hunajaa

As the world falls down

2009-09-27T22:32:00.002+03:00

Pelkään kokoajan että teen jotain väärin. Että elän väärin, väärässä todellisuudessa - siinä, mikä on minulle se pakotie. Että joku kaikkitietävä tulee ja kertoo, että kaikki se musiikki ja taide jonka varaan olen aina (paitsi silloin kun olen ollut sairaimmillani, päästä siis) rakentanut elämäni, onkin vain viihdettä eikä mitään syvempää. Tuntuu nimittäin taas siltä että haluaisin vain kävellä kaupungilla yksin, luurit korvilla ja elää musiikilla. Tai sitten viettää liikaa aikaa omassa sängyssä, selaillen kaikkia niitä taidekirjoja, joista saisi koostettua lähes kirjaston. Tai kahvilassa piirtelemässä luonnosvihkoon sokerisirottimia ja cappuccinokuppeja.
Kai se sitten on minun tapani selvitä arjesta, joka on jo käsitteenä mielestäni aika puuduttava. Mutta onko kaikki tuo vain minun omaan päähäni rakentamaa epärealistisuutta? Ehkä en voikkaan elää vain hengittämällä ympärilläni olevaa visuaalista ja auditiivista kauneutta?

Lähteminen on aina vaikeinta

2009-09-26T21:09:00.013+03:00

Eilistä postausta ei sitten koskaan tullut. Yritin kyllä.

Tänään on helpompaa; olen pyhittänyt päivän itselleni, blogimaailmassa harhailulle ja elokuvien katselemiselle. Niin ja musiikin kuuntelulle, tuli tuossa jokin aika sitten hankittua Spotify (myönnän, että sillä lompakkoystävällisemmällä tavalla). Mielikin lepää, kun minulla on oikeus ja velvollisuus olla vain, flunssa ei nimittäin ole hellittänyt otettaan. Olla möllötänhän minä varmaan suurimman osan ajasta muutenkin, hieman flegmaattisuuteen taipuva persoona kun satun olemaan, mutta harvemmin hyvällä omallatunnolla.

Koira oli pakko armahtaa ja viedä ulos, ja loppuen lopuksi oli ihan piristävää kävellä kauniissa punertavassa valossa auringonlaskun aikaan. Sain itseni suhteellisen nopeasti ulos; yleensä neuroottisuudeltani minulla kestää noin vartti päästä ovesta ulos sen jälkeen kun olen laittanut kengät jalkaan. Koira vaan tapittaa, mutta "odotahan, katson vain tän ja tarkistan tuon, hyvä poika pääsee ihan juuri ulos..."

Olisiko se toinen takki sittenkin parempi?
Äh, pakko virittää hiukset uudestaan
Tää huivi ei nyt vaan käy

jne. jne. mitä nyt kuvitella saattaa.

Mutta tänään siis oli poikkeus: lähdin ihan luomuna, etsin vain hetken mielijohteesta lämpimimmän näköisen villapaidan päälleni. Se on jonkun tutun 80-luvulla neuloma, syksyisellä tavalla värikäs, lähes polviin saakka yltävä. Heureka, alle vedin puuvillasukkikset ja vyötärölle laitoin vyön, jolle ei koskaan ennen ole ollut käyttöä. Musta villakangastakki ja kaulahuivi, joka oli aivan bueno kyseiseen asukokonaisuuteen. Tuli hyvä mieli pelkästään siitä, kuinka helpolla pääsin tällä kertaa. Yleensä joudun pakottamaan itseni ulos tuskailtuani ensin peilin edessä myöhästymiseen saakka. Neuroottisuuteni on saanut selvän muodon ja se kohdistuu omaan ulkonäkööni. Surullista sinäänsä, sillä en halua vaikuttaa pinnalliselta, kun en sitä sisimmältäni ole. Tuntuu vain, että minun täytyy rakentaa oma kuvankaunis haarniskani ennenkuin lähden kodistani.

Red, gold & green

2009-09-24T20:45:00.004+03:00

Täällä taas, pitkän tauon jälkeen. Syvimmät anteeksipyytöni kaikille jotka edes hiukkasen ovat tästä blogista välittäneet ja extrakiitokset niille joiden blogilistoilla olen keikkunut passiivisuudestani huolimatta. <3
En vain ole itsekään tiennyt mitä ajattelen elämästä, sen takia on ollut mahdotonta kertoa siitä mitään. Nyt olen ehkä löytänyt omat näkökulmani elämään ja samalla bloggailu on alkanut houkuttelemaan enemmän ja enemmän. Olen myös vanhojen rakkaiden blogien kaveriksi löytänyt varsin koukuttavaa uutta luettavaa.

Olen suunnitellut päässäni jotain muutoksia blogiin; luvassa on ehkä enemmän tietoa minusta itsestäni ja elämästäni. Ei pelkästään syömishäiriöstä, vaan kaikesta sen takana. Mietin jo uuden blogin perustamista, mutta toisaalta on hyvä pitää ulottuvilla vanhat tekstit jotka kertovat paljon menneisyydestäni. Saattaapi olla, että väsään muutoksia ulkoasuun piakkoin, mutta en mene lupaamaan.

Verbaaliset taitoni ovat totaalisessa ruosteessa tauon jäljiltä, lisäksi aivot eivät suostu toimimaan flunssaisessa olotilassani. Tämän vuoksi turvaudunkin ranskalaisiin viivoihin kertoessani nykyisestä elämästäni:

- opiskelen aikuislukiossa ja opiskelu luistaa
- pelkään kuitenkin syrjäytyväni, sillä tutustuminen aikuislukiossa on asteen haastavampaa kuin normilukiossa
- janoan elämääni jotain uutta, uusia maisemia ja ihmisiä
- käyn grafiikantunneilla joista todella nautin ja muutenkin menossa on luova kausi
- olen tajunnut seurustelleeni viime vuodenvaihteesta toukokuun loppuun psykopaatin kanssa, ja olen tyytyväinen että se on ohi
- olen kuolemanväsynyt ellen liidä kahvin voimalla lujaa jossain poissa kotinurkilta (syy: epilepsialääkitys / mieliala ? / joku mysteerinen sairaus, jota ei ole vielä spotattu)
- syöminen on katastrofaalista ja tuo mieleen jonkinlaisen vuoristoradan

Ah. Kirjoitus takkuaa ja minua patistetaan koko ajan pois koneen ja Boy Georgen ääreltä. Mitä todennäköisimmin palaan asiaan huomenna.

Summertime

2009-06-15T16:26:00.004+03:00

Flickr meltdown
Originally uploaded by ♥ shhexycorin ♥

Kaikki on muuttunut.
Päätimme pojan kanssa alottaa kaiken (tai ainakin ystävyyden) alusta. Viiden kuukauden jälkeen.
No, helpotuksekseni voin myöntää että se oli järkeenkäyvä vaihtoehto; olimmehan minä ja me niin epäbalanssissa siinä suhteessa.
Tunteet eivät kuitenkaan ole päästäneet minua helpolla, itseasiassa minusta tuntuu että viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaimpia elämässäni. Itkin itkemistäni ja minuun sattui fyysisesti. Raavin sääreni haavoille, riehuin ja huusin ja sitten taas totaalijäädyin. Soitin monta kertaa pojalle vaikka ei olisi pitänyt, mutta hän oli ihanan kärsivällinen ja vastasi kerta kerran jälkeen.
Tähän samaan syssyyn mummoni meni kuolemaan ja edessä häämötti (huom. imperfekti) vain tyhjä kesä.

Nyt onneksi olen onnistunut rakentamaan lomalle tavallista enemmän suunnitelmia; hieman kesätöitä, peräti kahdet festarit, viikon reissu kaverin mökille sekä lapsuuteni kesäpaikkaan, ja ennen tätä kaikkea ihana juhannus. <3
Mielessä kummittelee silti koko ajan alkukesän alakulo ja todella pelkään että poika on nostanut rimani liian korkealle. Ettei hänen hurmaavuutensa jälkeen minulle kelpaa aidosti kukaan.

On myös käynyt juuri niin kuin ennustin. Kerran terapeuttini kysyi, miten reagoisin jos poika jättäisi minut. "Alkaisin varmaan taas kontrolloida syömisiäni" ja juuri niin on käynyt. En oikeastaan haluaisi tehdä asialle mitään, sillä olen niin tyytymätön itseeni ja kroppaani nyt ja koen, ettei minulla ole välineitä parantaa tilannetta terveesti.

Milloin matto lähtee alta?

2009-05-13T21:00:00.005+03:00

Viime postauksessa iloitsin seisovani turvallisella pohjalla, mutta nyt ei tunnu siltä. Järjellä ajatellen minusta on tuntunut tältä tuhat kertaa ennenkin eikä se ole mitään tarkoittanut; nyt vain pitäisi kestää tätä hylätyksi tulemisen pelkoa monta päivää putkeen. Partiolesken elämää osa II.

Suhteessani poikaystävääni onnettomuutta sisälläni on aiheuttanut tuo vankka tunnelukkoni, hylätyksi tulemisen pelko. Kuinka monta kertaa olenkaan tullut saattamasta poikaa ja jo metroasemalla puhjennut kyyneliin. Viimeksi noin tunti sitten.
Varmasti tämä on vaikuttanut myös poikaan - olen "joutunut" varmistelemaan hänen rakkauttaan minua kohtaan iiankin tiuhasti, se varmasti tuntuu ahdistavalta ja saattaa kuulostaa hänen korvaansa jopa syyttelyltä. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut karsimaan sellaista huomionhakuista käyttäytymistä, mutta omat tunteet ja kysymysmerkit on vain vaikea pitää sisällään. Osa minusta haluaisi juuri nyt soittaa hänelle mahdollisen mielenrauhan saavuttamiseksi, toinen osa taas ajattelee asiaa pidemmälle ja pojan näkökulmasta. Yleensä tälläiset ahdistuskohtaukset saavat alkunsa pojan äänensävystä tai jostain pikkuruisesta eleestä, joka saa vainoharhaisuuteni heräämään.
Inhoan tätä tapaa millä mieleni toimii! Tiedän, ettei poika tee mitään moraalisesti väärää, mutta joku pieni ääni päässäni vain puhuu hänestä paskaa minulle itselleni. Terapeutille tätä selittäessäni vertasin tuota ääntä syömishäiriöpeikkoon, ja paljon samoja piirteitä niissä onkin.

Lisäksi olen itselleni todella vihainen siitä, että olen pelannut korttini niin, että nyt minulla on jäljellä tuo yksi ja ainut, ja liian tärkeä. Kun otin hänet elämääni, annoin vaan mennä ja päästin irti syömishäiriöstä. En pysty enää käsittelemään tunteitani ruuan avulla ainakaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, enkä muitakaan keinoja ole löytänyt. Vaihdoin anorektisen käyttäytymiseni häneen ja paino lähti heti nousuun. Syömishäiriö ei koskaan itse jätä sinua - vain sinä voit jättää syömishäiriön. Mutta sama ei koske poikaystävää!

Olen aina joko jonkinlaisessa huumassa tai sitten itken sitä että olen saattanut itseni tähän tilanteeseen, jossa minulla ei ole minkäänlaista plan-B:tä. Tunnen häntä kohtaan niin paljon rakkautta ja järjelläkin ajateltuna hän on niin täydellinen kuin voi olla: aito, älykäs ja komea.

36 hours

2009-05-09T21:21:00.010+03:00

Päivä on mennyt osuvasti ilmaistuna harakoille. Suunnittelematta ja sitä tahtomatta sluibailin jättäessäni ilmestymättä eräisiin tärkeisiin juhliin - ajanhallintani meni taas kerran pipariksi. Loppupäivän kulku: roskaruokaa naamaan ja unta kaaliin.

Eilinen oli pitkä päivä. Illan olin luvannut viettää ystävieni kanssa discossa ja se tuntui juuri niin vieraalta maaperältä kuin olin kuvitellutkin. Siellä oli mukavia ihmisiä (lukuunottamatta joukon kusipäätä jota tekisi mieli toisinaan käyttää tikkatauluna), mutta suurin osa heistä oli tullut sinne unohtaakseen enemmän tai vähemmän epätoivoiset yrityksensä. Viihtyisintä oli jonottelu kauniina kevätiltana, itse tapahtuma kuvotti minua. Eivät ne ulkomaalaiset hiplailevat miehenalut minua järkyttäneet, vaan enemmänkin se miten yksi klubi voi olla täynnä hyväksyntää hakevia tyttöjä, niin helppoja, kun päässä ei liiku mikään muu kuin randomsomalien miellyttäminen. Aikani vietin milloin ketäkin ystävääni etsien ja parvella vettä litkien. Tulipa ainakin testattua että en välittömästi kuole strobovalojen vaikutuksesta (omistanhan epilepsian). Ensikerralla jätän ihan mielihyvin väliin, nyt tunsin velvollisuudekseni suostua kutsuun, sillä kaverit ovat hieman syyllistävään sävyyn kyselleet mihin olen kadonnut viimeisen puolivuotisen aikana.

Eilinen oli muuten täysi kymppi. Aamulla heräsin suhteellisen aikaisin ja omien kouluhommien jälkeen käväsin vanhassa koulussani pyörähtämässä. Ihmiset olivat lämminhenkisiä minua kohtaan ja tuntui siltä kuin olisin tullut takaisin siihen kouluun jossa pari vuotta sitten aidosti viihdyin.

Satun olemaan partioleski tämän ja seuraavien kahden viikonloppujen ajan (toki viikot ovat siinä välissä), joten kävin moikkaamassa poikaystävääni ennenkuin hän lähti. Yllätin hänet olemalla kotona ennen häntä (sisko päästi sisään). Hän osasi olla jotenkin tavallistakin suloisempi, vaikka olenhan kuitenkin jo puolen vuoden aikana on huomannut ettei hänkään aina suloinen ole. Sain pitkästä aikaa kuulla häneltä olevani kaunis, hän kiitteli minua kokkauksistani ja piti huolehti että itsekin syön jotain. On ihanaa kuin joku, varsinkin hän, kehottaa minua syömään, sillä muuten tunnen helposti ettei minun kuulu syödä. Pus och kram, hän kysyi että pärjäänhän illalla. Kävellessäni ystävälleni tunsin lämpimän tunteen sisälläni, tiesin taas seisovani turvallisella pohjalla.

En meinaa saada postausta loppumaan sitten millään, mutta viimeiseen 36:n tuntiin on liittynyt niin monenlaisia fiiliksiä! Yöksi menin ystävälleni tyttöporukassa, oli ihanaa istuskella yö- ja aamupalalla ei-omassa keittiössä, kaakaota siemaillen ja itsetehtyä sämpylää pureskellen, vieläpä hyvässä seurassa. Yöllä näin ahdistavia unia, jotka ovat osin vaikuttaneet tämän päivän tunnelmaan ja vihaani tikkataulukusipäätä kohtaan... kiitos täysikuu.

Pitäisi

2009-05-06T15:18:00.008+03:00

Ah. Olen niin turtunut kaikkeen stressaavaan, koulutyöhön ja siihen ikuiseen pähkäilyyn että ollako vai eikö olla rakastettu. Nyt olisin niiin kypsä pienelle puolikuolemalle. Kannattaa muutenkin vilkaista mitä linkin takaa löytyy, jäin aivan koukkuun.
Mutta, ehei, viimeiset tsemppiviikot meneillään ja pitäisi pysyä pystyssä. Nimittäin kotona semisaikulla jumitellessani on tekemättömien koulutöiden vuori kasvanut melkoisen suureksi ja ensi viikon perjantaina kaikki pitäisi olla finito.
Kaiken lisäksi jonossa on useita pitäisi-asioita; pitäisi liikkua (tai kuten poikaystävä sanoi, urheilla) enemmän, kävelyttää koiraa enemmän, olla kavereiden kanssa enemmän, nukkua enemmän, ja noh, syödä vähemmän. En ole koskaan ollut kauhean tehokas mutta nyt ajankäytölliset ongelmat alkavat jo siitä kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tuntuu että minulla on kiireempi kuin koskaan, vaikka toisaalta ne monilta eniten aikaa vievät seikat ovat poissa - koulussa käynti ja televisio (en omista).

Eilen yritin hieman avautua poikaystävälle tuosta urheilu-/liikuntadilemmastani. Aina liikaa tai liian vähän pätee tässäkin. Nyt liikun liian vähän (muidenkin kuin itseni mielestä) mutta kun liikuin aktiivisesti, se meni niin pakkomielteiseksi että äidin sanoin sitä oli "karmea katsella" ja sain lääkäriltä liikuntakiellon. Poikaystävä totesi vain että itsepähän olen sopan keittänyt. Toisaalta ehkä totta, mutta... Eihän kukaan tahallaan sairastu? Tiedän sen, mutta en siltikään pysty perustelemaan itselleni taikka sitten toisille sitä miksi ns. yksinkertaiset ja luonnolliset asiat ovat paisuneet ulos mittakaavoistaan...

