03:002009-05-09T23:02:45.974+03:0036 hours<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMTMO3YoEvo65V3W_4BtU6lKXKNzg3Unx6rRuUuYMG6qOKWSyd8y8e00BMUH8ohXq6rq_jypbI75fsGSJKRIuRtp5wDrRqmQF68ZhtcHNhNisUw25td7PfUU2xIyMdTyxU18Yuo1ITyV0/s1600-h/2641783577_3cbcf0107d.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 266px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgMTMO3YoEvo65V3W_4BtU6lKXKNzg3Unx6rRuUuYMG6qOKWSyd8y8e00BMUH8ohXq6rq_jypbI75fsGSJKRIuRtp5wDrRqmQF68ZhtcHNhNisUw25td7PfUU2xIyMdTyxU18Yuo1ITyV0/s320/2641783577_3cbcf0107d.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5333909652228538738" border="0" /></a><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Päivä on mennyt osuvasti ilmaistuna harakoille. Suunnittelematta ja sitä tahtomatta sluibailin jättäessäni ilmestymättä eräisiin tärkeisiin juhliin - ajanhallintani meni taas kerran pipariksi. Loppupäivän kulku: roskaruokaa naamaan ja unta kaaliin.<br /><br /><br />Eilinen oli pitkä päivä. Illan olin luvannut viettää ystävieni kanssa <span style="font-style: italic;">discossa</span> ja se tuntui juuri niin vieraalta maaperältä kuin olin kuvitellutkin. Siellä oli mukavia ihmisiä (lukuunottamatta joukon kusipäätä jota tekisi mieli toisinaan käyttää tikkatauluna), mutta suurin osa heistä oli tullut sinne unohtaakseen enemmän tai vähemmän epätoivoiset yrityksensä. Viihtyisintä oli jonottelu kauniina kevätiltana, itse tapahtuma kuvotti minua. Eivät ne ulkomaalaiset hiplailevat miehenalut minua järkyttäneet, vaan enemmänkin se miten yksi klubi voi olla täynnä hyväksyntää hakevia tyttöjä, niin helppoja, kun päässä ei liiku mikään muu kuin randomsomalien miellyttäminen. Aikani vietin milloin ketäkin ystävääni etsien ja parvella vettä litkien. Tulipa ainakin testattua että en välittömästi kuole strobovalojen vaikutuksesta (omistanhan epilepsian). Ensikerralla jätän ihan mielihyvin väliin, nyt tunsin velvollisuudekseni suostua kutsuun, sillä kaverit ovat hieman syyllistävään sävyyn kyselleet mihin olen kadonnut viimeisen puolivuotisen aikana.<br /><br />Eilinen oli muuten täysi kymppi. Aamulla heräsin suhteellisen aikaisin ja omien kouluhommien jälkeen käväsin vanhassa koulussani pyörähtämässä. Ihmiset olivat lämminhenkisiä minua kohtaan ja tuntui siltä kuin olisin tullut takaisin siihen kouluun jossa pari vuotta sitten aidosti viihdyin.<br /></span></span><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Satun olemaan partioleski tämän ja seuraavien kahden viikonloppujen ajan (toki viikot ovat siinä välissä),</span></span><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilNk0eydexs4kQeDntJ05FY0SFHEMWwN0P3H76AbsxTAzMDoRY-cAqypYYuql93Ducvn_zcU3aBLSBaWWXh_WptYW5Uv8D7u_WTJnYIYpZYn6MmEnqTYTY0FeA3Mo3_joSO25-aCJ-6-s/s1600-h/2659965992_bbd0184a96_m.jpg"><img style="margin: 0pt 0pt 10px 10px; float: right; cursor: pointer; width: 200px; height: 137px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEilNk0eydexs4kQeDntJ05FY0SFHEMWwN0P3H76AbsxTAzMDoRY-cAqypYYuql93Ducvn_zcU3aBLSBaWWXh_WptYW5Uv8D7u_WTJnYIYpZYn6MmEnqTYTY0FeA3Mo3_joSO25-aCJ-6-s/s200/2659965992_bbd0184a96_m.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5333916522871606498" border="0" /></a><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> joten kävin moikkaamassa</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> poikaystävääni ennenkuin hän lähti. Yllätin hänet olemalla kotona ennen häntä (sisko päästi sisään). Hän osasi olla jotenkin tavallistakin suloisempi, vaikka olenhan kuitenkin jo puolen vuoden aikana on huomannut ettei hänkään aina suloinen ole. Sain pitkästä aikaa kuulla häneltä olevani kaunis, hän kiitteli minua kokkauksistani ja piti huolehti että itsekin syön jotain. On ihanaa kuin joku, varsinkin hän, kehottaa minua syömään, sillä muuten tunnen helposti ettei minun kuulu syödä. <span style="font-style: italic;">Pus och kram,</span> hän kysyi että pärjäänhän illalla. Kävellessäni ystävälleni tunsin lämpimän tunteen sisälläni, tiesin taas seisovani turvallisella pohjalla.<br /><br />En meinaa saada postausta loppumaan sitten millään, mutta viimeiseen 36:n tuntiin on liittynyt niin monenlaisia fiiliksiä! Yöksi menin ystävälleni tyttöporukassa, oli ihanaa istuskella yö- ja aamupalalla <span style="font-style: italic;">ei-omassa </span>keittiössä, kaakaota siemaillen ja itsetehtyä sämpylää pureskellen, vieläpä hyvässä seurassa. Yöllä näin ahdistavia unia, jotka ovat osin vaikuttaneet tämän päivän tunnelmaan ja vihaani tikkataulukusipäätä kohtaan... kiitos täysikuu.<br /><br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-32812259710224829402009-05-06T15:18:00.008+03:002009-05-06T15:52:33.783+03:00Pitäisi<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEio5wKcWUoTNMqtOTbZ7n-28kkuCSEHXumtx6d8GqkuJ5NhXtDTZd5JDK8cQw_aUH1TQZtGlXil2ubRR1ZY3F-jYLOWQsTINhvjkle1uNRJdvU7aOfYUitnb0alrQM97Taf_PmYJVG_kyQ/s1600-h/2467701458_a28711e2b2.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 320px; height: 213px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEio5wKcWUoTNMqtOTbZ7n-28kkuCSEHXumtx6d8GqkuJ5NhXtDTZd5JDK8cQw_aUH1TQZtGlXil2ubRR1ZY3F-jYLOWQsTINhvjkle1uNRJdvU7aOfYUitnb0alrQM97Taf_PmYJVG_kyQ/s320/2467701458_a28711e2b2.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5332692736290823186" border="0" /></a><br /><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" ><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />Ah. Olen niin turtunut kaikkeen stressaavaan, koulutyöhön ja siihen ikuiseen pähkäilyyn että ollako vai eikö olla rakastettu. Nyt olisin niiin kypsä pienelle <a style="color: rgb(255, 153, 102);" href="http://motivaatioblogi.blogspot.com/2009/05/puolikuolema-paastoa-elamasta.html">puolikuolemalle</a><span style="color: rgb(0, 0, 0);">. <span style="font-style: italic;">Kannattaa muutenkin vilkaista mitä linkin takaa löytyy, jäin aivan koukkuun.</span></span><br /><span style="font-weight: bold;">Mutta</span>, ehei, viimeiset tsemppiviikot meneillään ja pitäisi pysyä pystyssä. Nimittäin kotona semisaikulla jumitellessani on tekemättömien koulutöiden vuori kasvanut melkoisen suureksi ja ensi viikon perjantaina kaikki pitäisi olla finito.<br />Kaiken lisäksi jonossa on useita <span style="font-weight: bold;"><span style="font-style: italic;">pitäisi</span></span>-asioita; pitäisi liikkua (tai kuten poikaystävä sanoi, urheilla) enemmän, kävelyttää koiraa enemmän, olla kavereiden kanssa enemmän, nukkua enemmän, ja noh, syödä vähemmän. En ole koskaan ollut kauhean tehokas mutta nyt ajankäytölliset ongelmat alkavat jo siitä kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tuntuu että minulla on kiireempi kuin koskaan, vaikka toisaalta ne monilta eniten aikaa vievät seikat ovat poissa - koulussa käynti ja televisio (en omista).<br /><br />Eilen yritin hieman avautua poikaystävälle tuosta urheilu-/liikuntadilemmastani. <span style="font-style: italic;">Aina liikaa tai liian vähän</span> pätee tässäkin. Nyt liikun liian vähän (muidenkin kuin itseni mielestä) mutta kun liikuin aktiivisesti, se meni niin pakkomielteiseksi että äidin sanoin sitä oli "karmea katsella" ja sain lääkäriltä liikuntakiellon. Poikaystävä totesi vain että itsepähän olen sopan keittänyt. Toisaalta <span style="font-weight: bold;">ehkä </span>totta, mutta... Eihän kukaan tahallaan sairastu? Tiedän sen, mutta en siltikään pysty perustelemaan itselleni taikka sitten toisille sitä miksi ns. yksinkertaiset ja luonnolliset asiat ovat paisuneet ulos mittakaavoistaan...<br /></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-34737982512008017292009-04-28T13:50:00.004+03:002009-04-28T14:39:41.494+03:00Focus on X<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiU8QgUf9udfJcQxtQh9BSCoTs2dbOs2yoqR530TzzpJYRbH98Jv78rHptNiWhsPFDiG0kGx14SiQX2HxX4h4bg5iUblcEptVvZBL-rEkG0aQml3pBINmAQ25cB8yc4x5OTSNVKnq4MKT4/s1600-h/3382868648_75323aef62_m.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 230px; height: 240px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiU8QgUf9udfJcQxtQh9BSCoTs2dbOs2yoqR530TzzpJYRbH98Jv78rHptNiWhsPFDiG0kGx14SiQX2HxX4h4bg5iUblcEptVvZBL-rEkG0aQml3pBINmAQ25cB8yc4x5OTSNVKnq4MKT4/s320/3382868648_75323aef62_m.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5329705547127332402" border="0" /></a><br /><span style="font-family: verdana;font-size:78%;" >Outo ilmiö, nimittäin se miten paljon helpommin koulutyöt sujuvat niinä päivinä kun olen antanut itselleni luvan syödä juuri niin epäsäännöllisen vähän kun päänuppi toisinaan käskee. Muistelen niitä harvoja päiviä, jolloin kurkustani ei mennyt alas minkäänlaista ravintoa (niitä on vähän), ja jokaikinen niistä on vietetty nenä koulukirjoissa.<br />Tänään heräsin äidin huolestuneeseen marmatukseen koulunkäyntini tilanteesta. Ponkasin ylös sängystä yllättäen itsenikin, pesin hampaat ja menin illalla auki jättämäni ruotsinkirjan eteen. Ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta jonkun ravitsemusterapeutin ääni sai minut ottamaan yhden leivän. Toisaalta se oli liian vähän mutta tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, helpompi elää turhan pienesti kuin tapella terveen ja sairaan äänen kanssa.<br />Luin, kunnes tein omatoimisesti kokeen. Sitten luin äikkää, ja tein siitäkin kokeen. Miten tässä näin kävi? Tämän viikon hommat tehty kaksi päivää ennen deadlinea!<br />Näyttää siltä, että päässäni pyörivät joko ainoastaan ruoka tai sitten joku muu asia. Jos suljen ruuan ja "syömismahdollisuuden" pois, pystyn heti keskittymään paremmin. Ei tarvitse kokoajan tiirailla kelloa, että joko olen minuutin lähempänä ruoka-aikaa, voisinko jo mennä ja ottaa jotain.<br />Kysymys kuuluu; mihin minun nyt pitäisi keskittyä? Toisaalta ruokaan, jotta rytmi pysyy ymsyms., sanovat ravitsemusterapeutit ja äiti. Toisaalta psyk.polilla saan kuulla täysin muuta, sillä 'olenhan tehnyt tarpeeksi hallaa itselleni anoreksiallani' ja minulla on vielä hetki sitten ollut tätäkin vääristyneempi kuva maailmasta (aka ruoasta).<br />*Huokaus* vet inte.<br /></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-41036957193644479642009-04-21T13:31:00.003+03:002009-04-21T14:20:02.935+03:00Sweets for my sweet, sugar for my honey<span style="font-size:78%;"><span style="font-family: verdana;">Viime postauksesta on vierähtänyt tarkoituksettoman pitkä aika, ja tähän väliin on mahtunut jo kaksi viikonloppua täynnä <span style="font-style: italic;">ylimääräistä extraa</span>. Ensin pääsiäinen (onneksi) poissa kotoa, ja sitten viime viikonloppuna juhlat jälkimaininkeineen.<br />Tähän väliin täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt ja otettu saamastani vastaanotosta, kiitoksia lukijoille ja tuplasti heille jotka vaivautuivat vielä kommentoimaankin. <span style="font-weight: bold; font-style: italic; color: rgb(255, 102, 102);"><3<br /><br /></span>Läskiahdistus on ollut aika hallitseva osa ajatuksiani enkä vain osaa olla tyytyväinen ns. edistykseeni. Pystyn syömään valkuais-keltuais-munakasta, 2% jugurttia, salaattia jossa on juustoa sekä oliiveja, paahtoleipää tai pussipastaa vaikka yhdeksältä ilalla, ilman että koen epäonnistuneeni totaalisesti ihmisenä. Peiliin katsoessani en kuitenkaan ole uskoa silmiäni ja toisinaan joudun pakokauhun valtaan halutessani ulos omasta kuorestani. Silloin haluaisin heittää kaiken "edistykseni" (ts. matkani anoreksiasta "normaaliin", ikuiseen läskitykseen) roskikseen. Oikeastaan haluisin sitä koko ajan. En vain näe tietä takaisin, sillä elämä on muuttunut niin paljon. Nyt elämässäni on yksi ihana ihminen lisää jota itseni kuihduttaminen satuttaisi, silti minulla on tarve päästä takaisin siihen entiseen. Tiedän varsin hyvin, ettei se helpottaisi elämääni, mutta pystyisin edes hyväksymään itseni.<br />Anorektisena olisin tietysti ollut tyytyväisempi aina vain pienempiin lukuihin vaa'assa, mutta kuitenkin hyväksyin itseni täysin BMI:n ollessa 16-17 paikkeilla. Silloin en inhonnut kroppaani. Ehkä ette sitä usko - <span style="font-style: italic;">itsensä hyväksyminen </span>ja <span style="font-style: italic;">anoreksia </span>samassa lauseessa? Niin minä kuitenkin sen koin.<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-22935259368403228012009-04-08T19:03:00.004+03:002009-04-08T19:45:04.723+03:00Here again<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDF766SDZSMnHVyaIMpDQZJkwwouxIGBQo3BqWtRAHKDupRq4vZgZxXnOg05hfHy6FAJKCyIkREOq-bCk94OMhE0_szLVCatClRisqE0BknuXupbR-WD35xzSpwIF1l-yfNQVwTxSzIDM/s1600-h/2nb90lv.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 222px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDF766SDZSMnHVyaIMpDQZJkwwouxIGBQo3BqWtRAHKDupRq4vZgZxXnOg05hfHy6FAJKCyIkREOq-bCk94OMhE0_szLVCatClRisqE0BknuXupbR-WD35xzSpwIF1l-yfNQVwTxSzIDM/s320/2nb90lv.jpg" border="0" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5322362181051355714" /></a><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Elämäni kulku, syömiseni ja tyytymättömyyteni itseeni ennakoivat uutta alkua tämän blogin suhteen. Ylläri - en saanutkaan itseäni riuhtaistua syömisvammailuista irti. Jatkoa siis luvassa.</span></span><div><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Tässä vaiheessa minun tulisi varmaan kertoa teille ne epämukavat faktat, joita postaustauon aikana on ilmaantunut minuun / kehooni. Ällöttää, mutta itsesäälin sijaan kakistan ne pihalle </span></span><span class="Apple-style-span" style="font-weight: bold;"><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">nyt</span></span></span><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">:</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Olen lihonut huomattavasti.</span></span></span><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"> Lääkärin mukaan olen normaalipainon alarajoilla mutta tiedän että voisin olla kevyempikin ja silti normaalipainon rajoissa. Vatsani on taas se ahdistava möykky jota olen inhonnut 6-vuotiaasta lähtien. Tuntuu, että nyt myös reisistä on tullut ongelmakohta, vaikka ennen ne eivät ole tuottaneet minulle päänvaivaa juuri ollenkaan. En hyväksy itseäni.