Focus on X

2009-04-28T13:50:00.004+03:00

Outo ilmiö, nimittäin se miten paljon helpommin koulutyöt sujuvat niinä päivinä kun olen antanut itselleni luvan syödä juuri niin epäsäännöllisen vähän kun päänuppi toisinaan käskee. Muistelen niitä harvoja päiviä, jolloin kurkustani ei mennyt alas minkäänlaista ravintoa (niitä on vähän), ja jokaikinen niistä on vietetty nenä koulukirjoissa.
Tänään heräsin äidin huolestuneeseen marmatukseen koulunkäyntini tilanteesta. Ponkasin ylös sängystä yllättäen itsenikin, pesin hampaat ja menin illalla auki jättämäni ruotsinkirjan eteen. Ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta jonkun ravitsemusterapeutin ääni sai minut ottamaan yhden leivän. Toisaalta se oli liian vähän mutta tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, helpompi elää turhan pienesti kuin tapella terveen ja sairaan äänen kanssa.
Luin, kunnes tein omatoimisesti kokeen. Sitten luin äikkää, ja tein siitäkin kokeen. Miten tässä näin kävi? Tämän viikon hommat tehty kaksi päivää ennen deadlinea!
Näyttää siltä, että päässäni pyörivät joko ainoastaan ruoka tai sitten joku muu asia. Jos suljen ruuan ja "syömismahdollisuuden" pois, pystyn heti keskittymään paremmin. Ei tarvitse kokoajan tiirailla kelloa, että joko olen minuutin lähempänä ruoka-aikaa, voisinko jo mennä ja ottaa jotain.
Kysymys kuuluu; mihin minun nyt pitäisi keskittyä? Toisaalta ruokaan, jotta rytmi pysyy ymsyms., sanovat ravitsemusterapeutit ja äiti. Toisaalta psyk.polilla saan kuulla täysin muuta, sillä 'olenhan tehnyt tarpeeksi hallaa itselleni anoreksiallani' ja minulla on vielä hetki sitten ollut tätäkin vääristyneempi kuva maailmasta (aka ruoasta).
*Huokaus* vet inte.

Sweets for my sweet, sugar for my honey

2009-04-21T13:31:00.003+03:00

Viime postauksesta on vierähtänyt tarkoituksettoman pitkä aika, ja tähän väliin on mahtunut jo kaksi viikonloppua täynnä ylimääräistä extraa. Ensin pääsiäinen (onneksi) poissa kotoa, ja sitten viime viikonloppuna juhlat jälkimaininkeineen.
Tähän väliin täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt ja otettu saamastani vastaanotosta, kiitoksia lukijoille ja tuplasti heille jotka vaivautuivat vielä kommentoimaankin. <3

Läskiahdistus on ollut aika hallitseva osa ajatuksiani enkä vain osaa olla tyytyväinen ns. edistykseeni. Pystyn syömään valkuais-keltuais-munakasta, 2% jugurttia, salaattia jossa on juustoa sekä oliiveja, paahtoleipää tai pussipastaa vaikka yhdeksältä ilalla, ilman että koen epäonnistuneeni totaalisesti ihmisenä. Peiliin katsoessani en kuitenkaan ole uskoa silmiäni ja toisinaan joudun pakokauhun valtaan halutessani ulos omasta kuorestani. Silloin haluaisin heittää kaiken "edistykseni" (ts. matkani anoreksiasta "normaaliin", ikuiseen läskitykseen) roskikseen. Oikeastaan haluisin sitä koko ajan. En vain näe tietä takaisin, sillä elämä on muuttunut niin paljon. Nyt elämässäni on yksi ihana ihminen lisää jota itseni kuihduttaminen satuttaisi, silti minulla on tarve päästä takaisin siihen entiseen. Tiedän varsin hyvin, ettei se helpottaisi elämääni, mutta pystyisin edes hyväksymään itseni.
Anorektisena olisin tietysti ollut tyytyväisempi aina vain pienempiin lukuihin vaa'assa, mutta kuitenkin hyväksyin itseni täysin BMI:n ollessa 16-17 paikkeilla. Silloin en inhonnut kroppaani. Ehkä ette sitä usko - itsensä hyväksyminen ja anoreksia samassa lauseessa? Niin minä kuitenkin sen koin.

Here again

2009-04-08T19:03:00.004+03:00

Elämäni kulku, syömiseni ja tyytymättömyyteni itseeni ennakoivat uutta alkua tämän blogin suhteen. Ylläri - en saanutkaan itseäni riuhtaistua syömisvammailuista irti. Jatkoa siis luvassa.

Tässä vaiheessa minun tulisi varmaan kertoa teille ne epämukavat faktat, joita postaustauon aikana on ilmaantunut minuun / kehooni. Ällöttää, mutta itsesäälin sijaan kakistan ne pihalle nyt:

Olen lihonut huomattavasti. Lääkärin mukaan olen normaalipainon alarajoilla mutta tiedän että voisin olla kevyempikin ja silti normaalipainon rajoissa. Vatsani on taas se ahdistava möykky jota olen inhonnut 6-vuotiaasta lähtien. Tuntuu, että nyt myös reisistä on tullut ongelmakohta, vaikka ennen ne eivät ole tuottaneet minulle päänvaivaa juuri ollenkaan. En hyväksy itseäni.

En koe lihoneeni järkevästi. Ensinnäkin se tapahtui liian nopeasti ja toiseksi lähinnä suklaalla rakkaushurmiossa.

Olen jälleen sairaslomalla koulusta. Syyt ovat niin fyysiset kuin psyykkisetkin. Fyysisesti olen auttamattoman väsynyt vaikka peiton alla tulee uneksittua 14-16h/vrk, todennäköisesti epilääkkeen takia. Tuollainen väsymys ei ainoastaan karsi valveilla eletyn elämän määrää vaan pistää pakan muutenkin sekaisin ihan huolella. Lisäksi masennus on nostanut päätään. Muna vai kana, en edes tiedä kumpi oli ensin, masennus vai väsymys.

Pääsiäissuunnitelmat ovat onneksi kohdallaan, saan taas sukeltaa hetkeksi muiden elämään ja ihmetellä miten normaalit ihmiset syövät. Yritän olla ajattelematta ruokaa, niin kaloreita kuin mignonmunien ihanuutta. Onneksi luvassa on paljon muuta pääntäytettä ja liikuntaa.

Hauskaa pääsiäistä jokaiselle ja tavattomat kiitokset kaikille jotka eivät ole diskanneet minua pois blogi-/linkkilistaltaan!

Tilanne

2009-01-02T23:32:00.002+02:00

Sydän pamppailen sain aloitettua tämän tekstin, muutaman tekstin olen aloittanut tänä hiljaisena aikana mutta sitten myös lopettanut tallentamatta. Pelkään kirjoittaa tänne, pelkään joutua kierteeseen josta en täysin ole päässyt irti.
Minulla on mennyt hyvin, elämä on muuttunut niin äkkiä niin merkittävästi, rakastan muutoksia. Haluan kuitenkin pitää nuo asiat erillään täältä, mutta sen voin sanoa, että olen erittäin, erittäin onnellinen.
Paino on noussut ja se ahdistaa, ruoka ahdistaa, kontrolloimattomuus ahdistaa mutta se ei yksin hallitse maailmaani. Olen löytänyt jotain joka merkitsee enemmän kuin kontrolli, mutta silti pelko on suuri ja se täyttää ison lohkon siitä ajasta kun olen yksinäni.

En voi lukea blogeja tai kirjoittaa itse sellaista, tässä tilanteessa se tekisi minulle vain hallaa. En kuitenkaan kuoppaa blogiani, sillä tilanteet muuttuvat enkä yksinkertaisesti ole valmis siihen.

Hyvää uuttavuotta jokaiselle ja anteeksi informaatiokatkoksesta <3

Yksi iso kysymysmerkki

2008-12-06T23:32:00.002+02:00

Päädyin vihdoin postaamaan... Periaatteessa menee hyvin, tuntuu että tietyt piirteet ja tunteet ovat heräilemässä horroksessa kun kapasiteettiä riittää silloin tällöin muihinkin asioihin kuin ruokaan. Olen ystäväni kanssa käymieni keskustelujen kautta saanut muistikuvia asioista, joilla ennen täytin pääni. Pohdin paljon silloin joskus, kun yli vuoden olen vain elänyt ateriasta toiseen.
Toisaalta taas tuntuu että mulla on kaksi päätä jotka pamahtavat yhteen tasaisin väliajoin ihan kaikessa: ensinnäkin syömisessä, ihmissuhteissa, pakkomielteissäni, tavoissani... Toinen on se joka vaatii täydellistä kontrollia, loputonta puurtamista ja tunteettomuutta ja se toinen taas on turhankin ailahteleva ja leijaileva, haluaisi vaan heittäytyä ja elää spontaanisti.
- > en ole vieläkään oppinut syömään.

Ärsyttää kevyesti se kun toisaalta kuulee koko ajan että "hellitä vähän"
toisaalta äiti haluaisi sanoa mulle että syö paremmin
vähän vähemmän
(siis silloin kuin "vähän hellitän".
Hellittäminen saattaa tarkoittaa, että lappaan hunajaa purkista
en vaan osaa)

Anteeksi, en pysty muodostamaan täyspäisiä postauksia. Kaikki on vaan yksi iso kysymysmerkki mun päässä.

Linkkivinkki ja kolme ranskalaista viivaa

2008-12-04T11:27:00.005+02:00

Tässä katsomisen arvoista ajanvietettä:
Superstar - The Karen Carpenter Story
Hauskasti tehty, tosin tarina ei ole mikään öö... riemunkirjava.
(Hmm... Ehkä on tarpeellista tarkentaa tietämättömille, että Karen Carpenter oli laulaja joka kuoli anoreksiaan...joskus)

Pikapäivitys (aka kolme ranskalaista viivaa):
- En ole edelleenkään eksynyt kouluun
- Pidin eilen viimeisen herkkupäivän ennen joulun syöminkejä siskon nimpparien kunniaksi; meni niin nappiin kuin mulla nyt on mahdollista mennä. Eli hyvät fiilingit siitä, nyt ei tartte pohtia syömisiä sen kummemmin pariin viikkoon kun voi vaan paahtaa turvaruualla
- Tänään aion sosiaalisoitua!

Perustavampaa laatua oleva postaus luvassa asap! Koira murhaa mut jos en nyt vihdoin vie sitä pisulle.

Kultainen keskitie

2008-11-29T21:48:00.008+02:00

...entä jos ei vaan osaa? Pitäisikö mun unohtaa syöminen ja meditoida itseni valaistumiseen, löytää se kultainen keskitie?
Buddhaa se ei tehnyt ainakaan keskinkertaisen hoikaksi... Ehkä buddhalaista filosofiaa ei voi soveltaa tähän elämäntilanteeseeni :-D

Kaksi peräkkäistä päivää ja hirveästi ravintoarvoltaan mitätöntä ruokaa, eikä mulla ole edes hyvää syytä miksi.
Kukaan ei ole mulle tyrkyttänyt, edes tarjonnut. Ihan omatoimisesti olen ravannut kaupoissa ja sohva-jääkaappi-välillä.
Mitään käsittämätöntä ahmahm-episodia ei ole tullut, ahdistaa vaan helvetisti kun en nykyään rasvakrapuloissa osaa ajatella vaan syön automaattisesti herkkupäivän jämät "vähän vain maistellen" -> oho, loppu -> päivä pilalla ja loput voitte päätellä itse. Vaikka en mitään yökötysähkyilmapallo-olotilaa saavutakkaan, on otettava huomioon, että napani vetää suklaata puoleensa kuin magneetti, eikä fyysiikkani pistä mielettömillekkään määrille hanttiin, jos kyseessä on suuri rakkauteni suklaa. Onni ja autuus niille, jotka eivät kykene syömään suklaata riviä enempää ilman äklötystä. Minä syön _joka herkkupäivä_ varmasti yhtä paljon suklaata kuin keskivertoihmiset syövät jouluaattona! Kun aivot ovat narikassa, pystyn ilman minkäänlaista fyysistä äklötystä vetämään 300g suklaata yhdeltä istumalta. Samana iltana uppoaa suklaata muissa muodoissa vielä lisääkin, määriä ei ole soveliasta paljastaa enempää. Sen sijaan lähes kaikki muut karkit ällöttävät monesti jo ajatuksena, mutta suklaaällötysähkyä en muista. En vaan saa siitä tarpeeksi kun kerran aloitan.
Ahmimisen ja ylensyönnin raja on niin häilyvä, mutta en koe että ahmisin suklaata vaikka söisin sitä puoli kiloa. En syö sitä koska on pakko saada kaapit tyhjiksi ja vatsalaukku äärilleen, vaan sen takia että se on minulle kuin huumetta jota odotan koko viikon. Sen sijaan ei tarvita kuin yksi ylimääräinen ruisleipä tai mehulasi, niin olen julistautumassa BED-potilaaksi. Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Noh, anyways. Olen nyt heittänyt nurkkaan vienot toiveet siitä, että saisin viikonloppukontrollin takaisin ennen joulua, olen nimittäin päättänyt tehdä niin!

Ennen joulua, herkkupäiväni sisältää m a k s i m i s s a a n turvaruuat kuten normipäivänä (joita_ ei_korvata_paskalla) plus
päiväkahvilla: viikolla joulukalenterista saadut konvehdit 6 kpl
"iltapalana": levy (max. 200g) suklaata, glögiä
x vara: joku herkku (1 pikkuleivos/jätski yms. jos joutuu kahvittelemaan. En halua herkkupäivänä kuitenkaan kahvitella askeettisesti, jos kerran kahvitella täytyy)

Tiedän, monille noi kolme viimeistä riviä on ihan überherkuttelua, mutta mulle varsin hillittyä sellaista. Mun herkkupäivät ovat aina olleet ihan övereitä ("no kun päivä on jo pilalla"-ajattelu, josta en edelleenkään ole päässyt eroon), mutta ei aikanaan estänyt painon dramaattista laskua / eikä nostanut painoa. Jotenkin olen niin tottunut tohon herkkupäivään, että tiedän ettei päivässä ole mahdollista lihoa vaikka lappaisi urakalla kahden edestä. Tosin jos toiselle päivälle levähtää, niin silloin olen varma että olen lihonut ainakin 5 kiloa, jos nyt realistisesti yritän ajatella. Epärealistisesti ajatellen ainakin 10+ kiloa. Kuten tänään.

Tämä on kaikkien mielestä liikaa, mutta sitten taas huomenna olen liian vähän ja alipainoni on joku ongelma. Kuten sanoin, ei logiikkaa.
SyösyösyöäläsyöäläsyöäläsyöSYÖ

Savuhernekeittoa, eewww

2008-11-27T14:53:00.004+02:00

Joskus ei vaan mene putkeen.
Laitoin illalla herneet likoamaan kevein mielin (onhan hernekeitto turvaruokalistani kärkisijoilla) ja sammuin uuden epilepsialääkkeeni ansiosta heti sen jälkeen sänkyyn ehdittyäni.
Nukun ja nukun, silloin tällöin soi kännykän herätyskello, mutta se ei paljoa menoani haittaa.
Jossain vaiheessa silmät aukeavat kuitenkin *bling* enkä enää saa unta. Kello on varmaan jo kymmenen, piti herätä aikataulutettuun aamuun jo ennen kahdeksaa!
Totuus on 11:57. Jipii. Koira ilahtuu, kun hänen aamupissattajansa tajusi vihdoin nousta.
Äkkiä hernekeitto porisemaan. Ehdin jo tässä vaiheessa käräyttää pohjasakkaa, mutta pistän levyä pienemmälle ja lorautan vettä joukkoon. Armahdan koiran lähtiessäni herran kanssa ulos.
Takaisin, haiseee! Minä kun luulin että hernekeiton voi jättää yksin porisemaan.
Annan keiton kiehua kärystä huolimatta ja lappaan vielä toiveikkaana jopa neljä desiä (jäihän mulla aamupalakin välistä ja muuta tyhmää) Taika-kulhoon.
Pahaa. Raakaa. Mutta kuin automaattisesti käsi vie lusikan suuhuni uudestaan ja uudestaan kunnes kulho on tyhjä. Syödessäni annan juuri kyseiselle keitolle nimeksi savuhernekeitto.
Tästäpä pääni riemastui, tunsin kuinka ahdistus hiipi jostain takaraivostani. Yäk. Söit sen kaiken vaikka se oli pahaa. Sisälläsi on 400g pahaa! Olisit voinut olla ilman! Järjellä kun ajattelee, on aika jännä juttu, miten ruuan maku tekee ruuasta hyväksyttävämpää. Jos tuo olisi ollut äidin täydellistä linssikeittoa, tuo määrä (josta tosin iso osa olisi ollut nestettä) olisi ollut suotava. Hmm.
Meinasin jo vetää läskiksi, sillä epäonnistumisen tunne oli niin massiivinen. Onneksi tajusin hieman hengitellä ja koota itseni. Saa nähdä miten tämä päivän ruokamääriin vaikuttaa, mutta ahmimaan en kärtsääntyneen hernekeiton takia ala piste.
Saan tästä varmaan jonkun syövän, edelleenkin palaneen maku suussa.