</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">En koe lihoneeni järkevästi. Ensinnäkin se tapahtui liian nopeasti ja toiseksi lähinnä suklaalla rakkaushurmiossa.</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Olen jälleen sairaslomalla koulusta. </span></span></span><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Syyt ovat niin fyysiset kuin psyykkisetkin. Fyysisesti olen auttamattoman väsynyt vaikka peiton alla tulee uneksittua 14-16h/vrk, todennäköisesti epilääkkeen takia. Tuollainen väsymys ei ainoastaan karsi valveilla eletyn elämän määrää vaan pistää pakan muutenkin sekaisin ihan huolella. Lisäksi masennus on nostanut päätään. Muna vai kana, en edes tiedä kumpi oli ensin, masennus vai väsymys.</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Pääsiäissuunnitelmat ovat onneksi kohdallaan, saan taas sukeltaa hetkeksi muiden elämään ja ihmetellä miten normaalit ihmiset syövät. Yritän olla ajattelematta ruokaa, niin kaloreita kuin mignonmunien ihanuutta. Onneksi luvassa on paljon muuta pääntäytettä ja liikuntaa.</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" "><span class="Apple-style-span" style="font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Hauskaa pääsiäistä jokaiselle ja tavattomat kiitokset kaikille jotka eivät ole diskanneet minua pois blogi-/linkkilistaltaan!</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;font-size:10px;"><br /></span></div>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-90034141844315330542009-01-02T23:32:00.002+02:002009-01-02T23:42:25.300+02:00Tilanne<span style="font-family: verdana;font-size:78%;" >Sydän pamppailen sain aloitettua tämän tekstin, muutaman tekstin olen aloittanut tänä hiljaisena aikana mutta sitten myös lopettanut tallentamatta. Pelkään kirjoittaa tänne, pelkään joutua kierteeseen josta en täysin ole päässyt irti.<br />Minulla on mennyt hyvin, elämä on muuttunut niin äkkiä niin merkittävästi, rakastan muutoksia. Haluan kuitenkin pitää nuo asiat erillään täältä, mutta sen voin sanoa, että olen erittäin, erittäin onnellinen.<br />Paino on noussut ja se ahdistaa, ruoka ahdistaa, kontrolloimattomuus ahdistaa mutta se ei yksin hallitse maailmaani. Olen löytänyt jotain joka merkitsee enemmän kuin kontrolli, mutta silti pelko on suuri ja se täyttää ison lohkon siitä ajasta kun olen yksinäni.<br /><br />En voi lukea blogeja tai kirjoittaa itse sellaista, tässä tilanteessa se tekisi minulle vain hallaa. En kuitenkaan kuoppaa blogiani, sillä tilanteet muuttuvat enkä yksinkertaisesti ole valmis siihen.<br /><br />Hyvää uuttavuotta jokaiselle ja anteeksi informaatiokatkoksesta <3<br /></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-28584315023499728862008-12-06T23:32:00.002+02:002008-12-06T23:47:47.700+02:00Yksi iso kysymysmerkki<span style="font-size:78%;"><span style="font-family: verdana;">Päädyin vihdoin postaamaan... Periaatteessa menee hyvin, tuntuu että tietyt piirteet ja tunteet ovat heräilemässä horroksessa kun kapasiteettiä riittää silloin tällöin muihinkin asioihin kuin ruokaan. Olen ystäväni kanssa käymieni keskustelujen kautta saanut muistikuvia asioista, joilla ennen täytin pääni. Pohdin paljon silloin joskus, kun yli vuoden olen vain elänyt ateriasta toiseen.<br />Toisaalta taas tuntuu että mulla on kaksi päätä jotka pamahtavat yhteen tasaisin väliajoin ihan kaikessa: ensinnäkin syömisessä, ihmissuhteissa, pakkomielteissäni, tavoissani... Toinen on se joka vaatii täydellistä kontrollia, loputonta puurtamista ja tunteettomuutta ja se toinen taas on turhankin ailahteleva ja leijaileva, haluaisi vaan heittäytyä ja elää spontaanisti.<br />- > en ole vieläkään oppinut syömään.<br /><br />Ärsyttää <span style="font-style: italic;">kevyesti </span>se kun toisaalta kuulee koko ajan että "hellitä vähän"<br />toisaalta äiti haluaisi sanoa mulle että syö paremmin<br />vähän vähemmän<br />(siis silloin kuin "vähän hellitän".<br /><span style="font-style: italic;">Hellittäminen saattaa tarkoittaa, että lappaan hunajaa purkista</span><br />en vaan osaa)<br /><br />Anteeksi, en pysty muodostamaan täyspäisiä postauksia. Kaikki on vaan yksi iso kysymysmerkki mun päässä.<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-54008414855382672372008-12-04T11:27:00.005+02:002008-12-04T11:43:09.035+02:00Linkkivinkki ja kolme ranskalaista viivaa<span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Tässä katsomisen arvoista ajanvietettä:</span><br /><a style="font-family: arial;" href="http://video.google.com/videoplay?docid=622130510713940545&ei=NqI3ScaIH4-MiQKv1fikDA&q=superstar+karen+carpentier"><span style="color: rgb(51, 153, 153);">Superstar - The Karen Carpenter Story</span></a></span><br /><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >Hauskasti tehty, tosin tarina ei ole mikään öö... riemunkirjava. <span style="font-style: italic;font-family:arial;" ><br />(Hmm... Ehkä on tarpeellista tarkentaa tietämättömille, että Karen Carpenter oli laulaja joka kuoli anoreksiaan...joskus)</span></span><br /><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Pikapäivitys (aka kolme ranskalaista viivaa):<br />- En ole edelleenkään eksynyt kouluun<br />- Pidin eilen viimeisen herkkupäivän ennen joulun syöminkejä siskon nimpparien kunniaksi; meni niin nappiin kuin mulla nyt on mahdollista mennä. Eli hyvät fiilingit siitä, nyt ei tartte pohtia syömisiä sen kummemmin pariin viikkoon kun voi vaan paahtaa turvaruualla<br />- Tänään aion sosiaalisoitua!<br /><br />Perustavampaa laatua oleva postaus luvassa <span style="font-style: italic;">asap</span>! Koira murhaa mut jos en nyt</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> vihdoin</span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"> vie sitä pisulle.<br /><br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-7389575755436543262008-11-29T21:48:00.008+02:002008-11-29T22:54:31.797+02:00Kultainen keskitie<span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >...entä jos ei vaan osaa? Pitäisikö mun unohtaa syöminen ja meditoida itseni valaistumiseen, löytää se kultainen keskitie?</span><span style="font-size:78%;"><br /><span style="font-family:verdana;">Buddhaa se ei tehnyt ainakaan keskinkertaisen hoikaksi... Ehkä buddhalaista filosofiaa ei voi soveltaa tähän elämäntilanteeseeni :-D </span></span><br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSorTr88a6TJ_41Jj2i9RpIGRyL9eay8CWqJAK7d1HfxX5MZsy8uLQMI1_ET1fHXdN_8CPJaWVBWyRg_YmbcGO2fntr_G6xAET17vAu-UVmTkt3gmVUdWUyq0vOBm40vMdayDbcgCspxk/s1600-h/Fat+Buddha+in+Pattaya.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 246px; height: 320px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSorTr88a6TJ_41Jj2i9RpIGRyL9eay8CWqJAK7d1HfxX5MZsy8uLQMI1_ET1fHXdN_8CPJaWVBWyRg_YmbcGO2fntr_G6xAET17vAu-UVmTkt3gmVUdWUyq0vOBm40vMdayDbcgCspxk/s320/Fat+Buddha+in+Pattaya.