Plus miinus nolla

2008-11-25T21:12:00.011+02:00

Viikonloppu oli oikea piristysruiske elämääni, huomasin miksi sinnittelen joten kuten viikosta toiseen, juuri lauantain kaltaisten iltojen takia. Tapasin uusia ihmisiä ja huomasin että maailmassa on edelleen jäljellä vilpittömiä persoonia, jotka pyrkivät johonkin ja omistavat intressejä (niitä ei tapaa meidän koulussamme nimittäin). Lisäksi pippaloissa oli mukana kasa entisiä luokkalaisiani, ja tuntuu kuin lähes jokainen olisi puhjennut kukkaan viimeisen vuoden aikana. Henkistä edistystä vai etäisyyden tuomaa arvostusta?
Oli aidosti hauskaa aikoihin. Jaoin tuskin tuntemieni ihmisten kanssa enemmän elämästäni kuin nykyisten luokkalaisteni kanssa olen koko syksyn aikana jakanut. Ei kaikki ole samanlaisia kuin ne ihmiset siellä parakissa. Toivokäyrä sai noususuunnan.
Menin parhaimmalle ystävälleni yöksi ja sunnuntai oli leppoisa, vaikka se olikin sunnuntai ja söin sämpylää, aika vaaleaa sellaista.

Maanantaina jaksoin vielä kiitää toiveikkaana koulupäivän läpi analysoidessani viikonloppua ystäväni kanssa. Ajankohtaan nähden (maanantai) varsin kevyt mieliala kuitenkin valahti alas stressin tieltä. Lisäksi ilta oli toisinsanoen opetus siitä, miksi aamupala kuuluu syödä ja miksi lounaaksi ei riitä kolme näkkäriä. Erittäin hyvä opetus, jota en jaksanut jäädä päiviksi surkuttelemaan vaikka olisin voinut mennä peiton alle piiloon sitä maailman pelottavinta, ylensyöjäpeikkoa. Nukkumaan mennessäni päässäni soi vaan "pelkäänpelkäänpelkään" ja "miksiminäenosaamiksimiksi". Sainpa ainakin todistuksen siitä, että mun maailmassani ei toistaiseksi toimi suklaan "maistaminen" ja että kaikki on edelleen jokotai.
Sössin siis täsmäsyömissuunnitelmani lupaukseni viimeisenä voimassaolopäivänä. Sorry, sainpahan kunnon opetuksen. Nyt haasteena on ahmimaton joulukuu, täsmäsyöminen on se sana, edelleenkin. Liikuntaa eksyi suunnitelmiini suhteessa laiskuuteeni aika mukavasti.

Myönnän että koulussa käyminen tai pikemminkin koulussa käymättömyys on nyt levähtänyt käsiin aika ... totaalisesti. En ole menossa tällä viikolla kouluun, mutta aivoissani ei ole tilaa sen suuremmille syyllisyydentunteille, sillä en vain
j a k s a. Ystäväni kärvistelee burnoutissaan ja minä en vain kestä enää yhtäkään keskustelua luokkatovereiden kanssa viime koenumerosta x tai kotitehtävästä y.
Ehkä perjantaina pitää kuitenkin ajautua joulujuhlaharjoituksiin lalalalauleskelemaan!

Vaivainen diagnoosikokoelmani

2008-11-19T11:28:00.006+02:00

Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.

Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.

Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.

En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!

Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.

Lupaus

2008-11-17T16:33:00.005+02:00

En tiedä onko tämä jotain jyrkkää vuoristorataa vai mitä. Miten olisi bipolaari ykkönen? (Rakastan itseni diagnosoimista. Taidan tosin tehdä diagnoosit turhan hepposin perustein.)

Tuli tuossa taas sellainen bling ja yritän nyt pitää siitä kaksin käsin kiinni. Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Saan pilattua viikonloppuni varmasti jos syön viikolla kuten esimerkiksi tänään. Ainut tapa hallita viikonloppua on olla skippaamatta aterioita viikolla. Olen pystynyt puputtamaan listaa jotenkuten melkein vuoden niin miksi en pystyisi jatkossakin. Mikään ei muutu siitä. Mielumminhan syön enemmän jotain järkeenkäyvää ja vähemmän höttöpaskaa.

Okei, avaudun. Viimeisen kuukauden aikana on syömiset menneet fiuu alamäkeä tasaiseen tahtiin. Olen vähentänyt syömistä, ravannut vaa'alla, asettanut painotavoitteen, kehittänyt liikunnasta taas pakonomaisempaa, valehdellut, ollut elämäni ensimmäisen päivän syömättä mitään, yhtikäs mitään. En ole edes ikiomassa blogissani maininnut asiasta, tosin ehkä jotain on ollut aavistettavissa. Pyrkimykseni kun on ollut kirjoittaa paranemismyönteisesti.
Tänään menin tilaamaan aikaa kalorilaskuriin. Alkoi ahdistaa ja menin suihkuun, jossa sitten tuli tämä bling.
Jos haluan ettei joululoma mene ahmiessa painoani yli turvalukemien niin tämä säätäminen saa loppua. Haluan kalorilaskuritunnukset kauas mun päänupista.
Ei mun tarvitse väkisin pilata tätä loppuvuotta.

Huomisesta alkaen olen tämän viikon käymättä vaa'alla. Syön listan mukaan kuten ennenkin. Haluan että viikonloppu on onnistunut.

Nyt olen luvannut teille.

Viikot vs. viikonloput

2008-11-17T14:02:00.004+02:00

Balanssi on kateissa pahemmin kuin aikoihin. En vaan osaa.

En myönnä inhoavani elämää, ehen, mutta nyt olen tilanteessa jossa epämiellyttävää viikkoa seuraa epämiellyttävä viikonloppu ja sama epämiellyttävä ympyrä toistuu toistumistaan. Viikolla en osaa elää ja viikonloppuisin en osaa syödä. Viikolla odotan viikonloppua ja viikonloppuna haluan vapaapäivistä mahdollisimman pian eroon. Kuitenkaan en tänäänkään saanut itseäni kouluun. Onneksi viime viikolla oli terpan kanssa puhetta että psykka kirjoittaisi lausunnon, että saisin luvalla olla yhden päivän viikosta pois koulusta. Toivottavasti se tajuaa suostua, vaikka viikko takaperin olinkin hänen vastaanotollaan niin ihanjeesokei (halusin vaan pois). Kun joko olen luvatta pois ainakin sen päivän per viikko tai sitten hyvällä omallatunnolla sen lippulappusen armosta. Tiedän sen, en vain kykene olemaan kokonaista viikkoa koulussa.

Toisaalta terapeutti sanoi että olen ravitsemusterapeutin tarpeessa (enhän edes ole kertonut kaikkea) ja että varaa mulle ajan. Se ahdistaa, tiedän olevani umpikujassa eikä mun tarvitse kuulla sitä ravitsemusterapeutin suusta.

Loppuviikolla mielessäni vallitsi kai selkeä matalapaine, koska äiti oli vähän väliä kysymässä mikä mulla on. Toisaalta sitähän toivoo, ettei pahaa oloa noin vain sivuutettaisi, mutta sitten kun pitäisi avata suu niin päässä on vaan epämääräinen mytty ja ei osaa sanoa muuta kuin ei mitään en tiedä.

Nyt en tiedä miksi nousta aamulla, kun en uskalla kasvattaa odotuksiani huolestuttavasti lähenevän joulun suhteen, kun jo seuraavan viikonlopun ajattelu saa luun kurkkuun. Tunnen olevani yhtä hukassa kuin metrojen juopot.

Päivä paistaa vielä joskus

2008-11-12T12:21:00.006+02:00

Hommasin itselleni profiilikuvan, Klaus Haapaniemen työ. Vaikka yleisesti olenkin pelkistetyn tyylin ystävä, Klaus Haapaniemen tuotokset ovat mulle jotain vastustamatonta. Itseasiassa tälläkin hetkellä siemailen kotikutoista café au lait'ä Taika-mukista. < 3

Olen kotona. Pitäisi olla koulussa. Olen luvannut ystävälleni, etten jää turhaan pois koulusta ja hän muistaa sen. En vain saanut itseäni ylös. Sisällä kalvaa syyllisyys. Toisaalta tiedän, ettei tästä päivästä olisi tullut mitään, tarvitsin uneni... Mutta toisaalta, miksi menin lupaamaan hänelle jotain, mitä en voi pitää? Luottamus oli ja meni.
Helvetti, olen niin solmussa. Mulla on taas sitruuna-olo. Kaikki mehut puristetaan ulos ja sitten on kaksi päivää aikaa koota itsensä ja sitten tulee taas se helkutin maanantai ja pakkopakkopakkopakkopakko.
Sen verran elossa olen, että menen terapiaan. Edellinen istunto oli eilen. Kirjaimellisesti tiheää terapiaa. En jaksaisi perustella enää terpalleni, miksi haluan aikuislukioon. Hän luulee että ainoastaan juoksen karkuun sosiaalisia pelkojani. Sitten tulen kotiin ja luen luen luen niinkuin joku kone. Ehkä illalla voin sanoa tehneeni jotain järkevää.

Pelottaa, että olen itse aiheuttanut tämän uupumuksen. Viime viikot ovat olleet säätämistä, ehkä joku aavistaa mitä tarkoitan. Positiivista tilanteessani on se, että kahden ankean päivän jälkeen voi tulla ainoastaan hyvä päivä. Ainakin niin naiivisti edelleen uskon.

Lauantaina äiti menee jonkinnäköiseen syömishäiriörientoon, se kun on alkanut oikein aktiiviseksi läheiseksi! Minä taas menen suoraan mummon ruokapöydän äärestää suklaafestareille ihmettelemään, jos suinkin kerkeän. Mun nimipäivälahja itselleni (tosin mun nimi ei ole Janika, Janina tai Janita, eli mun oikea nimipäivä ei ole lauantaina). Todennäköisesti ostan paljon "joululahjasuklaata" jota sitten heikkona herkkuhetkenä vetäisen omaan kitaani :-D Ääks, ehkä otan harkinnan messiin. Ja vain muutaman kolikon.

Just a little lie

2008-11-10T17:18:00.004+02:00

Kävin tänään pitkästä aikaa psykalla (sanon aina psykka, sillä en koskaan muista oliko se psykologi vai psykiatri). Ei se käynti mikään painajaismainen ollut, mutta hoidin sen samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhtään epämiellyttävät asiat elämässäni; teen mitä vaan että pääsisin mahdollisimman pian tilanteesta pois. Tällä kertaa hoidin sen valehtelemalla. Minä, rehellinen ihminen! Jonkun vinoutuman mukaan oma vointi vaan on asia mistä saa valehdella eikä sitä edes lasketa valehtelemiseksi... mutta kai sekin on valehtelua? Herää kysymys, mitä järkeä on valehdella, kun ne yrittää vaan auttaa mua? Vähän kuin valehtelisin itselleni, vai?
Aina kun joudun tekemisiin jonkun vieraamman hoitavan tahon edustajan (ts. ei oma terppa) kanssa, haluan vain äkkiä pois huoneesta ja toistan sen saman lorun. No tasaista kuuluu, mielialat on olleet jo hyvän aikaa normaalit, syön listan mukaan ja punnitsen itseni enintään kerran viikossa (okei pääsenkö jo ulos täältä?). Ihan sama vaikka tuo olisi valehtelua. Joskus on kausia, kun oikeasti mulla menee noin, mutta valitettavasti edellisen kaltaisen viikon jälkeen koko tarina on valetta. Sorry vaan, minä.
Jatkossa mut tullaan punnitsemaan terapiakäyntien yhteydessä, mikä on hieman outoa. Viimeisin punnitus oli joskus kesällä ja senhetkinen painokäyrä oli senverran tasaista viivaa ettei mua olla sen jälkeen puntarille kutsuttu.
Btw, meillä puhuttiin tänään koulussa syömishäiriöistä. Teki mieli koko ajan kommentoida jotain ja rikkoa yleisiä käsityksiä anorektikoiden ikuisista paastoista, mutta sain jotenkin pidettyä turpani tukossa. Tosin oli pakko kysyä maikalta, mitä hän tarkoitti kun kertoi jollain tuttavallaan olleen lievä syömishäiriö. Vastaus oli, että se on sellainen, joka paranee järkipuheella... Hmm.

Rappio, here I come

2008-11-04T13:12:00.007+02:00

Mitä mulle kuuluu?
Sanoisinko, että takapakkia kaikilla elämän osa-alueilla. Fiilikset ovat laskeneet lähes vuodentakaiseen enkä jaksa innostua mistään. Ainoa asia joka saa minut nousemaan sängystä on jossain edessä häämöttävä joulu, se merkitsee mulle lomaa kaikesta paskasta. Toisaalta pelkään, että odotukseni kasvavat jättiläismäisiksi ja tuloksena on että en saa kiskottua itseäni joululomalta takaisin kouluun, niinkuin viime vuonna kävi.
En koe että olisin hoitanut asioitani. Nimittäin tälläkin hetkellä minun tulisi olla koulussa, mutta kun yksi täysi viikko siinä rakennuksessa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntuu kuin olisin joku sitruuna, josta koulu yrittää mehustaa viimeisetkin happamat tipat ulos. Hieno vertaus, eh... Olen ahkera koulussa ja käyn sitä itseäni varten. Siksi niskaan hengittävät maikat ja suulliset esitelmät, joista opin korkeintaan sen ettei minusta tule luennoitsijaa, tuntuvat lievästi sanottuna turhalta. Tuhlaukselta. En tarvitse patistusta. Ensi vuodeksi aion mennä iltalukioon. En jaksa sitä että minulle sanotaan, millä tavalla minun tulisi oppia. Tärkeintähän on se, että ylipäätänsä oppii, eikä se että aukoo suuta luokan edessä jostain randomaiheesta, muistaen myöhemmin vain sen ahdistavan paniikinomaisen tilanteen.

Karkasin tänään siis esitelmänpitoa, sillä itseinhoni kuohahtaa ulos piilostaan aina kun kuuntelen ääntäni hiljaisuudessa, 20+ silmäparin tapittaessa haparointiani. Säälittävää. Paniikkireaktio aiheuttaa sen että suoritan esitelmän vain mahdollisimman nopeasti pois alta, jolloin lopputulos on mielestäni surkea, hutiloiden tehty. En usko pelkääväni esiintymistä sinällään, esimerkiksi soittimen kanssa sitä tehneenä tiedän, että pystyn esiintymään. Ongelma ilmestyy, kun minun pitäisi puhua ja vielä jonkun toisen sanoja! Esitellä jotain, mitä en koe omakseni.
Valehtelin ystävälleni, että mun terapia siirtyi, oikeasti siis lintsasin kolme tuntia. Tuntui pahalta, en ole tottunut valehtelemaan enkä halua oppia tekemään sitä. Lisäksi varastin v a h i n g o s s a omenan kaupasta! Ensin käytin reippaasti aikaa omppuyksilön valitsemiseen, sitten punnitsin ja yhtäkkiä huomasinkin olevani pää kolmantena jalkana liitämässä kohti kotia. "Ainiin, mähän kävelin kassajonon OHI..."
Koko loppumatkan näinkin mielessäni kauhukuvia siitä miten kaikki tunnollisuuteni on katoava tämän vuoden puolella, kun kerran onnistuin valehtelemaan, lintsaamaan ja varastamaan yhden ainukaisen päivän aikana! Kääks, hulttioidun! : - D

Lämpöä

2008-11-03T18:56:00.005+02:00

Naapuritalossani asuu kaunis tyttö. Kaunis, heiveröinen, hento ja sairas. Ei se ylikorostunut hentous hänestä kaunista tee, vaan hän vaikuttaa muuten niin kauniilta ja herkältä. Hän on nyt jo niin kaunis, terveenä varmasti sitäkin kauniimpi.
Muistan kun kesällä 2007 olin lähikaupassa äitini kanssa. Olimme juuri käyneet kädenvääntöä siitä, minkä pakastepussin valitsisimme. Maksettuamme astuimme ulos kaupasta ja äiti oli hermostunut edellisestä keskustelusta. "Siis tuollaiseksiko sä haluat tulla! Haluatko tehdä ruuasta jonkun ongelman!" Hän viittasi tuohon tyttöön, joka käveli kadun toisella puolella. En olisi vastannut kyllä, mutta silloin tajusin, että paluuta normaaliin ei enää ole. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon tytön.
Tuollaisen pysäyttävän hetken jälkeen on ollut kai luonnollista kiinnittää tyttöön huomiota.
Äsken olin koiran kanssa ulkona ja tytön sympaattinen äiti tuli puhumaan minulle. Ei mitään merkittävää, kevyttä juttelua vain. Tuli jotenkin lämmin, levollinen fiilis. En olekaan yksin tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä kaupunginosassa tai edes tällä kadulla.