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5274184232591827042" border="0" /></a><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Kaksi peräkkäistä päivää ja hirveästi ravintoarvoltaan mitätöntä ruokaa, eikä mulla ole edes hyvää syytä miksi.<br />Kukaan ei ole mulle tyrkyttänyt, edes tarjonnut. Ihan omatoimisesti olen ravannut kaupoissa ja sohva-jääkaappi-välillä.<br />Mitään käsittämätöntä ahmahm-episodia ei ole tullut, ahdistaa vaan helvetisti kun en nykyään rasvakrapuloissa osaa ajatella vaan syön automaattisesti herkkupäivän jämät "vähän vain maistellen" -> oho, loppu -> päivä pilalla ja loput voitte päätellä itse. Vaikka en mitään yökötysähkyilmapallo-olotilaa saavutakkaan, on otettava huomioon, että napani vetää suklaata puoleensa kuin magneetti, eikä fyysiikkani pistä mielettömillekkään määrille hanttiin, jos kyseessä on suuri rakkauteni suklaa. Onni ja autuus niille, jotka eivät kykene syömään suklaata riviä enempää ilman äklötystä. Minä syön _joka herkkupäivä_ varmasti yhtä paljon suklaata kuin keskivertoihmiset syövät jouluaattona! Kun aivot ovat narikassa, pystyn ilman minkäänlaista fyysistä äklötystä vetämään 300g suklaata yhdeltä istumalta. Samana iltana uppoaa suklaata muissa muodoissa vielä lisääkin, määriä ei ole soveliasta paljastaa enempää. Sen sijaan lähes kaikki muut karkit ällöttävät monesti jo ajatuksena, mutta suklaaällötysähkyä en muista. En vaan saa siitä tarpeeksi kun kerran aloitan.<br />Ahmimisen ja ylensyönnin raja on niin häilyvä, mutta en koe että ahmisin suklaata vaikka söisin sitä puoli kiloa. En syö sitä koska on pakko saada kaapit tyhjiksi ja vatsalaukku äärilleen, vaan sen takia että se on minulle kuin huumetta jota odotan koko viikon. Sen sijaan ei tarvita kuin yksi ylimääräinen ruisleipä tai mehulasi, niin olen julistautumassa BED-potilaaksi. Tässä ei ole mitään logiikkaa.<br /><br />Noh, anyways. Olen nyt heittänyt nurkkaan<span style="font-style: italic;"> vienot </span>toiveet siitä, että saisin viikonloppukontrollin takaisin ennen joulua, olen nimittäin päättänyt tehdä niin!<br /><br />Ennen joulua, herkkupäiväni sisältää m a k s i m i s s a a n turvaruuat kuten normipäivänä (joita_ ei_korvata_paskalla) <span style="font-weight: bold;">plus</span><br /><span style="font-style: italic;">päiväkahvilla:</span> viikolla joulukalenterista saadut konvehdit 6 kpl<br /><span style="font-style: italic;">"iltapalana":</span> levy (max. 200g) suklaata, glögiä<br /><span style="font-style: italic;">x vara: joku herkku (1 pikkuleivos/jätski yms. jos joutuu kahvittelemaan. </span><span>En halua herkkupäivänä kuitenkaan kahvitella askeettisesti, jos kerran kahvitella täytyy</span><span>)</span><br /><br />Tiedän, monille noi kolme viimeistä riviä on ihan überherkuttelua, mutta mulle varsin hillittyä sellaista. Mun herkkupäivät ovat aina olleet ihan övereitä (<span style="font-style: italic;">"no kun päivä on jo pilalla"</span>-ajattelu, josta en edelleenkään ole päässyt eroon), mutta ei aikanaan estänyt painon dramaattista laskua / eikä nostanut painoa. Jotenkin olen niin tottunut tohon herkkupäivään, että tiedän ettei päivässä ole mahdollista lihoa vaikka lappaisi urakalla kahden edestä. Tosin jos toiselle päivälle levähtää, niin silloin olen varma että olen lihonut ainakin 5 kiloa, jos nyt realistisesti yritän ajatella. Epärealistisesti ajatellen ainakin 10+ kiloa. Kuten tänään.<br /><br />Tämä on kaikkien mielestä liikaa, mutta sitten taas huomenna olen liian vähän ja alipainoni on joku ongelma. Kuten sanoin, ei logiikkaa.<br />Syö<span style="font-style: italic;">syö</span>syö<span style="font-style: italic;">äläsyö</span>äläsyö<span style="font-style: italic;">äläsyö</span>SYÖ<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-30484771081336164492008-11-27T14:53:00.004+02:002008-11-27T15:23:06.788+02:00Savuhernekeittoa, eewww<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmeVCSKoUngMWnsyTSUQBlzW1GELMkUdhM5hUv8PNOj2wyYmROh54ADR1SOvrrVwGgVPZJ0QN7UOO71P5jLRvsMQivgTHsQtf3thctqYe-oi960a33TStsDpBB-Vo6as6RD0THhJPV9BA/s1600-h/2cp52dh.jpg"><img style="margin: 0pt 0pt 10px 10px; float: right; cursor: pointer; width: 400px; height: 270px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmeVCSKoUngMWnsyTSUQBlzW1GELMkUdhM5hUv8PNOj2wyYmROh54ADR1SOvrrVwGgVPZJ0QN7UOO71P5jLRvsMQivgTHsQtf3thctqYe-oi960a33TStsDpBB-Vo6as6RD0THhJPV9BA/s400/2cp52dh.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5273327243480436018" border="0" /></a><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Joskus ei vaan mene putkeen. </span><br /><span style="font-family:verdana;">Laitoin illalla herneet likoamaan kevein mielin (onhan hernekeitto turvaruokalistani kärkisijoilla) ja sammuin uuden epilepsialääkkeeni ansiosta heti sen jälkeen sänkyyn ehdittyäni.<br />Nukun ja nukun, silloin tällöin soi kännykän herätyskello, mutta se ei paljoa menoani haittaa.<br />Jossain vaiheessa silmät aukeavat kuitenkin *bling* enkä enää saa unta. Kello on varmaan jo kymmenen, piti herätä aikataulutettuun aamuun jo ennen kahdeksaa!<br />Totuus on 11:57. Jipii. Koira ilahtuu, kun hänen aamupissattajansa tajusi vihdoin nousta.<br />Äkkiä hernekeitto porisemaan. Ehdin jo tässä vaiheessa käräyttää pohjasakkaa, mutta pistän levyä pienemmälle ja lorautan vettä joukkoon. Armahdan koiran lähtiessäni herran kanssa ulos.<br />Takaisin, haiseee! Minä kun luulin että hernekeiton voi jättää yksin porisemaan.<br />Annan keiton kiehua kärystä huolimatta ja lappaan vielä toiveikkaana jopa neljä desiä (<span style="font-style: italic;">jäihän mulla aamupalakin välistä</span> ja muuta tyhmää) Taika-kulhoon.<br />Pahaa. Raakaa. Mutta kuin automaattisesti käsi vie lusikan suuhuni uudestaan ja uudestaan kunnes kulho on tyhjä. Syödessäni annan juuri kyseiselle keitolle nimeksi <span style="font-style: italic;">savuhernekeitto.</span><br />Tästäpä pääni riemastui, tunsin kuinka ahdistus hiipi jostain takaraivostani. Yäk. <span style="font-style: italic;">Söit sen kaiken vaikka se oli pahaa.</span> <span style="font-style: italic;">Sisälläsi on 400g pahaa! Olisit voinut olla ilman! </span>Järjellä kun ajattelee, on aika jännä juttu, miten ruuan maku tekee ruuasta hyväksyttävämpää. Jos tuo olisi ollut äidin täydellistä linssikeittoa, tuo määrä (josta tosin iso osa olisi ollut nestettä) olisi ollut suotava. Hmm.<br />Meinasin jo vetää läskiksi, sillä epäonnistumisen tunne oli niin massiivinen. Onneksi tajusin hieman hengitellä ja koota itseni. Saa nähdä miten tämä päivän ruokamääriin vaikuttaa, mutta ahmimaan en kärtsääntyneen hernekeiton takia ala piste.<br />Saan tästä varmaan jonkun syövän, edelleenkin palaneen maku suussa.<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-26683864446600918002008-11-25T21:12:00.011+02:002008-12-02T09:58:26.432+02:00Plus miinus nolla<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5NchvJTwvzn24VFPWJpS_9Kjwazzg-eXO4tRkUsxl4xzlnWvWf2cSwaVyVNa1VbwwIW7ne-2u65AccD3M0Y19-SvYsNG0C9KuzIvGDdDvMmJ9lOWQaZkaAqSnX5i-fPO3ym_G63AD5pY/s1600-h/74091--9065421-.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 400px; height: 284px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5NchvJTwvzn24VFPWJpS_9Kjwazzg-eXO4tRkUsxl4xzlnWvWf2cSwaVyVNa1VbwwIW7ne-2u65AccD3M0Y19-SvYsNG0C9KuzIvGDdDvMmJ9lOWQaZkaAqSnX5i-fPO3ym_G63AD5pY/s400/74091--9065421-.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5272683481901093282" border="0" /></a><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" ><br />Viikonloppu oli oikea piristysruiske elämääni, huomasin miksi sinnittelen joten kuten viikosta toiseen, juuri lauantain kaltaisten iltojen takia. Tapasin uusia ihmisiä ja huomasin että maailmassa on edelleen jäljellä vilpittömiä persoonia, jotka pyrkivät johonkin ja omistavat intressejä (niitä ei tapaa meidän koulussamme nimittäin). Lisäksi pippaloissa oli mukana kasa entisiä luokkalaisiani, ja tuntuu kuin lähes jokainen olisi puhjennut kukkaan viimeisen vuoden aikana. </span><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >Henkistä edistystä vai etäisyyden tuomaa arvostusta?<br />Oli aidosti hauskaa aikoihin. Jaoin tuskin tuntemieni ihmisten kanssa enemmän elämästäni kuin nykyisten luokkalaisteni kanssa olen koko syksyn aikana jakanut. Ei kaikki ole samanlaisia kuin ne ihmiset siellä parakissa. Toivokäyrä sai noususuunnan.<br />Menin parhaimmalle ystävälleni yöksi ja sunnuntai oli leppoisa, vaikka se olikin sunnuntai ja söin sämpylää, aika vaaleaa sellaista.<br /><br />Maanantaina jaksoin vielä kiitää toiveikkaana koulupäivän läpi analysoidessani viikonloppua ystäväni kanssa. Ajankohtaan nähden (maanantai) varsin kevyt mieliala kuitenkin valahti alas stressin tieltä. Lisäksi ilta oli toisinsanoen opetus siitä, miksi aamupala kuuluu syödä ja miksi lounaaksi ei riitä kolme näkkäriä. Erittäin hyvä opetus, jota en jaksanut jäädä päiviksi surkuttelemaan vaikka olisin voinut mennä peiton alle piiloon sitä maailman pelottavinta, ylensyöjäpeikkoa. Nukkumaan mennessäni päässäni soi vaan "pelkäänpelkäänpelkään" ja "miksiminäenosaamiksimiksi". Sainpa ainakin todistuksen siitä, että mun maailmassani ei toistaiseksi toimi suklaan "maistaminen" ja että kaikki on edelleen jokotai.<br />Sössin siis täsmäsyömissuunnitelmani lupaukseni viimeisenä voimassaolopäivänä. Sorry, sainpahan kunnon opetuksen. Nyt haasteena on ahmimaton joulukuu, täsmäsyöminen on se sana, edelleenkin. Liikuntaa eksyi suunnitelmiini suhteessa laiskuuteeni aika mukavasti.<br /><br />Myönnän että koulussa käyminen tai pikemminkin koulussa käymättömyys on nyt levähtänyt käsiin aika ... totaalisesti. En ole menossa tällä viikolla kouluun, mutta aivoissani ei ole tilaa sen suuremmille syyllisyydentunteille, sillä en vain<br />j a k s a. Ystäväni kärvistelee burnoutissaan ja minä en vain kestä enää yhtäkään keskustelua luokkatovereiden kanssa viime koenumerosta x tai kotitehtävästä y.<br />Ehkä perjantaina pitää kuitenkin ajautua joulujuhlaharjoituksiin lalalalauleskelemaan!<br /><br /></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-36467287679699297132008-11-19T11:28:00.006+02:002008-11-19T12:59:59.661+02:00Vaivainen diagnoosikokoelmani<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjtF-V8gs9ovpIzRxQiUx6Rh_eWIe3kH4-AjqCZ17sm0GNSj-HKMXa7oOjhyphenhyphen4jtyQLF1Gq0uVASnhfE6CTCSOx4p6f9h6cpLU7nbXZvSc0fF73l28QSmvSjPcKKVi8sUY_MRCiHi38HmjA/s1600-h/parkinson081.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 290px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjtF-V8gs9ovpIzRxQiUx6Rh_eWIe3kH4-AjqCZ17sm0GNSj-HKMXa7oOjhyphenhyphen4jtyQLF1Gq0uVASnhfE6CTCSOx4p6f9h6cpLU7nbXZvSc0fF73l28QSmvSjPcKKVi8sUY_MRCiHi38HmjA/s400/parkinson081.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5270321422178585698" border="0" /></a><br /><div style="text-align: left;"><br /></div><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.<br /><br />Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon! <span style="font-style: italic;"><br />Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.<br />F32.1 Keskivaikea masennustila</span><br /><span style="font-style: italic;font-family:verdana;" >F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö<br />G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus</span></span> <span style="font-family:verdana;">Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.</span><br /><br /><span style="font-family:verdana;">Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, <span style="font-style: italic;">pum</span>, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.<br /><br />En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. <span style="font-style: italic;">Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!<br /></span><br />Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina <span style="font-style: italic;">ääni </span>on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus <span style="font-style: italic;">"miksi syödä, jos pärjää ilmankin" </span>on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.<br />Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-9158909748474081952008-11-17T16:33:00.005+02:002008-11-17T17:11:27.138+02:00Lupaus<span style="font-family: verdana;font-size:78%;" >En tiedä onko tämä jotain jyrkkää vuoristorataa vai mitä. Miten olisi bipolaari ykkönen?<span style="font-family: arial;"> </span><span style="font-style: italic;"><span style="font-family: arial;">(Rakastan itseni diagnosoimista. Taidan tosin tehdä diagnoosit turhan hepposin perustein.)</span><br /></span><br />Tuli tuossa taas sellainen bling ja yritän nyt pitää siitä kaksin käsin kiinni. Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Saan pilattua viikonloppuni varmasti jos syön viikolla kuten esimerkiksi tänään. Ainut tapa hallita viikonloppua on olla skippaamatta aterioita viikolla. Olen pystynyt puputtamaan listaa jotenkuten melkein vuoden niin miksi en pystyisi jatkossakin. Mikään ei muutu siitä. Mielumminhan syön enemmän jotain järkeenkäyvää ja vähemmän höttöpaskaa.<br /><br />Okei, avaudun. Viimeisen kuukauden aikana on syömiset menneet <span style="font-style: italic;">fiuu </span>alamäkeä tasaiseen tahtiin. Olen vähentänyt syömistä, ravannut vaa'alla, asettanut painotavoitteen, kehittänyt liikunnasta taas pakonomaisempaa, valehdellut, ollut elämäni ensimmäisen päivän syömättä mitään, yhtikäs mitään. En ole edes ikiomassa blogissani maininnut asiasta, tosin ehkä jotain on ollut aavistettavissa. Pyrkimykseni kun on ollut kirjoittaa paranemismyönteisesti.<br />Tänään menin tilaamaan aikaa kalorilaskuriin. Alkoi ahdistaa ja menin suihkuun, jossa sitten tuli tämä <span style="font-style: italic;">bling. </span><br />Jos haluan ettei joululoma mene ahmiessa painoani yli turvalukemien niin tämä säätäminen saa loppua. Haluan kalorilaskuritunnukset kauas mun päänupista.<br />Ei mun tarvitse väkisin pilata tätä loppuvuotta.