(Halusin vaan jakaa tämän tunteen. ps. äitini ei ole niin tympeä/lyhytnäköinen miltä tässä tekstissä vaikuttaa)

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää

2008-10-28T17:27:00.003+02:00

Olen lähiaikoina tuntenut itseni alavireiseksi kuten vuosi sitten (ainiin, taisinkin olla masentunut silloin!). Viime viikolla sain paremman aseistuksen kaamosepätoivoon; kirkasvalolamppu! Okei, no ainakin se herättää, vaikutuksista mielialaan en vielä sano mitään.
Viimevuoden loppupuoliskon puursin pitäen joulun mielessä. Tänään lauleskelin ystäväni kanssa joululauluja ja terapiassa kerroin, ettei kuulu muuta kuin joulunodotusta...nolife?
Mikään ei vaan tunnu miltään ja joulu on turvallinen. Se tulee aina. Joulu on paras_mahdollinen syy syödä ja relata, sitä ei edes naistenlehdet kiellä! Pääsen edes muutamaksi päiväksi kokonaan eroon siitä äänestä päässäni, sillä joulunahan on lähestulkoot pakko syödä. Ja nyt toivon ettei kukaan tule sanomaan muuta (ajatella toki saa), haluan varjella ihanaista jouluani.
Pystyn perustelemaan jokaikisen joulukonvehdin itselleni, toisin kuin normaalisti yksi ylimääräinen purkka saattaa aiheuttaa katumusta. Pahinta mulle on ylimääräinen, tarpeeton, sellainen mitä ilman keho tulisi sujuvasti toimeen. Mutta jouluna mikään ei ole ylimääräistä, sillä jouluna on syytä ruokkia myös mieltä! Lisäksi rakastan erityisesti lahjojen antamista ja hankkimista, käytän rutkasti aikaa miettiessäni minkälainen lahja ja kortti sopisi kellekin.

Mutta takaisin koleaan lokakuun viimeiseen viikkoon; olo on turvaton ja täytän kaiken ajan laskemisella. Lasken montako koulutuntia on ennen perjantaita, raksin ja ruksin minkä kerkeän. Vielä kahdeksan viikkoa joululomaan. Viikossa viisi päivää on viikonlopun odottelua, se tekee 5 x 8 = 40 päivää silkkaa odotusta.

Varsin spontaani oksetus

2008-10-26T19:28:00.003+02:00

Heräsin tänään ja oksensin. Ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Päätin silloin joskus että en aio alistua tekemään mitään niin epämiellyttävää kuin oksentaminen, siis kun olin ihan pentuna vatsataudissa.
Se on ollut jonkinlainen valtataistelu kehoani vastaan. Minähän en perkele oksenna, minä pystyn välttämään sen. Muut eivät.
Lukuisia kertoja vatsassa on kiertänyt ja vatsahapot ovat ryöpsähtäneet suuhuni, mutta olen rauhallisesti hengitellen lähettänyt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.
Tänään kuitenkin refleksi oli niin vahva ja tarvitsin helpotusta etovaan olooni ja niin vain oksensin vetisen yökötyksen lakanoilleni. Siis aivan tahtomattani, se vain tapahtui.
Vaikea vieläkään uskoa, olen pelännyt sitä niin.
En muistanut miltä se tuntui. Nyt tuntuu, että joku porras on ylitetty, en kuollutkaan siihen.

Ahdistavinta on syy, josta en ole varma. Mulla oli eilen herkkupäivä, ja tokitokitoki söin itseni ähkyyn, kuinkas muutenkaan? Kuitenkin söin vähemmän kuin olin suunnitellut(!), leffamässyttelytkin jäi, mitkään överit ei olleet kyseessä. Olisinko voinut syödä niin paljon, noin vain huomaamatta?
Äiti mutisi heti märkää myttyä vessaan kiikuttaessani, että "Söitkö sä eilen liikaa vai mitä...noh voihan se muustakin johtua". Ihan kuin olisin joku bulimikko, en.
Tosin ennen nukkumaanmenoa tankkasin itseni täyteen vettä, koska sokerisuolahötöntötöntöttö oli aiheuttanut järjettömän janon. Olin kirjaimellisesti täynnä vettä, vatsa alkoi pullottaa. En tiedä aiheuttiko se sen, että aamulla väkisinkin nousi jotain ylös.
Tai ehkä olen vain kipeä.

No elämä jatkuu. Yhhr. Piti vaan tulla jakamaan tämä kammotus. Juu, voisi sanoa että mulla on jonkinasteinen vomitofobia!

Mitä söin tänään, eilen, toissapäivänä

2008-10-22T20:47:00.006+03:00

Viime viikolla olin kipeänä, söin oudosti ja olin mökillä. Ehkei se (mikään) ole niin väärin syyslomalla jonkinlaisessa vatsataudin ja flunssan risteytyksessä.
Mökkireissu loppui lyhyeen kun veljenpoika piti viedä kaupunkiin sairaalaan saamaan suonensisäisesti tulehduslääkettä, enkä ehtinyt kerätä hirveästi ylimääräistä kehooni kahden päivän aikana. Toisaalta olin onnellinen, kaikki meni niin hyvin. Söin varmasti liikaa rasvaa, mutta en ahminut enkä edes napsinut aterioiden välillä.
Koulunalku on ollut raskas, kauheasti töitä eikä ole riittänyt aikaa bloggailuun. Toisaalta koulu ahdistaa, jatkuvaa stressiä - ja jossain välissä viikonloppu ja olen yksin pelottavan ruuan kanssa - mutta toisaalta arki tuo rutiinit ja rutiinit = turva. Tosin tänään en saanut itseäni kouluun, olin rättiväsynyt. Äiti soitti töistä ja sanoi että tee nyt jotain järkevää siellä ja niinpä suunnittelin viikonlopun valmiiksi ts. rauhoitin itseäni. Perjantaina teen koulujuttuja, lauantaina olen päättänyt olla sosiaalinen ja mennä kaverin kanssa leffaan ja pitkästä aikaa leffamässytellä kuten normaalit ihmiset tekevät ja sunnuntaina kokkaan jotain hyvää ja sallittua, vaikka kaalilaatikkoa.

Tästä postauksesta oli tulla erittäin tarpeeton ja tylsä, mutta anna antoi minulle aiheen ja rohkaistuin kertomaan teille mitä minä oikeastaan syön. Tiedän, että se on monelle aika paljon, muistan kun "omatoimisen" syömisen ja syömättömyyden jälkeen sain listan niin se tuntui valtavalta. Ja tuntuuhan se välillä edelleenkin, tosin suhtautumiseni noihin määriin menee aikalaista vuoristorataa.
Haluan todistaa teille, että kun paino on kerran laskenut, on sitä todella hankalaa saada nousemaan. Joutuu oikeasti lisäämään syömisiä huomattavasti, että saa edes painonlaskun pysäytettyä. Itselläni painonlasku on pysähtynyt. Painoa ei myöskään ole tullut lisää, vaan se liikkuu 46-48 kilon välillä, aivan kuten lähes vuosi sitten listasyömisen aloittaessani.
Laitan tähän rehellisesti niinkuin syön. Sovellan hieman listaa (esim. korvaan osan leivistä riisikakulla/näkkärillä), ja merkkaan tähän nyt tarkalleen. Liikun varmaan aika normaalisti, kaksi tuntia tanssia per viikko ja aika paljon hyötyliikuntaa, mutta ei mitään suunnattomia määriä.

Aamupala
* puuroa (3 dl keitettyä = 1 dl leseitä) + 1/2 dl maitoa + 3 tl sokeroimatonta pilttiä/omenasosetta TAI 2 dl mysliä + maitoa
* riisikakku/näkkäri + juustoa (1-2 siivua)
* 2 dl mehua

Lounas
Mulla ei ole koskaan ollut tapana syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä, joten syön päivässä leipää enemmän (sovittu ravitsemusterapeutin kanssa). Yleensä ihmiset kai syö lämpimän aterian lounaalla, eli varmaan olisi järkevää syödä lämmin ruoka + leipä päällyksineen. Itse syön siis:
* 1 kerrosruisleipä (= 2 siivua ruisleipää, välissä margariinia, juustoa, kasviksia)
* 2 näkkäriä margariinilla
* hedelmä
* 2 dl maitoa (mulla on tapana ujuttaa kahvin sekaan, kun en maidosta pidä)
vaihtoehdoksi mulle on tarjottu myös piimää tai 2 dl viiliä.

Päivällinen
* 3-4 dl kasvisruokaa (olen siis lakto-ovo-vegaani)
* ruisleipä/riisikakku/näkkäri + margariini
* 2 dl maitoa/piimää

Välipala
* hedelmä

Iltapala
* 2 siivua ruisleipää (yleensä margariinilla, juustolla ja kasviksilla)
* 1 riisikakku/näkkäri + juustoa
* 2 dl viiliä/jugurttia

ja siis kasviksia niin paljon kun sielu sietää (hauska ilmaisu, btw :-D), sehän on kuin pistäis rahaa pankkiin!

Mulle on siis merkitty, että 1 leipä = 1 näkkäri ja 1 karjalanpiirakka = 2 leipää. Eri ravitsemusterapeuteilla on kuitenkin eri mielipiteet tosta, kantsii ottaa huomioon.

Suklaastressi, juustojännitys ja kakkukauhistus

2008-10-13T15:28:00.014+03:00

Veljen vaimo pyysi mua mukaansa mökille. Tyypillistä, juuri kun olin suunnitellut miten menetellä tämän viikon... Aion kuitenkin mennä. Hetkeksi pois kotoolta, ja sitten palaan taas kouluelämään jonka myötä on ehkä helpompaa yrittää neutralisoida minun ja ruuan suhde. Tiedän, että joudun joustamaan; heidän jääkaappiinsa ei yksinkertaisesti mahdu jokaiselle omia juustoja, maitoja jne. Lisäksi minulle mökkeily on ihan hyvä syy hellittää hiukan, tosin joskus ahdistus iskee sitten kotona... Mutta ehkä nyt ei, kun palaan keskelle arkea. Toivon että kaikki menisi kuten silloin kerran mökkireissulla, söin muiden kanssa samaa lounasta ja kahvitellessa otin kaksi konvehtia, ilman mitään ahmimista. Ne olivat vain pieniä makupaloja ja pystyin sallimaan ne itselleni, sillä en ollut jokapäiväisissä ympyröissäni. Se oli lomaa.

Äiti: Haluatko sä lähteä sinne mökille?
Minä: *huokaus* Jooo... haluanhan mä.
- pelkään vaan niin paljon että lihon.
Sen jätin kuitenkin sanomatta,
ja rauhoittelin itseäni,
ettei kukaan ole päätynyt lihavaksi
muutamassa päivässä.

Äiti ehdotti, että pyytäisin ystävääni mukaan. Pidinkin sitä hyvänä ideana ja soitin kysyäkseni, mutta hän ei sattunut vastaamaan... Sitten aloin miettiä haluanko todella, sillä ystävälläni on ollut syömishäiriö ja hän tunnistaisi kaiken häiriökäyttäytymisen heti. Minulla ei siis olisi sitä "hätävaraa" sillä tarkkaileva silmä huomaisi välittömästi, jos turvautuisin sairauteen. En aio turvautua, mutta ajatus siitä että jonkinlainen mahdollisuus olisi, on turvallinen. En siis uskalla lähteä täysin ilman tuota sairasta "turvaa", en vielä. Tässä asiassa olen päättänyt kuunnella itseäni, jotta voin oikeasti ladata akkuja tällä reissulla.

Yksi syy on myös se, että häpeän herkuttelua, vaikka se ei olisi ahmimista. Olen aina hävennyt, sillä joskus esimerkiksi siskoni syyllisti minua siitä. Edelleen ihmisten ilmoilla jotain extraa syödessäni tunnen yhtäkkiä olevanikin ylipainoinen amatsooni. Vielä kun tuo rakas ystäväni on onnistunut löytämään sen kultaisen keskitien, en osaisi rentoutua nauttimaan ruuasta hänen kanssaan. Syömiseni on vieläkin niin epänormaalia, vaikka haluan aina näyttää hänelle kuinka pitkälle olen tässä taistelussa päässyt ja kuinka suhtaudun lähes normaalisti ruokaan... Totuus on toinen, mutta en osaa olla kantamatta tervehtyneen roolia, sillä pelkään hänen jättävän minutkin taakseen kuten sairautensa, huomatessaan kuinka monta prosenttia aivokapasiteetistäni on edelleenkin täytetty häiriöisillä ajatuksilla.

Whii. Sitten saapui syyllisyys...
"Hei, mitä teet syyslomalla? Mä meen mökille ja ajattelin oikeestaan ottaa sutkin mukaan mutta sitten tajusin että mähän haluan nauttia lomailusta! Joten hyvää syyslomaa sullekin!"

Aff, eihän lomani onnistuminen voi olla kiinni ystävästäni? Toisaalta olisi todella kivaa, voisimme kävellä pitkiä lenkkejä metsätiellä, kerätä sieniä ja asustella keskenämme veljen vierasmökissä... Kokkailla, keskustella, pelata jatsia ja korttia, olla vaan! Mutta...
Ehkä mun täytyy vain antaa itselleni anteeksi, olen vielä sen verran häiriintynyt tässä suhteessa. Äitikin kannustavasti tokaisi, että "Kyllä tuo aika paljon vieläkin rajoittaa sun elämää"...Aha?
Olen ennenkin ajatellut kysyä tätä ystävääni mukaan, ehkä mun pitää ottaa tavoitteeksi, että seuraavalla lomalla voisin mökkeillä kuten ihmiset toistensa kanssa mökkeilevät, kokematta sitä suureksi suoritukseksi. Haastetta kun riittää jo siinä, että jätän hätäavautumisieni kohteen eli äidin muutamaksi päiväksi ja lähden jonnekkin, josta ei noin vaan tulla kotiin. Elää jonkin toisen ehdoilla, toisen kevytmaidoilla, ja ei-kevyt-juustoilla.

Onneksi veljen vaimo on maailman ymmärtäväisimpiä ihmisiä. Hän on työnsä kautta ollut jonkin verran tekemisissä syömishäiriöisten kanssa. Lisäksi olen aina ihaillut hänen taitoansa syödä, hän osaa kuunella itseään.
Hänen kanssaan on helppo syödä, vaikka sitten kanttarellejä kermakastikkeessa, pähkinäsuklaata tai hienoja juustoja korkein prosentein.
Joten ehkä mä pärjään.
Lähtö on todennäköisesti torstaina, joten todennäköisesti musta kuuluu vielä ennen sitä.

cravingcravingcraving

2008-10-12T18:40:00.006+03:00

Crave. Tarpeeksi osuvaa suomenkielistä vastinetta en ole sanalle keksinyt, sanakirjakin tarjoaa vain laimeat himoita ja haluta paljon.

Tuntuu, että tuo sana on kaikki mitä tarvitaan kuvailemaan mun nykyistä elämääni. En koe ansaitsevani sitä, sillä kielletynhimoni (ei makean, ei rasvan tai kuiduttomuuden, vaan kaiken kielletyn himo!) on vain pahentunut sen jälkeen kun olen alkanut syömään enemmän (ts. listan mukaisesti). Ennen mulla oli se sama krooninen herkkunälkä, mikä on kestänyt kaikki muistoissani olevat vuodet. Lisäksi vaiheessa, jossa söin vähemmän ja ihan oman jo hieman pipin pääni mukaisesti, mulla oli se tietty anorektinen ylpeys (tiedän miten syödä, muut syövät väärin enkä anna heidän lihottaa minua, you know...). Sitten sain tehtäväkseni toteuttaa listaa ja syödä sen x määrän joka päivä, eikä se x koskaan ollut tarpeeksi vähän että tuo ylpeys olisi säilynyt. Toisinaanhan olen tietenkin tuntenut itseni syöttöporsaaksi. Joten, kun tuo ylpeys on otettu pois, ainut mikä on jäänyt jäljelle on se järkyttävä craving kuusi päivää viikossa.