<br /><br /><span style="font-weight: bold;">Huomisesta alkaen olen tämän viikon käymättä vaa'alla. Syön listan mukaan kuten ennenkin. </span>Haluan että viikonloppu on onnistunut.<br /><br />Nyt olen luvannut teille.<br /><span style="font-style: italic;"></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-71441266653177261402008-11-17T14:02:00.004+02:002008-11-17T14:32:57.220+02:00Viikot vs. viikonloput<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKMc9IN0iwF5H_iNvGAf1jwW-zEmqvmUB9XH54mZiLToVYbDq_c_2hgX9RUSr9RXBZh-RSquVHgZR6kJ_Lmfxf__QJCSRtlbzL7YybuzDe8ebzz3w-YXcLnBd8TX5qSfxNCmGIqu1dd3U/s1600-h/Edie_Sedgwick_by_keithm00n.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 287px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiKMc9IN0iwF5H_iNvGAf1jwW-zEmqvmUB9XH54mZiLToVYbDq_c_2hgX9RUSr9RXBZh-RSquVHgZR6kJ_Lmfxf__QJCSRtlbzL7YybuzDe8ebzz3w-YXcLnBd8TX5qSfxNCmGIqu1dd3U/s400/Edie_Sedgwick_by_keithm00n.jpg" border="0" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5269601980293790946" /></a><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Balanssi on kateissa pahemmin kuin aikoihin. En vaan osaa.</span></span><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">En myönnä inhoavani elämää, ehen, mutta nyt olen tilanteessa jossa epämiellyttävää viikkoa seuraa epämiellyttävä viikonloppu ja sama epämiellyttävä ympyrä toistuu toistumistaan. Viikolla en osaa elää ja viikonloppuisin en osaa syödä. Viikolla odotan viikonloppua ja viikonloppuna haluan vapaapäivistä mahdollisimman pian eroon. Kuitenkaan en tänään</span><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">kään </span></span><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">saanut itseäni kouluun. Onneksi viime viikolla oli terpan kanssa puhetta että psykka kirjoittaisi lausunnon, että saisin </span><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">luvalla </span></span><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">olla yhden päivän viikosta pois koulusta. Toivottavasti se tajuaa suostua, vaikka viikko takaperin olinkin hänen vastaanotollaan niin </span><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">ihanjeesokei </span></span><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">(halusin vaan pois). Kun joko olen luvatta pois ainakin sen päivän per viikko tai sitten hyvällä omallatunnolla sen lippulappusen armosta. Tiedän sen, en vain kykene olemaan kokonaista viikkoa koulussa.</span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Toisaalta terapeutti sanoi että olen ravitsemusterapeutin tarpeessa (enhän edes ole kertonut kaikkea) ja että varaa mulle ajan. Se ahdistaa, tiedän olevani umpikujassa eikä mun tarvitse kuulla sitä ravitsemusterapeutin suusta.</span></span></div><div><br /></div><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Loppuviikolla mielessäni vallitsi kai selkeä matalapaine, koska äiti oli vähän väliä kysymässä mikä mulla on. Toisaalta sitähän toivoo, ettei pahaa oloa noin vain sivuutettaisi, mutta sitten kun pitäisi avata suu niin päässä on vaan epämääräinen mytty ja ei osaa sanoa muuta kuin </span><span class="Apple-style-span" style="font-style: italic;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">ei mitään en tiedä.</span></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" font-style: italic;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;"><br /></span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;"><span class="Apple-style-span" style="font-size:x-small;">Nyt en tiedä miksi nousta aamulla, kun en uskalla kasvattaa odotuksiani huolestuttavasti lähenevän joulun suhteen, kun jo seuraavan viikonlopun ajattelu saa luun kurkkuun. Tunnen olevani yhtä hukassa kuin metrojen juopot.</span></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" font-style: italic;font-family:verdana;font-size:10px;"><br /></span></div><div><span class="Apple-style-span" style=" ;font-family:verdana;font-size:10px;"><br /></span></div></div>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-22590079552784738152008-11-12T12:21:00.006+02:002008-11-12T12:59:49.069+02:00Päivä paistaa vielä joskus<div style="text-align: left;"><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >Hommasin itselleni profiilikuvan, Klaus Haapaniemen työ. Vaikka yleisesti olenkin pelkistetyn tyylin ystävä, Klaus Haapaniemen tuotokset ovat mulle jotain vastustamatonta. Itseasiassa tälläkin hetkellä siemailen kotikutoista café au lait'ä Taika-mukista. < 3<br /></span></div><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" ><br /></span><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi73j5Es0thN-2rZT6-80jguMaYqWsHS8q8NVUE5Itg-hFgmcOkvRQgnUGInwwGKGubhvQGhZ8qghvMDuoQBAwi30nHx9wQS3NI5L9SfUeMMP3xBwWOtTDIdIZ86CSosbnk5JYOSmi1jCI/s1600-h/74091--9065596-.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 285px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi73j5Es0thN-2rZT6-80jguMaYqWsHS8q8NVUE5Itg-hFgmcOkvRQgnUGInwwGKGubhvQGhZ8qghvMDuoQBAwi30nHx9wQS3NI5L9SfUeMMP3xBwWOtTDIdIZ86CSosbnk5JYOSmi1jCI/s400/74091--9065596-.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5267722648649518098" border="0" /></a><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" ><br />O</span><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >len kotona. Pitäisi olla koulussa. Olen luvannut ystävälleni, etten jää turhaan pois koulusta ja hän muistaa sen. En vain saanut itseäni ylös. Sisällä kalvaa syyllisyys. Toisaalta tiedän, ettei tästä päivästä olisi tullut mitään, tarvitsin uneni... Mutta toisaalta, miksi menin lupaamaan hänelle jotain, mitä en voi pitää? Luottamus oli ja meni.<br />Helvetti, olen niin solmussa. Mulla on taas sitruuna-olo. Kaikki mehut puristetaan ulos ja sitten on kaksi päivää aikaa koota itsensä ja sitten tulee taas se helkutin maanantai ja pakkopakkopakkopakkopakko.<br />Sen verran elossa olen, että menen terapiaan. Edellinen istunto oli eilen. Kirjaimellisesti tiheää terapiaa. En jaksaisi perustella enää terpalleni, miksi haluan aikuislukioon. Hän luulee että ainoastaan juoksen karkuun sosiaalisia pelkojani. Sitten tulen kotiin ja luen luen luen niinkuin joku kone. Ehkä illalla voin sanoa tehneeni jotain järkevää.<br /><br />Pelottaa, että olen itse aiheuttanut tämän uupumuksen. Viime viikot ovat olleet <span style="font-style: italic;">säätämistä</span>, ehkä joku aavistaa mitä tarkoitan. Positiivista tilanteessani on se, että kahden ankean päivän jälkeen voi tulla ainoastaan hyvä päivä. Ainakin niin naiivisti edelleen uskon.<br /><br />Lauantaina äiti menee jonkinnäköiseen syömishäiriörientoon, se kun on alkanut oikein aktiiviseksi läheiseksi! Minä taas menen suoraan mummon ruokapöydän äärestää suklaafestareille ihmettelemään, jos suinkin kerkeän. Mun nimipäivälahja itselleni (tosin mun nimi ei ole Janika, Janina tai Janita, eli mun oikea nimipäivä ei ole lauantaina). Todennäköisesti ostan paljon "joululahjasuklaata" jota sitten heikkona herkkuhetkenä vetäisen omaan kitaani :-D Ääks, ehkä otan harkinnan messiin. Ja vain muutaman kolikon.