Haluaisin oikeasti joka päivä mennä kauppaan ja kantaa kotiin Geishaa, Snickersiä, irtokarkkifudgeja, korvapuusteja ja englanninlakuja. Sitten haistelisin niitä, tutkisin niiden rakennetta ja pilkkoisin ensin puoliksi, sitten vielä puoliksi ja puoliksi ja puoliksi kunnes edessäni olisi enää jotain epämääräistä silppua jota ei oikeastaan voisi edes kutsua muuksi kuin tuusannuuskaksi.
En ole päässyt toteuttamaan tätä fantasiaani aivan täysin, sillä en voi sallia ruuan tuhlausta.
Tänään pääsin kuitenkin kuolaamaan tehdessäni cookieita, jonne pilkoin Fazerin sitruunasuklaata. Ensin puoliksi, jugurttimömmötäytteen rakenne on täydellinen! Juuri sellainen leikkaantuva ja seassa on olevinaan jotain crispiäkin. Sitten neljäsosiksi ja sitten vielä kahdeksasosiksi. Ja armotonta nuuhkutusta. Aww. Sitten rasva ja sokeri vaahdoksi, yummy. Säästän jokusen kakkaran itselleni herkkupäiväksi, ja loput annan äitini hoideltavaksi.

Hermot hiukan tiukalla kun vesi yrittää nousta kielelle kaiken aikaa ja päässä huuto suklaasuklaasuklaa. Tämä karsii tehokkaasti muut ajatukset pois kallostani, ei jää tilaa ylimääräisille filosofoinneille, joita ennen harrastin.

Äsken eteisessämme kävi pyörähtämässä siskoni kaveri vuodelta nolla. Viimeksi näin hänet pakastepizzakesänä 2006. Nyt hän kiljui vain nimeäni, et se voi olla sinä! Vähän pitäisi saada lihaa luiden ympärille ymsyms. piiitkästä aikaa kuulen jotain tuollaista! Koen nuo tilanteet epämiellyttäviksi, ihan kuin joku avaisi päänuppini ja näyttäisi kaikille että hei katsokaas kuinka löysällä nämä ruuvit ovatkaan! - tosin tiedän, ettei sanoja yleensä tarkoita sitä niin eikä sano ilkeyttään. Varmaan luulee ainoastaan tekevänsä pienen palveluksen ja huomauttavansa terveelle ihmiselle että ei tarvitse enää laihduttaa, no niin stop. Ja terveet ihmiset kai pystyvät pistämään sen stopin päälle laihdutuksen jälkeen ja alkaa taas elämään vähän enemmän.

Thanks Andy

2008-10-11T20:18:00.005+03:00

Tämä päivä on periaatteessa mennyt hyvin, en vain jaksaisi olla tekemisissä oman pääkoppani kanssa. Ei ole nälkä mutta donitsidonitsisuklaadonitsikaakaovegeburgerikonvehtijätski on ehkä paras tapa ilmaista ajatuksiani tänään. Lihon henkisesti ja läskittää. Tiedän etten ole sortumassa mihinkään mutta en vain jaksaisi kuunnella sitä huutoa joka kuuluu kaikkialta missä on rasvaa, sokeria tai vehnäjauhoja.

Onneksi löysin itselleni uutta ruokapornoilua;

Ihana Andy, terapeuttista

Kuka söi kaikki muumit

2008-10-10T12:15:00.003+03:00

Mulla taisi olla turhan suuret odotukset eilisen perhesyömingin suhteen, hieman petyin. Oli jopa ankeaa, mutta siihen on monta syytä, esimerkiksi meneillään oleva flunssa/kuumetautini. Ja muutama muukin seikka.

Veljen nelivuotiaita kaksosia vahtiessa meni siihen asti hyvin, kunnes toinen katosi vessaan ja jonkin ajan kuluttua sieltä kuului "Pyyhkimään!"... Oh no. Menin sitten oven taakse sopertamaan, että mitäs jos kokeilisit pyyhkiä itse, kun täti ei ole koskaan joutunut tekemään muille vastaavanlaisia toimenpiteitä (hyh lihansyöjät haisee ja olen hygieniafriikki) :-D . . . No, sitä paperia oli sitten käytetty ihan huolella koko rulla ja vessanpönttö meni tukkoon. Myöhemmin poika kertoi sitten isälleen että "no mä laitoin sen yhen rullan sinne kokonaan ja sit vielä vähän siitä toisesta...", no yritin ilmaista ottavani vastuun kaikesta, eihän se tahallaan sitä tukkinut, mä en ollut hereillä. Oli vähän ongelmia saada pönttö toimimaan mutta veljeni onnistui sitten muutaman tunnin päästä . . .

Veli kokkaili siis ja mä ilmottauduin sillä aikaa (valtava oma lehmä ojassa taasen) menemään kauppaan ostamaan kahvihyvää. Mulla oli tosi hutera olo ja varmaan kuume nousemassa, piti keskittyä että pysyin tajuissani kun kävelin. Menin ensin yhteen kauppaan, enkä ollut keksivalikoimiin tyytyväinen, ja sitten toiseen, eikä senkään keksivalikoima tyydyttänyt vaativaa mussuttelijaa. Otin sitten jotain ja menin takaisin, niin kappas, muut olivat jo syöneet. Siinä sitten kaavin intialaisen kasvispadan jämät ja oli se ihan hyvää, varmaan olisi maistunut paremmin jos olisin ollut vähemmän tukossa. Lisäksi muut olivat jo jättäneet pöydän, ruoka oli jo vähän liian jäähtynyttä ja kaksoset hoputtivat mua syömään nopeamminnopeamminnopeammin, jotta pääsisivät jälkiruuan kimppuun. Ehkei elämäni nautinnollisin päivällinen kuitenkaan, vaikka itse ruuassa ei ollut vikaa.
Fiilis oli ankea, vessaa ei vielä oltu saatu toimimaan, mä olin aika huonossa hapessa, äidillä oli migreeni eikä se olisi jaksanut olla emäntänä ja siskoni riiteli puhelimessa miehensä kanssa, tai no en tiedä onko se jo ex-mies. Mutta niin ihana kun meidän perhe osaakin olla, eilen kukaan ei ollut parhaimmillaan. Ja sitten vielä tää vessaepisodi.

Illalla pakottauduin vielä donitsinmetsästykseen, joo huoh, rakastuin donitseihin about kuukausi sitten. Sitä ennen mun donitsikokemukset oli laskettavissa yhden käden sormilla, mutta sitten päässä napsahti. Ei hajuakaan miksi.
Lähdin trooppisen kosteaan ilmaan käppäilemään, olo oli entistäkin heikompi ja hengitykseni oli pinnallista. Hoin itselleni, että ehkä mä tästä reissusta selviän. Eteenpäin vaan, askel, toinen, kolmas, neljäs. Lähin Arnold's oli kiinni. Voi pasha. Selviydyin metroon ja steissin rasvarinkulapuotiin, jossa sain kunnian olla viimeinen asiakas. Hasselpähkinädonitsi mukaan kiitos.
Äkkiä laukkuun, metroon ja takaisin. Tunnen itseni ylilihavaksi astmaatikoksi, kiitos flunssan ja läskityksen. Peilailen itseäni kaikista mahdollisista lasipinnoista ja näytän kuitenkin elähtyneeltä ja pieneltä. Luisevat kasvot ja poissaoleva katse. Näytän siltä, että minut voisi kaataa kumoon aivan pikkiriikkisellä sormen liikkeellä.
Ja laukussani on donitsi, pahin kaikista. Niin rasvainen, ettei äitinikään syö sellaisia ikinä. Kuka uskoisi? Muilla tytöillä on kauppakasseissaan ananaksia ja tomaatteja.
Kotona lueskelen lehteä ja yritän saada donitsista kaiken irti. Tulee paha olo ja kaadun sänkyyn. Herään 22:40, kun olo on parempi, jatkan lehden lukemista ja siinä samalla syön suklaata, pikkupoikien muumikeksejä ja homejuustoruisleivän, sillä tekee mieli. Sitten sammutan valon ja _menen_ nukkumaan, en nukahda, kuten yleensä herkkupäivänä vain sammun ähkyyni.
Voin siis olla tyytyväinen, vaikka heräsinkin tänään äidin huomautukseen: "Sä sittenkin söit ne kaikki muumikeksit!"

Toffeetorstai, pizzaperjantai, lakulauantai, suklaasunnuntai

2008-10-09T12:34:00.004+03:00

Olen kotona flunssailemassa, ja veljeni on tajunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen tuomalla kaksosensa tänne katsomaan Tinttiä videolta... Ihan rauhallisesti sujuu, ainakin toistaiseksi.
Lisäksi veli ilmoitti innoissaan kokkaavansa tänään - meillä.
"Oon ajatellut pitää sellasen J goes India-kokkaussession"
"Ahaa?"
"Niin että mä kutsuisin sitten M:n (siskoni) ja S:n (äitini) sinne teille syömään"
"Meille?"
Hän tulee meille kokkaamaan kormaherkkuja ja kutsuu meidät sitten ystävällisesti kotiimme syömään.
Jippii, pikapaniikki ja jäätyminen;
"Mielenkiintoista, no kyllä se käy, kiva..."

Oikeasti tykkään hirveästi olla perheeni kanssa, jutella rauhassa, juoda kahvia ja no, syödä silloin kun se on minulle mahdollista. Päähäni vaan ryntäsi kasa ristiriitaisia ajatuksia, tänäänhän on vasta torstai ja minulla on yleensä ruokakermapäivä vasta viikonloppuna. Olen nimittäin varma että veljeni käyttää ruuanlaitossa ruokakermaa tai ainakin huoletonta kättä oliiviöljyn suhteen... Muistan kun hän joskus teki ruokaa ja tokaisi huolettomasti "Oho, menikin aika paljon öljyä!".
Haluaisin olla kerrankin spontaani ja huomata, että kannatti. Ei kuitenkaan ole mikään rike pitää herkkupäivää viikolla, mutta mitenköhän viikonloppu sitten sujuu? Niin, sitä en tiedä, sillä harvemmin torstaisin herkuttelen. Periaatteessa voisi olla helpompaakin mennä koko viikonloppu ilman mitään speciaalia, niinkuin totaalikieltäytyminen.
No, söin jo suklaakaurakeksin joten päätetty on, se on tänään.

Facta factum

2008-10-07T19:49:00.010+03:00

On jo pitkään ollut tarkoitus listata joitain faktoja itsestäni, sellainen yhteenveto, jonka luettuaan pääsee hieman jyvälle mun blogista, vaikka ei olisi ennen lukenut. Lisäksi toki hieman triviaa.
// Hieman enemmänkin sitä triviaa!

SISÄLTÄÄ VANHENTUNUTTA TIETOA / 060509

Yhteenveto:

* helsinkiläinen
* alaikäinen
* tyttö

pituus 167.5 cm
paino...
...alimillaan 46 kg
...korkeimmillaan 65 kg (alkuvuosi 2007)
...nyt 46 - 48 kg (tuolla välillä liikkuu)
BMI nyt 16.4 - 17.1

- Varsinainen syömishäiriö alkoi kesällä 2007, tosin oma paino/syöminen on aiheuttanut päänvaivaa koko kouluaikani
- Käyttäytymiseni on pääasiassa ollut anorektista ja ortorektista, mutta en silti käyttäisi itsestäni ilmausta anorektikko tai ortorektikko
- Olen kärsinyt jonkinasteisesta (itse sanoisin lievästä) masennuksesta ja paniikkihäiriöoireilusta. Niihin olen saanut lääkkeeksi Seronilia, annostus 40mg (olen käyttänyt n. puoli vuotta ja koen että se on auttanut)
- HUSin hoitoon pääsin vuoden 2008 alussa
- Olin kevätlukukauden 2008 sairaslomalla ja n. puolitoista kuukautta kotiopetuksessa
- Käyn tiheässä terapiassa (2x/vko)
- Pyrin syömään ravitsemusterapeutin listan mukaisesti, mutta en koe olevani valmis nostamaan painoa
- Menkat ovat olleet pois marraskuusta 07
- Olen tottunut pitämään herkkupäivän kerran viikossa, ja noina päivinä ahmiminenkin on tullut tutuksi
- En käytä keinomakeutettuja tuotteita, tai ainakin pyrin pysymään kaukana niistä. Ensinnäkään en halua olla ruokateollisuuden koekaniinina ja siinä samalla myrkyttää kehoani, ja toiseksi koen light-limut yms. itseni pettämiseksi (huom. tämä on vain minuun itseeni kohdistuva ajatus, ehkä pakkomielle, enkä ajattele muista näin), sillä mihin tarvitsisin itsekuria jos voisin litkiä kaloritonta hyvää kaiket päivät, aina kun tekisi mieli kävellä jääkaapille ja pistää suu makeaksi?
- En ole koskaan oksentanut tahallaan, ja olen siitä ylpeä. Oksentaminenkin merkitsee minulle itseni pettämistä (ja tämäkään ajatus ei koske muita, en siis _ todellakaan_ ajattele että muut oksentaisivat ainoastaan koska ovat itekurittomia paskoja, vaan koska ruoka-ahdistus on kasvanut sietämättömäksi)
- Minulla on epäilty olevan epilepsia, mutta tutkimukset ovat vasta meneillään. Olen saanut ainakin kaksi epileptistä kohtausta ja lievempiäkin oireita on esiintynyt

Satunnaista triviaa:

- tykkään itsestäni, vaikka välillä en olekkaan itseni kanssa aivan sovussa
- omistan ihanan koiravanhuksen
- olen lakto-ovo-vegetaristi (thanks anonyymi)
- rakastan kahvia, yleensä juon maitokahvia, mutta mustakin menee
- olen hygieniafanaatikko
- kammoan uimahalleja
- kammoan oksentamista yli kaiken, oksensin viimeksi 8-vuotiaana vatsataudissa, ja päätin etten enää koskaan suostu oksentamaan
- rakastan diagnooseja
- pelkään huomaavani, että olenkin BED-potilas
- kahta en vaihda: suklaata ja linssikeittoa
- olen neuroottinen: tarkistelen ja kehittelen itselleni pakonomaisia rituaaleja (mm. kellonaikoihin liittyviä, portaiden kiipeäminen tietyllä tavalla jne.)
- rakastan testejä ja kaavakkeita
- inhoan sunnuntaita
- käyn kahvilla itseni kanssa ja se on terapeuttisinta toimintaa mitä tiedän
- olen Pick-A-Delin kanta-asiakas, sillä sieltä saa rasvattomaan maitoon tehtyjä kahvijuomia
- rakastan joulua ja juhannusta
- tykkään oikeastaan enemmän antaa lahjoja kuin saada niitä
- olen turhamainen; olen valmis maksamaan suuremman hinnan brändistä (esim. Ben&Jerry's, Campbell's ja tietyt vaatemerkit), vaikka perheeni on aika varaton
- rehellisesti sanottuna inhoan suihkussa käymistä
- minulla on rakkaussuhde kalenteriini
- rakastan ruokakaupassa käymistä
- en tykkää ympyröistä/pilkuista/palloista
- inhoan taftia (se on siis materiaali jota käytetään esim. juhlapuvuissa)
- olin pienenä älyttömän kiinnostunut muinaisesta Egyptistä
- minun on vaikea sietää pikkutyttöjä, pikkupojat ovat söpöjä
- nautin valokuvaamisesta
- rakastan valkosipulia ja oreganoa
- meillä ei ole digiboksia
- minulla on kasvoissa todella hyvä iho, sillä finnejä mulla ei ole lähes koskaan muualla kuin korvalehdissäni
- pahin pakkomielteeni on repiä kaikki haavat/ruvet auki, korvista, kantapäistä, käsivarsista, jaloista... hyi
- en erityisemmin tykkää nukkumisesta (en ikinä ehdi nukkumaan väsyneenä, ja kun pitäisi nukkua olen jo ylikierroksilla...)
- alitajuntaisesti kunnioitan tuuheahiuksisia ihmisiä
- olen kerran käynyt kampaajalla ja se oli traumaattinen kokemus
- koen, ettei psyykeeni yksinkertaisesti kestä siivousta (vaan johtaa totaaliseen hermoromahdukseen)
- minun on sanottu muistuttavan Audrey Hepburnia ja kyllä, olen siitä otettu
- pidän enemmänkin tietokirjoista kuin kaunokirjallisuudesta
- en tykkää kiilakoroista
- suunnittelen aina etukäteen, mitkä alushousut laitan minäkin päivänä (yleensä aina viikon alussa)
- laittaudun nukkumaanmennessäni söpöksi, rakastan yöpaitoja ja käytän unimaskia
- tekstiviestikieleni on varsin omalaatuista
- käytän paljon ruotsinkielisiä ilmauksia
- pidän suurimman osan ajasta isovarpaitani pystyssä
- en juurikaan tykkää teestä mutta silti juon sitä
- lempikahvikuppini on Taika-cappuccinokuppi (Klaus Haapaniemen suunnittelema)
- kun näen jonkun ihanan vaatekappaleen, tulee vesi kielelle
- käytössäni on omenakone, Mac
- inhoan ilmoittautumista (siis ihan minne vaan, tanssitunnille, hammaslääkäriin, lääkäriin)
- lempivärini on jonkinlainen turkoosi
- naksauttelen sormiani (vai pitäisikö sanoa raksauttelen)
- oikeastaan tykkään sateesta
- raitiovaunujen ääni on mielestäni kotoisa

päivitetty 081008

E-951 on paskaa (part 9432)

2008-10-06T20:42:00.008+03:00

Tämä päivä on mennyt täysin neljän seinän sisällä ja fiiliskin on sellainen. Hikinen, turvonnut, yksinäinen, outo, avaruusolio. Kuin takautuma sairasloma-aikoihini, koen itseni laiskaksi, epäsosiaaliseksi ja kelvottomaksi vaikka olen vain parantelemassa itseäni, tällä kertaa fyysisestä sairaudesta (ei flunssaa kummempaa).