<br /><br /><br /><br /></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-80207219562373037242008-11-10T17:18:00.004+02:002008-11-10T17:58:04.109+02:00Just a little lie<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6xS4nc55C5qbaFoR42FkD6ZVdO2jewUhnDQtSkAMSiLHZpGKpzGaFLnMsfKl24X36cBkBaYmFq1RSvjiV_bXKMb5JTxjd3cHIi1BBYMfUfI5XNW3H3gJyFWzXA0ddzBMaLh8uyddlnwI/s1600-h/lg_5672101_audrey_hepburn_regular.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 398px; height: 274px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6xS4nc55C5qbaFoR42FkD6ZVdO2jewUhnDQtSkAMSiLHZpGKpzGaFLnMsfKl24X36cBkBaYmFq1RSvjiV_bXKMb5JTxjd3cHIi1BBYMfUfI5XNW3H3gJyFWzXA0ddzBMaLh8uyddlnwI/s400/lg_5672101_audrey_hepburn_regular.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5267058583893627170" border="0" /></a><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Kävin tänään pitkästä aikaa psykalla (sanon aina <span style="font-style: italic;">psykka</span>, sillä en koskaan muista oliko se psykologi vai psykiatri). Ei se käynti mikään painajaismainen ollut, mutta hoidin sen samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhtään epämiellyttävät asiat elämässäni; teen mitä vaan että pääsisin mahdollisimman pian tilanteesta pois. Tällä kertaa hoidin sen valehtelemalla. Minä, rehellinen ihminen! Jonkun vinoutuman mukaan oma vointi vaan on asia mistä saa valehdella eikä sitä edes lasketa valehtelemiseksi... mutta kai sekin on valehtelua? Herää kysymys, mitä järkeä on valehdella, kun ne yrittää vaan auttaa mua? Vähän kuin valehtelisin itselleni, vai?<br />Aina kun joudun tekemisiin jonkun vieraamman hoitavan tahon edustajan </span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">(ts. ei oma terppa) </span></span><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">kanssa, haluan vain äkkiä pois huoneesta ja toistan sen saman lorun. <span style="font-style: italic;">No tasaista kuuluu, mielialat on olleet jo hyvän aikaa normaalit, syön listan mukaan ja punnitsen itseni enintään kerran viikossa (okei pääsenkö jo ulos täältä?). </span>Ihan sama vaikka tuo olisi valehtelua. Joskus on kausia, kun oikeasti mulla menee noin, mutta valitettavasti edellisen kaltaisen viikon jälkeen koko tarina on valetta. Sorry vaan, minä.<br />Jatkossa mut tullaan punnitsemaan terapiakäyntien yhteydessä, mikä on hieman outoa. Viimeisin punnitus oli joskus kesällä ja senhetkinen painokäyrä oli senverran tasaista viivaa ettei mua olla sen jälkeen puntarille kutsuttu.<br />Btw, meillä puhuttiin tänään koulussa syömishäiriöistä. Teki mieli koko ajan kommentoida jotain ja rikkoa yleisiä käsityksiä anorektikoiden ikuisista paastoista, mutta sain jotenkin pidettyä turpani tukossa. Tosin oli pakko kysyä maikalta, mitä hän tarkoitti kun kertoi jollain tuttavallaan olleen <span style="font-style: italic;">lievä syömishäiriö. </span>Vastaus oli, että se on sellainen, joka paranee järkipuheella... <span style="font-style: italic;">Hmm. </span><br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-3533488879338595792008-11-04T13:12:00.007+02:002008-11-04T13:54:11.715+02:00Rappio, here I come<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeDmcEq2BnOPZDZ35_khpEH-37hO64HuOBwL5l-PDqlfeWnw2E3-SMjIEA80KktFjbWqlkoR3hodFjyZy3qUNtJtnooBiwwFnE6esqeAkZOegULIKExpqsCO5KK3A98hX0qVGRipakvhA/s1600-h/parkinson099.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 395px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeDmcEq2BnOPZDZ35_khpEH-37hO64HuOBwL5l-PDqlfeWnw2E3-SMjIEA80KktFjbWqlkoR3hodFjyZy3qUNtJtnooBiwwFnE6esqeAkZOegULIKExpqsCO5KK3A98hX0qVGRipakvhA/s400/parkinson099.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5264768256520583314" border="0" /></a><br /><span style=";font-family:verdana;font-size:78%;" >Mitä mulle kuuluu?<br />Sanoisinko, että takapakkia kaikilla elämän osa-alueilla. Fiilikset ovat laskeneet lähes vuodentakaiseen enkä jaksa innostua mistään. Ainoa asia joka saa minut nousemaan sängystä on jossain edessä häämöttävä joulu, se merkitsee mulle lomaa kaikesta paskasta. Toisaalta pelkään, että odotukseni kasvavat jättiläismäisiksi ja tuloksena on että en saa kiskottua itseäni joululomalta takaisin kouluun, niinkuin viime vuonna kävi.<br />En koe että olisin hoitanut asioitani. Nimittäin tälläkin hetkellä minun tulisi olla koulussa, mutta kun yksi täysi viikko siinä rakennuksessa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntuu kuin olisin joku sitruuna, josta koulu yrittää mehustaa viimeisetkin happamat tipat ulos. Hieno vertaus, eh... Olen ahkera koulussa ja käyn sitä <span style="font-style: italic;">itseäni</span> varten. Siksi niskaan hengittävät maikat ja suulliset esitelmät, joista opin korkeintaan sen ettei minusta tule luennoitsijaa, tuntuvat lievästi sanottuna turhalta. Tuhlaukselta. En tarvitse patistusta. Ensi vuodeksi aion mennä iltalukioon. En jaksa sitä että minulle sanotaan, millä tavalla minun tulisi oppia. Tärkeintähän on se, että ylipäätänsä oppii, eikä se että aukoo suuta luokan edessä jostain randomaiheesta, muistaen myöhemmin vain sen ahdistavan paniikinomaisen tilanteen.<br /><br />Karkasin tänään siis esitelmänpitoa, sillä itseinhoni kuohahtaa ulos piilostaan aina kun kuuntelen ääntäni hiljaisuudessa, 20+ silmäparin tapittaessa haparointiani. Säälittävää. Paniikkireaktio aiheuttaa sen että suoritan esitelmän vain mahdollisimman nopeasti pois alta, jolloin lopputulos on mielestäni surkea, hutiloiden tehty. En usko pelkääväni esiintymistä sinällään, esimerkiksi soittimen kanssa sitä tehneenä tiedän, että pystyn esiintymään. Ongelma ilmestyy, kun minun pitäisi puhua ja vielä jonkun toisen sanoja! Esitellä jotain, mitä en koe omakseni.<br />Valehtelin ystävälleni, että mun terapia siirtyi, oikeasti siis lintsasin kolme tuntia. Tuntui pahalta, en ole tottunut valehtelemaan enkä halua oppia tekemään sitä. Lisäksi varastin v a h i n g o s s a omenan kaupasta! Ensin käytin reippaasti aikaa omppuyksilön valitsemiseen, sitten punnitsin ja yhtäkkiä huomasinkin olevani pää kolmantena jalkana liitämässä kohti kotia. <span style="font-style: italic;">"Ainiin, mähän kävelin kassajonon OHI..."<br /></span>Koko loppumatkan näinkin mielessäni kauhukuvia siitä miten kaikki tunnollisuuteni on katoava tämän vuoden puolella, kun kerran onnistuin valehtelemaan, lintsaamaan ja varastamaan yhden ainukaisen päivän aikana! Kääks, hulttioidun! : - D<span style="font-style: italic;"><br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-86628221369714389502008-11-03T18:56:00.005+02:002008-11-03T19:27:22.645+02:00Lämpöä<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdv4RMuP3HhvP-8yaJNsNuMzzjEa50HhPt6Xi7ak5kmVfdyy-cTUeGxfHkRDcBpXjqYQ1Xkx557llB1EOWspxWIGzN-jbRCjU7lIf4i771vrNRflrnBwAA9USAeR7uAM4SsuMQt8c0noE/s1600-h/vogueitaliaseptember199qp8-1.jpg"><img style="margin: 0pt 10px 10px 0pt; float: left; cursor: pointer; width: 309px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdv4RMuP3HhvP-8yaJNsNuMzzjEa50HhPt6Xi7ak5kmVfdyy-cTUeGxfHkRDcBpXjqYQ1Xkx557llB1EOWspxWIGzN-jbRCjU7lIf4i771vrNRflrnBwAA9USAeR7uAM4SsuMQt8c0noE/s400/vogueitaliaseptember199qp8-1.