Olen vetänyt syömiset aivan läskiksi, tällä kertaa sinne toiseen suuntaan. Tuntuu taas jotenkin lohduttavalta jumittaa ja käyttää olemattomia matematiikantaitojani väärin. Olen jopa häväissyt sisäisen ortorektikkoni ja juonut tänään puoli litraa PepsiMaxia, myrkyttänyt itseäni, vaikkakin sitten olemattomilla kaloreilla. Noin vuosi sitten nimittäin tein itselleni säännön, että (ainoastaan) kipeänä saa juoda lightlimua, sillä silloin pitää juoda eikä vettä uppoa tarpeeksi. Olen juonut aspartaamilitkua kolme kertaa vuoden sisään plus ottanut kahdesti myrkkyhörpyt joltain yksinkertaiselta kaverilta, joten tuskin olen vielä päässyt saastuttamaan kehoani. PLINK! Tietoisku. Tiesittekö, että ruotsalaisen tutkimuksen mukaan Fun Light-mehulla voi tappaa muurahaisia kuten hyönteismyrkyllä? Litkun kanssa kosketuksiin joutuvat murkut kuolevat nimenomaan aspartaamiin.
[link]
[link]

Olen saarnannut asiasta monesti aikaisemminkin, tosin en vähään aikaan. Tiedän, ettei kaikkia kiinnosta oman kehon myrkkypitoisuus ja joillekkin on yksi hailee vaikka elämästä nipsaistaisiin muutama vuosi pois, kun kerran light-tuotteilla voi näännyttää itsensä astetta kivuttomammin. Mutta ainakin itse kuluttajana koen vastuuta (myös) muista. Koen, että käyttämällä keinomakeutettuja tuotteita kasvatan PepsiMax-koukussa olevien syömishäiriöisten määrää, tai siis osaltani edistän sen kasvua. Light-soppaan on niin helppoa turvautua, kun päässä pyörivät vain kalorit. Lisäksi ihan normisyöjätkin on saatu luulemaan, että light on aina paras valinta vaikkei se todellakaan ole niin. Aspartaami eksyy myös lasten kehoihin, jos aikuiset eivät ole tarpeeksi hereillä.
Nyt voin vannoa huomisen olevan myrkytön, vaikka aika todennäköisesti joudun/saan jäädä kotiin sairastamaan.

Olen ollut pikkiriikkisesti yhteydessä ulkomaailmaan tekstiviestein ja sain perjantaiksi sovittua menoa, oikea saavutus! En ollut aluksi kovin innostunut lähtemään erään kaverin ja muutaman tuntemattoman kanssa keikalle, mutta pakottauduin suostumaan ja sekin aika on vaan pois ruualla leikkimiseltä, joten hyvä juttu.

PS. En osaa syödä

2008-10-05T22:12:00.007+03:00

Olen kipeänä ja valutin sisuksiini juuri siirapilla (hunaja loppui) terästetyn kaakaon. Ben & Jerrykin asustelevat vatsassani tänään. HEI, olenhan kipeä, kuumehoureissa tekee virheitä ja meillä syödään aina jädeä kipeänä. Seliseliseli, silloin kun olin muhkuraisempi ja löysempi minulla oli kaikelle aina hyvä selitys! En halua siihen takaisin. Viikonlopun viimeiset v i i s i valveillaolotuntia ja pakko vetää läskiksi koska Panadol Hotissakin on SAKKAROOSIA (sokeria valeasussa).
Onneksi huomenna olen vuodepotilaana enkä tarvitse energiaa. Voin olla niin muumio kuin haluan ja nukkua epäonnistumisten ohi. Aamupuurolla ja linssikeitolla mennään, saakeli. On niin epäreilua, ettei se auta mitään että kerään koko viikon aina kehon varastot niin täyteen kuin saan kaikellla turvaruualla, vaan se ahmiminen/suunnittelematon possuilu tulee anyway. En jaksaisi kirjoittaa tällaista paskaa enää koskaan, jokainenhan osaa suunnitella kaunista tulevaisuutta tiukoilla säännöillä ja rikkoa ne kaikki, kuka sellaista haluaisi lukea.

Äh äh. Viikon mittainen syysloma lähestyy, se tekee yhteensä neljä ja puoli viikonloppua putkeen. Voi kun pystyisin ottamaan lomaa myös syömisestä, ihan kokonaan. Ei tarvitsisi miettiä miten paljon tai miten vähän, voisin vain elää.
Tällä viikolla haluaisin vain olla ja homehtua ja pysyä kaukana ravitsemusterapeutista (typerää ehkä).

Ylimääräisiä kahvoja

2008-10-05T13:23:00.007+03:00

Ensimmäinen fiilis tänään oli läskitys. Mulle puhutaan kuin mulla ei olisi mitään ylimääräistä mutta kuitenkin löydän kropastani kahvoja vatsasta, reisistä... Pystyn jotenkin hyväksymään itseni, enkä tunne itseäni yliluonnollisen levinneeksi, mutta ahdistusta herättää se, että hoitohenkilökunta, mun suku ja muutenkin kaikki paitsi minä itse ovat lihottamassa minua. Tai siis lempeämmin sanottuna normalisoimassa painoa nostamalla sitä.
Olen nippanappa sinut kilojeni kanssa nyt. Mieluusti laihduttaisin vielä hieman, mutta en halua mitään liikuntarajoitteita tai lisää punnituksia. Olen päättänyt pitää tilanteen tasaisena jotta hoidon puolella oltaisiin vähemmän hysteerisiä ja edes jotenkuten tyytyväisiä. En ole tehnyt mitään väärin, mutta minulta vaaditaan enemmän.
Tähän päivään. Nousin aamulla ylös ja aloin miettiä että jaahas, mikäs mun linja tänään on; sunnuntait kun mulla on ollut tapana vetää vähän sinne päin. Sain kuitenkin järjen äänen esille ja oikeastaan voi hyvinkin olla, että se pelasti mun päiväni. Aamupalalla mietin, tarvitseeko mun syödä riisikakkua juustoineen plus mehua, kun voisin jättää ne poiskin. Tulin siihen tulokseen että todellakin tarvitsee syödä, sunnuntaithan on ahmimisherkkiä päiviä! Ja sitten kiltisti jyystin koko aamupalan.

Eilen meillä oli sukulaisia kylässä ja illaksi menin taas siskolle (melkein naapuriin) hengaamaan. Oli mukavaa, enkä mennyt pilaamaan päivääni ylimääräisillä viikonlopputarjoiluilla, vaikka siihen olisi ollut monta tilaisuutta. Ehkäpä mä jotenkin osaan vielä syödä, vaikkakin sitten listan mukaan.

// edit. Jokainen voi mielessään yliviivata viimeisen lauseen

Lauantailöpinää

2008-10-04T13:39:00.008+03:00

Taiteilin tämän tekstin siis eilen, lauantaina, mutta en ehtinyt julkaista.

Olin sittenkin eilen melkein koko päivän siskolla muuttoapuna, ja jäin sinne illaksi seuraksi lueskelemaan lehtiä. Päivä alkoi ihan normaalisti, mutta koska suunnitelmiini oli tullut muutos, päätin iltapäivällä pitäväni herkkupäivän. Arvelin myös, että ahmimisen vaara olisi pienempi, kun olin syönyt normiruokaa siihen asti. Lisäksi se sopi hyvin olosuhteisiin, pystyin syömään päivälliseksi mikrovalmiskeittoa, kun monimutkaisempi ruuanvalmistus ei olisi muutto-olosuhteissa onnistunut. Okei siis, sain perusteltua itselleni että tämä päivän vaihtaminen oli ihan oikeutettua.
Ja arvioin ihan oikein; kardinaalimunauksilta vältyttiin ja sisko ehdottikin että hankittaisiin jotain snacksiä muutoksen kunniaksi. Oli juuri sellainen leppoisa ilta, millainen perjantaina kuuluu ollakin. Lueskeltiin lehtiä ja no, syötiin. Tulihan siinä ähky, mutta ahmimisesta ei ollut kyse.
Illalla kävin vielä hakemassa purkin B&J:tä (must) ja keitin myöhäisillan kahvit. Söin jädeä vähän mutta sitten ei enää uponnut, enkä ahtanut itseäni uudestaan täyteen heti kun siihen olisi tuntunut olevan tilaa, kuten ahmiessa. Onnistuin olemaan tyytyväinen suoritukseeni, sillä aikaisemmat viikonloput ovat tänä syksynä menneet yksi toisensa jälkeen puihin.
Aamulla olo oli aika tunkkainen ja pitkästä aikaa sipsejä syötyäni muistin taas mitä on rasvakrapula. Kasvoja kuumottaa ja yh muutenkin ei-niin-miellyttävä olo. Oikeastaan hyvä vaan, niin Ben ja Jerry eivät tänään huutele nimeäni tuolta pakkasesta... Tuskin huomennakaan, sillä hellittämisen jälkeinen päivä on yleensä se kaikista haasteellisin.
Yöllä kylläkin näin sellaista unta, että mun piti päästä johonkin huoneeseen ihmisvirran mukana jonkun kakluuniuunin kautta. Siellä oli kirjureita, jotka kirjoittivat aina selostukset siitä, miksei joku päässyt eteenpäin (ts. jäi jumiin matkan varrella oleviin aukkoihin). Jonkun kohdalle kirjoitettiin: Painaa yli 46 kg. Mä jäin kiinni päästäni ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Jonkinverran paisuneeksi varmaan tunsin itseni, hehheh.
Jos ja kun selviän tästä viikonlopusta kunnialla, jää "hyvä maku suuhun" ja uskon että mulla on vielä toivoa nauttia edes joskus "normaalisti" ruuasta, epäterveellisestäkin, ilman anorektista syyllisyydentuntoa tai BEDin suuntaisia ylilyöntejä.

edit// En ole 100% varma etten ole käyttänyt tuota ihanaa kuvaa aikaisemmin, hei Audreykin söi!
Tänään myöhemmin luvassa raporttia, todennäköisesti.

Keep yourself busy

2008-10-02T16:06:00.011+03:00

Kuten ehkä joku on huomannut, postaustahti on hieman kiihtynyt. Voin paljastaa, että tulen todennäköisesti postailemaan yhtä tiheästi ainakin seuraavat kaksi viikkoa, sillä ensiviikko on väljä ja sitten koittaakin viikon mittainen syysloma.

Edellisen postauksen kysymykseen ei herunut vastauksia, mutta nyt aion käyttää aivan omia aivojani ja suunnitella tähän hieman lauantaita. Juuri lauantain valitsin herkkupäiväksi (voi kun keksisin sille jonkun toisen nimityksen) siksi, että siskoni muuttaa huomenna tähän aivan lähelle, enkä ehdi huomenna auttamaan häntä. Lauantaina olen sitten menossa ihmettelemään uutta asuntoa ja tarvittaessa hjelppimään kamojen järjestelyssä ja niin edelleen. Lauantaina on siis a) muutakin tekemistä kuin se ihana-kamala syöminen, ja b) hyvää seuraa. Voisin vaikka leipoa tuparilahjaksi maailman parhaita cookieita ála Konvehti, ja oikeuttaisin itseni maistamaan (okei, mulla on aivan pikkuinen oma lehmä ojassa).
Teen tällaisia suunnitelmia usein, siis kaikenlaisia tilanteita varten. Se tuntuu jotenkin terapeuttiselta, siten saan asiat sivuun ja voin keskittyä johonkin muuhun.
LAUANTAI 041008
* aamupala: muuten normi, mutta puuroon banaania ja 1 rkl hunajaa.
* lämmin ruoka/lounas: jotain kotiruokaa, jota en kuitenkaan tavallisena päivänä saa syödä. Esim. soijarouhemakaroonilaatikkoa tai sienikastiketta kevytkermaan tehtynä. Normaali määrä.
* välipala: leipää/karjis, normihedelmiä tai sokeroimattomia kuivattuja hedelmiä
* kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia <3>
- Leivo siskolle jotain
- Ostoksille
- Kahville
- Illalla vuokraa leffa ja hyväääää (ei irtokarkkeja)

Btw, olen aika hyvin pysynyt kerran viikossa vaa'alle-lupauksessani. Itselleni siis vain olen luvannut, suosittelen muillekin! On oikeasti niin (ajatus)energianhukkaa tuijotella lukuja päivittäin. Ne kun vaihtelevat anyway, eikä siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. Tietysti pakkomielteitä on vaikea hallita, mutta kannattaa haastaa itsensä ja yrittää.
Mulla on paino pysynyt samoissa lukemissa, vaikka pää yrittää kertoa että olisin lihonut. Läskittää nykyään enemmän kuin ennen, ja tuntuu että ajatukseni ovat pelkkää läskiä. Suhtaudun ylilihaviin ihmisiin pelonsekaisesti ja vältellen (se ei ole oikein, mutta teen niin koska pelkään lihovani itse entisiin mittoihini tai niiden yli), mutta joku osa minusta tuntee yhtäläisyyttä heidän kanssaan. Kukapa uskoisi, kun eroa painossa saattaa olla reippaasti yli 50kg.
Tutkimukset suomalaisten liikalihavuuden huolestuttavasta lisääntymisestä kuulostavat minun korviini henkilökohtaiselta loukkaukselta juuri minua kohtaan. Siis en väitä että olen ylipainoinen, tiedän että olen alipainoinen, mutta tulee sellainen fiilis, että hyväksytäänkö minut vain tietyn painoisena? Eli jos olisin ylipainoinen, olisin häpeäksi en vain itselleni vaan myöskin tämän maan tilastotutkimuksille? Onko syntiä ajatellakaan mitään, missä on yli 2,5% rasvaa?

Henkisesti läski kysyy

2008-10-01T17:55:00.009+03:00

Suurin - tai no pitäisikö sanoa päällimmäisin - ongelmani on nykyään se, että ajattelen ruokaa liikaa. Hävettävästi liikaa. Koulussa vihkot täyttyvät donitsihahmotelmista, choccocinokupeista ja niistä englanninlakuista. Koulun jälkeen surffailen ravintoloiden ja makeis-/jäätelövalmistajien sivuilla. Pystyn harvoin kävelemään Fazerin ohi ilman, että menisin sisään mittailemaan irtokarkkivalikoimaa. Kotiin kuljen aina sitä reittiä minkä varrella on KotiPizza ja tiirailen ikkunoista sisään, kuka siellä nyt syö. Saan vaivattomasti kulumaan puolitoista tuntia supermarketissa ostamatta mitään.
Kuuden tuollaisen päivän jälkeen "vapaapäivä syömishäiriöstä" ei olekkaan niin häiriötön -> överit. Joo, olen jauhanut tästä niiin monta kertaa, mutta nyt yritän tosissani muuttaa elämässäni jotain, niin että pystyisin edes joskus nauttimaankin ruuasta, esim. sinä yhtenä päivänä viikossa. Nyt on meneillään suuri aivoriihi itseni kanssa, että miten seuraava viikonloppu (alkaa ylihuomenna, kääks!) olisi mahdollisimman palauttava ja positiivinen kokemus. Vinkkejä otetaan vastaan, joten miten elää viikonloppu kohtuudellisesti mutta ilman sitä täyskontrollia?
Oli tarkoitus jauhaa pidempäänkin, mutta tuli hoppu tanssitunnille.

Uusi viikko

2008-09-29T14:49:00.007+03:00

Ihan kuin olisi tavaksi tullut se, että joka toinen viikonloppu menee penkin alle. Tämä alkoi siis nyt syksyllä kun palasin kouluelämään reippaasti yli puolen vuoden kotona hillumisen jälkeen. Tuli arki ja arjen rutiinit ja viikonlopuista tuli vain epämääräinen murto-osa elämääni.

Eilen päättynyt viikonloppu sattui olemaan juuri se joka toinen. Epätoivo iski, ja kuten sunnuntaisin yleensä, halusin taas lopettaa syömisen. Siis ei minkään keijufantasioiden takia, vaan ainoastaan sen takia että se on niin helvetin vaikeaa. Haluaisin vain kytkeä makuaistini ja nälkäsingaalini pois. Onnistuin huolestuttamaan äitini avautuessani hänelle siitä kuinka tunnen olevani risteyksessä joka johtaa joko sairaalloiseen, henkeäuhkaavaan ylipainoon tai sitten samanlaatuiseen alipainoon (jolloin vastuu syömisestä otettaisiin minulta kokonaan pois, olisin pakkoruokinnassa eikä minulla olisi voimia vastustaa, painoni nousisi, mutta eihän se silloin olisi minun syyni, joten syömishäiriöpeikko voisi ehkä minut armahtaakin ja päähäni eksyisi ehkä tarpeeksi tervettä ajattelua). Voi olla, että meneillään oli epätoivon aallonharja, mutta en minä osaa nähdä tietä parantumiseen muuten kuin äärimmäisyyksien kautta.

Tänään on ollut toiveikkaampi fiilis. Ei sen tarvitse mennä niin. Ei kaikista enemmän tai vähemmän nälkiintyneistä tarvitse tulla BED-potilaita. Jos ajattelen, että olen tuleva 24/7-ylensyöjä, niin annan itselleni tavallaan siihen luvan - ihan kuin tehtävissä ei olisi enää mitään. Siinä mä sitten katsoisin itseäni kun nyyhkytän ja syön ja turpoan.

Seuraavan kerran poikkean listasta silloin, kun olen siihen valmis ja mulla on joku selkeä linja miten toimia. Listassa pysymisessä ei ole mitään ongelmaa, koska tiedän, etten pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos söisin sen yli. Mutta kun kerran viikossa sitten yritän olla spontaani, mopedi karkaa kädestä ja lujaa.

Tälle viikolle mulla on varattuna paljon liikuntaa; kolme tanssituntia (yksi korvaustunti), paljon kävelyä plus olen taas alkanut suunnitella lenkkeilyä. Kesäisin lenkkeily on jotenkin ahdistavaa, kun auringonpalvojat tuijottavat hiekkatien vieressä, mutta kirpeät syysillat ovat miellyttävämpiä.

Kohtuus ei vaan ole mun juttu

2008-09-27T20:28:00.003+03:00

En vain osaa syödä. Viisi päivää viikosta on sitä peruskauraa ja syömistä syömisen vuoksi, sen takia että viisari kertoo ruoka-ajan tulleen. Ihan sama onko nälkä vai ei, ihan sama mitä tekisi mieli. Ihan sama vaikka läskittäisi, pakko syödä suurinpiirtein listan mukaan, enhän mä halua muuttua elottomaksi lahnaksi sentään... Miten jaksaisin tanssia?
Mieleni on kuitenkin sudennälässä, ja viikolla piirtelen englanninlakuja kouluvihkoihin, suunnittelen huikeita jätskiannoksia ja mietin mitä suklaata seuraavaksi maistan (sitten joskus), kaiken sen ajan kun en ole aktiivisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa. Tuntuu, että parhaat kaverini ovat Ben ja Jerry ja ehkä uutena tuttavuutena Arnold donitseineen.
Yhtenä päivänä sitten yritän toteuttaa kaikki viikon aikana syntyneet ruokafantasiani, mutten koskaan saa niitä toteutettua 24 tunnin sisällä, yllätys yllätys. Ähky onkin juuri tämänhetkinen olotila.
Ja seitsemäs päivä on epämääräistä kikkailua, jotain kevytkapinaa listoja ja ravitsemusterapeutteja vastaa. Testaan millaista on kun vatsa ehtii olla tyhjänä enemmän kuin vartin ja mitä verensokerit siihen sanoo.
Kiteytetysti: Listaa ja aikatauluja, unelmointia keksisuklaajäätelöleivoksista ja kermavaahtokaakaosta x5, yksi päivä ahtamista (mitä en nykyään suostu kutsumaan ahmimiseksi) ja yksi päivä epämääräistä haikailua syömishäiriön kuherruskuukauteen, aikaan jolloin vähemmän oli aina enemmän, paremmin, eikä kukaan syyttänyt minua kurinalaisuudestani.
En pysty ajattelemaan jokapäiväistä kohtuuherkuttelua, sillä ortorektikko minussa haluaa että jokainen arkiruuan palanenkin on hyödyllinen keholle. Leikin usein ajatuksella, että lopettaisin syömisen kokonaan - myönnän; se on helpompaa kuin kohtuus. Olisin vain syömättä jonkin aikaa, pääsisin pakkosyöttöön eivätkä ruokailut olisi enää vastuullani. Saisin aloittaa uudestaan, opetella syömään oikeasti normaalisti. Eli juuri niin, miten en ole ikinä oppinut syömään. Aina olen liikaa tai liian vähän.

Kyllä sairas sairaan tuntee

2008-09-19T16:11:00.006+03:00

Järjetön ristiriita.
Munhan on ollut tarkoitus vetää tää viikko pelkällä turvaruualla ja vasta ens viikon lopussa sallia yksi herkkupäivä. Nyt eräs mun kaveri jonka kanssa en ole aikoihin viettänyt aikaa lähestyi mua tekstiviestitse ja kysyi ehtisinkö tavata viikonloppuna. Päätin olla sosiaalinen ja vastaukseni oli Ja tack, gärna. Suostuttuani kaverini ehdotti sitten ruuanlaittoa heidän luonaan huomisiltana! Kyseinen tyttö on aikaisemmin kutsunut muita kavereita kokkikerhoonsa, joten oikeastaan oli odotettavissa, että hän ehdottaisi ajanvietteeksi kokkailua, jota estääkseni yritin sitten itse ehdottaa leffan tuijottelua. Vaan ei onnistu, DVD oli mennyt paskaksi. Kiitti.

Ahdistus. Kaiken lisäksi pari vuotta taaksepäin olin aivan vakuuttunut siitä, että tällä kaverillani on bulimareksia. Enkä oikeastaan ole saanut syytä luopua epäilyksistäni, en vain ole aikoihin häntä kunnolla nähnyt. Asiasta ei olla puhuttu.
Pidin itseni kanssa pienimuotoisen kriisikokouksen hernekeittoa syödessäni. Mitä tuohon voi vastata? "Käy! Ps. En tykkää rasvasta, vehnäjauhoista tai sokerista, olen ehkä hieman allerginen niille kaikille, sen lisäksi että olen kasvissyöjä"-tyyppiset kiertelyt ja kaartelut saisivat kaverini tuntosarvet nousemaan ja jo sekuntin sadasosassa olisin diagnosoitu hänen pääkoppansa sisällä. Parempi vain suostua, sillä olenhan päättänyt ettei sosiaalinen elämäni saisi kärsiä syömissäätämisestä tämän enempää. Olen viettänyt tarpeeksi monta lauantai-iltaa yksin laskiessani minuutteja iltapalaan.
Mutta, mutta, mutta, mitä jos paniikki iskee? Siellä minä sitten syön haarukka tärisevässä kädessäni ja katson kun kaveri häviää vessaan ateriansa jälkeen. Siellä minä lihon meidän kummankin puolesta. Tuo on se pahin kauhuskenaario.
Ja sanoin tietäväni, että onnistun kahden viikon herkkulakossa. Voinko antaa itselleni anteeksi? Sillä jos en voi, on koko herkuttelu turhaa, sillä silloin se aiheuttaa vain enemmän tuskaa kuin nautintoa. Ja kuka nyt suostuisi tuskasta kaloreita ottamaan? Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä syy olla pitämättä päätöksestä kiinni? Ovatko perusteluni vain tekosyitä syödä ennen aikojani? Pystynkö enää ikinä pysymään päätöksissäni?
En tiedä, pelottaa. Menin kuitenkin vastaamaan myöntävästi, tosin ensin piti hakea eräältä toiselta ystävältäni, syömishäiriöstä parantuneelta, hieman tukea. Yritin vielä selvittää, mitä hyvää mahtaa olla luvassa, mutta se päätetään vasta huomenna. Periaatteessa odotan innolla huomista, saan leikkiä normaalia ihmistä, jolla ei ole tylsää lauantai-iltana.

Tulipas pitkä selostus...
Sain muuten eilen epilepsiatutkimusteni epikriisin diagnooseineen (rakastan diagnooseja, virallistettua tietoa):
E56.8 Convulsiones no II (provosoidut kohtaukset)
F50.9 Epätyypillinen laihuushäiriö

Tietääkseni epätyypillisen laihuushäiriön koodin pitäisi olla F50.1 ja määrittelemättömän laihuushäiriön F50.9... kumpikohan nyt on kyseessä? Tietääkseni minulta ei puutu mitään avaintekijää, josta tuo "epätyypillinen" tulisi. Hmm?

Praliinikonvehtitryffeli

2008-09-17T18:27:00.002+03:00

Kokeilen elämää uuden käyttäjänimen kanssa, tuo vanha XXXX oli ensinnäkin hankala käytännössä ja toiseksi mielikuvitukseton.

KONVEHTI on mielestäni suloinen sana ja löysin siitä tällaista infoa: "Sana lienee saapunut Suomeen englannin ja ruotsin kielen kautta. Confections sanaa käytetään kuvaamaan kaikkia niitä ruoka-aineyhdistelmiä joiden sokeripitoisuus on korkea." Sopii siis minulle...

Mutta nyt ruokapornoilu sikseen ja ulos koiran kanssa.

Liikaa

2008-09-15T20:03:00.004+03:00

Viikonloppu oli nihkeä ja rasvainen ja muutenkin turha. Todistin taas itselleni kuinka en osaa syödä. Perjantaina söin aamupäivän perussafkat ja (suunnitellusti) Ben&Jerry's Strawberry cheesecake-hyvää koulun jälkeen, illalla menin parin kaverin kanssa kiinalaiseen syömään. Oli viihtyisä ravintola ja ruoka oli juuri sellaista kun kuuluukin. Kävin vielä ostamassa suklaata leffan seuraksi ja herkkupäivän kunniaksi, mutta kotiin tullessani kaaduin sänkyyn ennenkuin olin ehtinyt edes sanoa Marabou.
Aamulla sitten heräsin pettyneenä leffamässyillaksi tarkoitettuun perjantaihin ja kuuntelin muutaman tunnin kun maitosuklaa huusi minua kuin seireeni. Yhden aikaan sorruin. Myöhemmin söin lisää suklaata, Benin ja Jerryn rippeet ja lettuja. WTF, onko tästä tulossa joku tapa, että kerran kahdessa viikossa porsastellaan lähes koko viikonloppu?
Noh, tietysti tällä kaikella on seurauksensa: kahden viikon totaalikieltäytyminen kaikesta kielletystä (ts. skippaan tämän viikon herkkupäivän). Seuraavan kerran poikkean vakkarisysteemeistäni jouluna.

Eilen söin vastapainoksi niukahkosti. Inhoan viikonloppuja; liikaa aikaa, liian vähän energiaa ajatella edes lähitulevaisuutta, liikaa lahnailua. Arkipäivinä on se sama rytmi, turvallisuus. Ei ole aikaa kyseenalaistaa omia rutiineitaan ja ruokailujaan niin paljoa. Viikonloput taas ovat aina liikaa tai liian vähän.

Ristiriitaa

2008-09-09T17:14:00.004+03:00

En tiedä miten kirjottaisin tästä, läväyttäisinkö asian suoraan tähän kaikkien luettavaksi vai kiertelisinkö ja kaartelisinko, paljastaen asiani vain kaikista kärsivällisimmin lukeville. Eh. Noh, paljastan kolme seikkaa ja sitten kerron: yksi, se on mulle iso juttu. Kaksi, se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita! Kolme, se on normaalia.

Menkat! Kyllä vaan, yhdentoista kuukauden tauon jälkeen mulla on menkat! Painoa en ole nostanut, olen siis suurinpiirtein matalimmassa painossa jossa olen koskaan ollut (paino on siis pistetty junnaamaan samaan pisteeseen, ainakin koko nollakasin olen painanut saman verran). Ja sitten alkaa menkat, eikö olekkin kummallista? Lääkäri sanoi, ettei menkkoja ole odotettavissa "ainakaan muutamaan kiloon" ja ravitsemusterapeutti arvioi että pitäisi nostaa 5+ kiloa jotta menkat alkaisivat. Vaan, toisin kävi! Minun logiikallani tämä tarkoittaa sitä, että minun ei_tarvitse_nostaa_painoa! "Kunhan kuukautiset toimisi" mulle aina sanotaan. Jos nämä nyt säännöllistyvät, niin uskoisin ettei listalleni lisätä enää koskaan mitään. Ei saa.

Toisaalta toisaalta ja toisaalta... Amenorrea on ollut mulle aina se parhahin peruste syödä listan mukaan (lue: isoja määriä). Kun syödessä syyllisyys on meinannut iskeä, järki on sanonut siihen että "c'mooon eihän sulla ole edes menkkoja, tietysti sä voit syödä." Sitä varaa mulla ei enää ole. Ja olenko koko ajan, nämä viimeisetikin 11 kuukautta, ollut sillä rajalla että menkat melkein toimii? Niin terve?

Pääasiassa olen kuitenkin tyytyväinen, tämähän oli juuri sitä mitä tilasin. Mun olo on ollut hyvä, vaikka paino ei ole noussutkaan. Ainoa asia mikä on saanut mut tuntemaan itseni fyysisesti vajavaiseksi listasyömistä yli puoli vuotta harrastettuani on ollut kuukautisten puuttuminen. Jos mulla nyt on ne, mun ei tarvitse enää pyrkiä mihinkään, olen saavuttanut mun biologisen painoni nostamatta kiloakaan. Kai mun keho on saanut varastoitua tarpeeksi ravintoaineita mutta samalla kuluttanut enemmän kun säästöliekki on kadonnut, jolloin paino ei kuitenkaan ole noussut... Tai jotain. Luulin että vaa'an lukemien pitäisi nousta 53:n ennen kuin saisin menkat takaisin. Joten, aika helpotushan tämä oli.

Koko perheen sunnuntailäskitys?

2008-08-31T19:42:00.005+03:00

Äiti tokaisi tänään että mun syömiset/syömättömyydet ovat muuttuneet taas hitusen neuroottisimmiksi. En sitten tiedä, itse olen sitä mieltä että ei, ostinhan tänäänkin kumipolaria 7 pinnaa rasvaisempaa savujuustoa (elikkäs 12%)! Kutsun sitä edistykseksi.

Tänään oli vuorossa taas noin kahden tunnin depressiokohtaus (ympäristökin huomasi tällä kertaa). Niitä tulee aina vapaapäivisin yleensä ennen päivällistä, viikolla en vain ehdi vaipua synkkyyteen vaan suoritan päivät loppuun enemmän tai vähemmän maanisesti ja sitten nukahdan, viisi kertaa viikossa. Siksi yleensä jo lauantaiaamupäivänä odotan maanantaita pelastuksekseni. Ja sunnuntainahan on tunnetusti ainakin triplasti kehnompi olo kuin lauantaina.

Tänään olen katsonut koko päivän kun muut syövät jotain hyvää. Sisko tulee aina sunnuntaisin herkuttelemaan meille, valittamaan mukanaan tuomiensa hiilari-/kalori-/rasvapommiensa lihottavuudesta ja kertomaan kuinka on paastonnut koko aamun jotta on varaa herkutella! Tiedän että se on tyhmää, lyhytnäköistä ja muutenkin ajattelematonta ja hänenKIN kohdallaan kostautuu usein ahminnalla, mutta silti tunnen väkisinkin syyllisyyttä kaikista niistä menneistä herkkupäivistäni jolloin olen syönyt tunnollisesti aamupalan ja lounaan, vaikka en tänäänkään sortunut mihinkään kiellettyyn. Ihmettelen miksi hän puhuu tuollaista minun seurassani, kun tietää ongelmistani. Äiti sanoo, ettei siskoltani (joka on siis iältään lähes kolmekymppinen) voi odottaa, että hän tajuaisi kuinka helposti ahdistun laihdutuspuheista.

Tekee mieli
- suklaata
- Ben&Jerry'sin mitä tahansa jätskiä, missä on suklaata
- Pandan lakua
- donitsia (?!)

Ehei, sainpa nuo ajatukset kirjoitettua ulos päästäni.

Neljä timanttia

2008-08-30T17:22:00.004+03:00

Yllätyksekseni tämä logo eksyi minunkin blogiini! Kiitoksia suomenruotsalaiselle. Pistän tämän nyt eteenpäin, mutta en vaivaudu etsimään blogeja joilla tätä kunniamerkkiä ei vielä ole, vaan itsepäisesti annan sen lempparibloggareilleni. Jokainen päättäköön itse, pistääkö timangin jakoon vaiko ei. Tämä on kiertänyt jo niin monet blogit.