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5264483666118781650" border="0" /></a><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;"><br /><br />Naapuritalossani asuu kaunis tyttö. Kaunis, heiveröinen, hento ja sairas. Ei se ylikorostunut hentous hänestä kaunista tee, vaan hän vaikuttaa muuten niin kauniilta ja herkältä. Hän on nyt jo niin kaunis, terveenä varmasti sitäkin kauniimpi.<br />Muistan kun kesällä 2007 olin lähikaupassa äitini kanssa. Olimme juuri käyneet kädenvääntöä siitä, minkä pakastepussin valitsisimme. Maksettuamme astuimme ulos kaupasta ja äiti oli hermostunut edellisestä keskustelusta. "Siis tuollaiseksiko sä haluat tulla! Haluatko tehdä ruuasta jonkun ongelman!" Hän viittasi tuohon tyttöön, joka käveli kadun toisella puolella. En olisi vastannut kyllä, mutta silloin tajusin, että paluuta normaaliin ei enää ole. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon tytön.<br />Tuollaisen pysäyttävän hetken jälkeen on ollut kai luonnollista kiinnittää tyttöön huomiota.<br />Äsken olin koiran kanssa ulkona ja tytön sympaattinen äiti tuli puhumaan minulle. Ei mitään merkittävää, kevyttä juttelua vain. Tuli jotenkin lämmin, levollinen fiilis. En olekaan yksin tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä kaupunginosassa tai edes tällä kadulla.<br /></span></span><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">(Halusin vaan jakaa tämän tunteen. ps. äitini ei ole niin tympeä/lyhytnäköinen miltä tässä tekstissä vaikuttaa)<br /></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-87804689530072705752008-10-28T17:27:00.003+02:002008-10-28T18:03:10.122+02:00Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää<span style="font-family: verdana;"><span style="font-size:78%;">Olen lähiaikoina tuntenut itseni alavireiseksi kuten vuosi sitten (ainiin, taisinkin olla masentunut silloin!). Viime viikolla sain paremman aseistuksen kaamosepätoivoon; kirkasvalolamppu! Okei, no ainakin se herättää, vaikutuksista mielialaan en vielä sano mitään.<br />Viimevuoden loppupuoliskon puursin pitäen joulun mielessä. Tänään lauleskelin ystäväni kanssa joululauluja ja terapiassa kerroin, ettei kuulu muuta kuin joulunodotusta...<span style="font-style: italic;">nolife?</span><br />Mikään ei vaan tunnu miltään ja joulu on turvallinen. Se tulee aina. Joulu on paras_mahdollinen syy syödä ja relata, sitä ei edes naistenlehdet kiellä! Pääsen edes muutamaksi päiväksi kokonaan eroon siitä äänestä päässäni, sillä joulunahan on lähestulkoot <span style="font-style: italic;">pakko </span>syödä. </span></span><span style="font-family: verdana;"><span style="font-size:78%;">Ja nyt toivon ettei kukaan tule sanomaan muuta (ajatella toki saa), haluan varjella ihanaista jouluani.<br /></span></span><span style="font-family: verdana;"><span style="font-size:78%;">Pystyn perustelemaan jokaikisen joulukonvehdin itselleni, toisin kuin normaalisti yksi ylimääräinen purkka saattaa aiheuttaa katumusta. Pahinta mulle on <span style="font-style: italic;">ylimääräinen<span style="font-style: italic;">, tarpeeton</span></span>, sellainen mitä ilman keho tulisi sujuvasti toimeen. Mutta jouluna mikään ei ole ylimääräistä, sillä jouluna on syytä ruokkia myös mieltä! Lisäksi rakastan erityisesti lahjojen antamista ja hankkimista, käytän rutkasti aikaa miettiessäni minkälainen lahja ja kortti sopisi kellekin.<br /><br />Mutta takaisin koleaan lokakuun viimeiseen viikkoon; olo on turvaton ja täytän kaiken ajan laskemisella. Lasken montako koulutuntia on ennen perjantaita, raksin ja ruksin minkä kerkeän. Vielä kahdeksan viikkoa joululomaan. Viikossa viisi päivää on viikonlopun odottelua, se tekee 5 x 8 = 40 päivää silkkaa odotusta.<br /><br /><span style="font-style: italic;"></span></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-4370434832058625773.post-21113456453043026322008-10-26T19:28:00.003+02:002008-10-26T19:52:57.626+02:00Varsin spontaani oksetus<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEin1vKltFXYpouoM9ZHlWxaxObGp9GcIde6-Tu5GcqsmaW__irnjJPda1vvTGdGact7KSY0GCSXiot8Tv9eFOhJ1b8F5g8f9_JHtZtKxo0zq4nBtOQ7XrTCAF1sTIEI2sPUNbJMYTVyw-c/s1600-h/8f3ih5h.jpg"><img style="margin: 0px auto 10px; display: block; text-align: center; cursor: pointer; width: 209px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEin1vKltFXYpouoM9ZHlWxaxObGp9GcIde6-Tu5GcqsmaW__irnjJPda1vvTGdGact7KSY0GCSXiot8Tv9eFOhJ1b8F5g8f9_JHtZtKxo0zq4nBtOQ7XrTCAF1sTIEI2sPUNbJMYTVyw-c/s400/8f3ih5h.jpg" alt="" id="BLOGGER_PHOTO_ID_5261521942589907762" border="0" /></a><br /><span style="font-size:78%;"><span style="font-family:verdana;">Heräsin tänään ja oksensin. Ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Päätin silloin joskus että en aio alistua tekemään mitään niin epämiellyttävää kuin oksentaminen, siis kun olin ihan pentuna vatsataudissa.<br />Se on ollut jonkinlainen valtataistelu kehoani vastaan. <span style="font-style: italic;">Minähän en perkele oksenna, minä pystyn välttämään sen. Muut eivät.<br /></span>Lukuisia kertoja vatsassa on kiertänyt ja vatsahapot ovat ryöpsähtäneet suuhuni, mutta olen rauhallisesti hengitellen lähettänyt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.<br />Tänään kuitenkin refleksi oli niin vahva ja tarvitsin helpotusta etovaan olooni ja niin vain oksensin vetisen yökötyksen lakanoilleni. Siis aivan tahtomattani, se vain tapahtui.<br />Vaikea vieläkään uskoa, olen pelännyt sitä niin.<br />En muistanut miltä se tuntui. Nyt tuntuu, että joku porras on ylitetty, en kuollutkaan siihen.<br /><br />Ahdistavinta on syy, josta en ole varma. Mulla oli eilen herkkupäivä, ja <span style="font-style: italic;">tokitokitoki</span> söin itseni ähkyyn, kuinkas muutenkaan? Kuitenkin söin vähemmän kuin olin suunnitellut(!), leffamässyttelytkin jäi, mitkään överit ei olleet kyseessä. Olisinko voinut syödä niin paljon, noin vain huomaamatta?<br />Äiti mutisi heti märkää myttyä vessaan kiikuttaessani, että "Söitkö sä eilen liikaa vai mitä...noh voihan se muustakin johtua". Ihan kuin olisin joku bulimikko,<span style="font-weight: bold;"> en.</span><br />Tosin ennen nukkumaanmenoa tankkasin itseni täyteen vettä, koska sokerisuolahötöntötöntöttö oli aiheuttanut järjettömän janon. Olin kirjaimellisesti täynnä vettä, vatsa alkoi pullottaa. En tiedä aiheuttiko se sen, että aamulla väkisinkin nousi jotain ylös.<br />Tai ehkä olen vain kipeä.<br /><br />No elämä jatkuu. Yhhr. Piti vaan tulla jakamaan tämä kammotus. Juu, voisi sanoa että mulla on jonkinasteinen <span style="font-style: italic;">vomitofobia!<br /><br /></span><br /><span style="font-style: italic;"></span></span></span>konvehtihttp://www.blogger.com/profile/08018426778312265059noreply@blogger.com1