Näin tämä kulkee:
1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa
2. Linkitä blogiin, josta palkinnon sait
3. Nimeä vähintään seitsemän muuta blogia palkinnon saajiksi
4. Laita noiden blogien linkit sivuillesi
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit

Joudun itsekin rikkomaan sääntöä #3, sillä seitsemän on hurja luku ja nämä seuraavat neljä blogia ovat minulle tavalla tai toisella kaikista erityisimpiä:

Mehkaus
Ihanan aito ja omaperäinen blogi, kirjoitustyyli ja postaustahti ovat kohdallaan. Antianonyymibloggareiden edelläkävijä, heh!
Filth in the beauty
Blogin visuaalisesta ilmeestä extraplussat! Ainutlaatuinen blogi.
A cry for help...
Anoreksian kanssa painimista ilman proanailua. Tämän lukeminen on mielenkiintoista ajanvietettä, eikä Kuroine bloggaa liian anonyymisti.
Ja huomispäivänä koittaa kuolema
Tätä jää väkisinkin lukemaan, kirjoitustaitoa löytyy ja blogi erottuu edukseen.

Say cheese

2008-08-29T21:28:00.010+03:00

Tämä viikko tiivistetysti: ristiriitaisia tunteita, naiiviuutta, toisaalta vainoharhaisuutta, kiirettä, liian vähän joogaa, koulukuvaus ja päivitetty ravitsemusterapeutin lista.
Ravitsemusterapeutti poisti vihdoin sen jokapäiväiseksi tarkoitetun herkun listaltani minua kiusaamasta. Noudatin sitä siis noin viikon about kuukausi sitten, mutta sitten tuli seinä vastaan. Lisäksi välipalajugurtti vaihtui banaaniksi (wtf?) ja lounaalle tuli yksi leipä lisää. Muuten käynti oli aikamoista jumittamista ja olinkin siellä puolitoista tuntia. Sain kuitenkin ilmaistua että uskon ravitsemusterapian auttavan minua jatkossa, joten sovittiin uusi aika syyskuun lopulle (vasta).
Mun terapiaa (siis normi-, ei ravitsemus-) ollaan tihentämässä kahteen kertaan viikossa, mikä hieman tympäisee. Tunnen itseni tarpeeksi normaaliksi nyt kun koulukin on alkanut ja tuntuu että terapiassa mun elämän vastoinkäymisiä yritetään väkisin korostaa, vaikka olisin päässyt niistä täysin yli. Yritän edelleenkin olla kärsivällinen, kun kerran olen sitoutunut tuollaiseen.

Syömingit ovat olleet ihan okei kun ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa pohtia niitä sen enempää. Tänään kaverilla söin leipää ja 17% juustoa, kotona mulla on aina 5% Polaria. Mietin, pitäisikö alkaa käyttämään kotonakin välillä (max.) 15% juustoa, vaikka kasvisrasvaa sisältävää, kun tuntuu että nyt voisi pitkästä aikaa ottaa askeleen eteenpäin. Kyselin tuosta ravitsemusterapeutilta jo jonkin aikaa sitten, ja se sanoi että ei pitäisi vaikuttaa mihinkään. Sitäpaitsi ei siitä ole kauaa kun en vielä ollut niin ehdoton juuri tuon juuston rasvaprossan kanssa, eikä se paino ole laskenut vitoseen siirryttyäni. Aina voi kokeilla, ja jos tunnen rasvaprosenttini nousevan maagisen nopeasti ja radikaalisti voin aina palata takaisin minimiprosentteihin. Pieni haaste, johon voin kuvitella pystyväni.
Vaikka syöminen ei olekaan mahtunut aivan etusijalle elämässäni lähipäivinä, huomaan epävarmuuden iskiessä turvautuvani sairauteen. Mitä siitä jos jään yksin, voinhan mä aina lähteä lenkille / skipata aterian / jne. paskaa.
Lisäksi varsinkin koulussa tunnen itseni armotta äijäksi. En näe juurikaan ylimääräistä peilistä, mutta silti tunnen olevani tilaavievä, kovaääninen, ärsyttävä poijankloppi, tuleva rekkakuski tai jotain. Paksu ääni, leveät hartiat ja muutenkin kömpelö.

PS. Seuraavaksi luvassa Brilliant weblogs-logon kierrättämistä, mutta ei tänään. Kiitoksia suomenruotsalaiselle!

Tämänpäiväinen yhtälö

2008-08-24T22:38:00.003+03:00

Ahmin = söin kiellettyä + liikaa + suunnittelemattomasti.
Näin on käynyt harvoin, mutta pelottaa että tämä on kasvava trendi. Hitaasti ja varmasti BED-potilaaksi tai jotain.
Tiedän saakelin hyvin miksi näin kävi. Mutta en voi hyväksyä sitä, se ei ole mikään syy ahmia tuiki tavallisena sunnuntaina, varsinkaan kun viimeisimmät herkut olivat vajonneet kitaani alle 48 tuntia aikaisemmin! Nimittäin perjantaina herkuttelin kaverin seurassa, ja jotenkin koko juttu jäi kesken kun en tohtinut vetää kokonaista Fazerin sinistä ja muuta paskaa. Menin hyvävointisena nukkumaan, eli en saanut mässäilystä tarpeekseni. Tänään olin selvinnyt jo kahvipöydästä kunnialla kun sisko tarjosi TV-mixejä enkä vaivautunut kieltäytymään. Se johti sitten siihen, että söin piirakanrippeet ja (wannabe-)sacher-leivoksen omilla extemporé-kahvikesteilläni. Yksin.
Naurettavinta tässä kaikessa on, että sain iltapäivällä kunnon kohtauksen öljytipasta, jolla äiti kuullotti purjot keittooni. Parin tunnin kuluttua olinkin itse lähestulkoon lappaamassa rasvaa lusikalla suuhun.

Kävin äsken koirani kanssa happihyppelyllä ja mietin, miten voin tulla toimeen itseni kanssa tämän jälkeen. Itseluottamus hupenee, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että saatan hetkenä minä hyvänsä sortua.
Ehkä pystyn katsomaan itseäni peiliin kuten ennenkin, jos päätän seuraavaksi herkkupäiväksi syyskuun 6. päivän ja pysyn siinä. Ainakin opin tästä, ettei se fiilis ahmimalla kohene. Ihmettelen vain, miksi ahmin, kun kuitenkin syön säännöllisesti ja aika pirun paljon oikeata ruokaa.

En mene huomenna kouluun. Onneksi. Ensinnäkin huominen läskitys nousisi potenssiin sata katsoessani itseäni koulun peilistä, ja toiseksi minun on todellakin ehdittävä myös labraan ennen tutkimusta.

Zzz...

2008-08-24T14:14:00.013+03:00

Tässäpä pieni arvoitus: se on harmaa, nihkeä, lannistava, tahmea, väsyttävä, uuvuttava, tylsä, laiskottava, turha, ahdistava, kaikenlaisia särkyjä aiheuttava, stressaava, matalapaineinen, ankea ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Mikä se on?

SUNNUNTAI. Voisin sijoittaa tuon viikon viimeisen päivän vihalistani etusijalle.
Olen nukkunut liikaa, en ole joogannut lainkaan taikka ollut ulkona (=liikkunut). Syönyt olen tietysti kuten aina, ärtymystä tuottava yhtälö.

Stressaa. Jotta kaikki läheiseni takuuvarmasti tunnistaisivat minut tämän kirjoittajaksi, kerron nyt että mulla on huomenna uni-eeg-tutkimus. Selvitetään siis onko mulla epilepsia vai mikä sai aikaan sen kramppauskohtauksen tuossa kuun alussa. Käytännössä uni-eeg tarkoittaa sitä, että valvon tänään normia myöhempään ja herään huomenna aamulla viimeistään kello kuusi. Tutkimus alkaa iltapäivällä, sitä aiemmin ajattelin mennä kouluun torkkumaan. Kahvia en varmaan saa juoda, koska tutkimuksessa on todellakin tarkoitus nukahtaa ihan omin neuvoin. Sitten mun päähän laitetaan joku myssynkaltainen juttu, jossa on piuhoja ja sitten ne urkkii mitä päässäni tapahtuu unen aikana. Kaksi tuntia siihen on varattu aikaa, hui. Jossain välissä pitäisi ehtiä labraankin, mutta en haluaisi millään olla pois koulusta (joku orastava pakkomielle kai).
Sieltä pois selvittyäni kippaan kahvia kitaani oikein urakalla ja illalla menen kaverin kanssa katsomaan musikaalia. Saa nähdä pysyykö silmät auki.

Kahvilla laimennettua draamanpoikasta

2008-08-23T13:20:00.008+03:00

Mielialani on ollut tasaisen korkealla, kunnes tänään herätessäni se tuli taas enemmän tai vähemmän rymisten alas. Olin jo ehtinyt luopua kokonaan bipo-epäilyksistäni, sillä mieleni ei ollut tehnyt oikkuja hetkeen (joo, rakastan itseni epävirallista diagnosoimista ja lyön otsaani leiman usein hieman liian aikaisessa vaiheessa). Ehkäpä tällä kertaa alakulo tuli ihan syystä.

Pelottaa, että olen ihastunut. En vain jaksa sitä rumbaa enää, ihastuminen kun on yhtä suuri illuusio kuin syömishäiriön kuherruskuukausi. Pää huijaa. Olen sellainen ihminen, joka ei osaa tehdä mitään puoliteholla, toisinsanoen en edes osaa vain ihastua, vaan nousen heti aivan liian korkealle ja leijun sydämenmuotoisessa kuplassa, kunnes - PLUP - ja tipun. Puolet minusta haluaa puhkaista kuplan jo ennenkuin se ehtii nousta ylös, kun toinen puoli haluaisi vain nauttia leijailusta.

Ja jottei päässäni olisi ristiriitaa jo tarpeeksi, epäilen/pelkään/olen vainoharhainen siitä että ystävälläni on samankaltaisia tunteita samaa henkilöä kohtaan. Ehh, sanon kaikelle draamalle ilomielin kiitos ei, en aio järjestää minkäänlaisia catfighteja vaan hengittää syvään uudestaan ja uudestaan. Unet kiusasivat minua aiheella ja heräsin aamulla juuri tämä kyseinen ystäväni huoneessani nukkumassa. Syötiin ihanaa liesikaurapuuroa ja sen jälkeen lähdin saattamaan häntä metrolle. Tunsin itseni poissaolevaksi, tosin eilen meillä oli hauskaa.
Käväisin delissä hakemassa ihan vain lohdukseni rasvattomaan maitoon tehdyn café au laitin ja se kourassa tallustelin aurinkoisessa keskustassa. Oloni on puolet turvallisempi kun kahvimuki lämmittää käsiäni ja voin katsoa sitä aina, kun en tiedä, mihin suunnata katseeni.

// Muoksmuoks, otsikko venyi hieman, sillä lyhyempänä se ei ollut aivan sitä mitä ajoin takaa.
Ja hei niitä kommentteja saa ja täytyy pistää tulemaan!

Chocolate Therapy

2008-08-16T12:26:00.005+03:00

Viikko on mennyt hyvin. Olen pysynyt pystyssä, sillä ei ole ollut juurikaan aikaa pysähtyä väsähtääkseen. Niin ja kahvi pelastaa!

Toissapäivänä oli terapiakäynti. Terapeutti antoi minulle täytettäväksi kaksi paperia, toisessa luki "Mitä anoreksia pistää sinut tekemään" ja toisessa jotain tyyliin "Minkälaisia ajatuksia anoreksia on tuonut mieleesi". Täytin ne kiltisti, vaikka koin erittäin ahdistavana pistää raksia ruutuun aivan kuin se olisi mitannut sairauttani. Väittämät olivat erittäin stereotypisiä. Anoreksia pistää minut lenkille juoksemaan vaikka rankkasateessa, ei äksää. Laiska. Lihon jos nukun X tuntia vuorokaudessa. Näinkö mun pitäisi ajatella?

Tunnistin itsessäni monet väittämät, mutta jokin syyllisyyden viilto tuntui joka kerta kun x jäi merkitsemättä. Kaiken lisäksi terapeuttini sanoi: "Aika monen kohdan sä merkkasit, vaikka eihän sun vointi ole päässyt niin pahaksi kuin se olisi voinut." Argh, hengitä syvään ja nyökkää... Tarkoitus oli varmaan hyvä. Lisäksi sain kuulla alipainon vaikutuksia kehoon ja psyykeen. Uutta infoa mulle, tai sitten ei.

Edellisellä kerralla olin vinkannut, että eniten koen tarvetta avautua syömisahdistuksista ja sosiaalisista peloista. Aivan tätä en kuitenkaan hakenut takaa, sillä a) herää kysymys: täytyykö minun edelleenkin todistella syömishäiriötäni? ja b) samat faktat olen kuullut ja tulen varmasti jatkossakin kuulemaan ravitsemusterapeutilta. Etsin enemmänkin ahdistuksenhallintakeinoja ja kuuntelijaa marinoilleni kuinka en koskaan ikinä milloinkaan ole osannut syödä. Purkaa hieman katkeruuttani, miksi juuri minä ja syömiseni olemme aina liikaa/liian vähän. Muuta (toisinsanoen tuota järkevämpää) tarvetta terapialle en tämänhetkisestä elämästäni löydä.

Eilen vietin iltaa mm. Ben&Jerry'sin kera, mutta mässäilyni (herkkupäivä) loppui normaalia aikaisemmin kun simahdin kotisohvalleni harvinaisen aikaisin. Sen takia yleensä myöskin kerran viikossa ilmenevä karkkimorkkis ei ole täällä tänään ja fiilis on suhteellisen rento.

Indian summer?

2008-08-12T16:30:00.009+03:00

Tänään istahdin koulun penkille ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan kuukauteen (näin kirjaimellisesti ajateltuna). Keväällä opiskelin pari kuukautta kotosalla ja mulla oli arkirytmi sun muuta, mutta koulurakennukseen en ole eksynyt sitten joulukuun.

Mulla ei ole (ainakaan omasta mielestäni) ollut tapana juurikaan kertoa elämästäni muuten kuin syömishäiriöisen vinkkelistä, joten koulu/arki/ystävyysjutut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi tunnistetuksi tulemisen pelko on suuri, en nimittäin halua tuottaa minulle läheisille ihmisille pettymystä, sillä 'oikeassa elämässä' annan muille helposti terveemmän kuvan itsestäni kuin oikeasti olen (syömisten kannalta lähinnä). Nyt ajattelin kuitenkin ottaa jonkinmoisen riskin ja siirtyä seuraavalle levelille tämän blogini kanssa ja kertoa tämänhetkisestä elämäntilanteestani.

Menin siis tänään uuteen kouluun ystäväni kanssa, muita en sieltä tunne. Edelliseen kouluun palaaminen tuntui jo ajatustasolla niin vaivalloiselta, että päätin aloittaa puhtaalta pöydältä jossain aivan muualla. Ensimmäinen päivä oli okei, olo oli toki hyvinkin outsider mutta se ei juurikaan häirinnyt. Kotimatkalla oli ihana intiaanikesäfiilis, tallustelin take away-kahvi kädessä keskustan aurinkoisilla kaduilla yksinäni.

Tämä ystäväni, jonka kanssa vaihdoin koulua, on - uskaltaisinko sanoa - parantunut syömishäiriöstä hiljattain. Hänen seurassaan yritän hoitaa syömiseni mahdollisimman pienellä profiililla, sillä uskon että hän on edelleenkin tavallista herkempi ahdistumaan ruuasta ja yksinkertaisesti siitä, että minä käyn edelleenkin taistelua pääni sisällä. Tämä tekee ruokailusta entistäkin hankalamman; toisaalta haluaisin kannustaa ystävääni jatkamaan normaalia syömistä, mutta en kuitenkaan itse voi tehdä sitä. Oloni on tekopyhä. Tänään kuitenkin kaalilaatikkoa analysoidessani tiesin että en pysty ottamaan sitä.

Tänään alkaa myös house-tanssitunnit, jännittää hieman onko musta kyseiseen lajiin! Se on kuulemma aika haastavaa, sanoo eräs kaverini, mutta ehkä meillä on erillainen fysiikka tai jotain...

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

2008-08-09T21:37:00.007+03:00

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.

Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.

Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.

Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.

Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).

Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.

Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

Kurjan haikeaa

2008-08-05T18:10:00.007+03:00

Pikapostaus ennen tanssituntia, olen siis menossa. Eilinen tunti jäi välistä kun olin vielä sen verran uupunut.

Nyt olen sanoisinko kyennyt syömään sen herkun per päivä. Olen nimittäin käsittänyt, että kroppani vastustaa tuota tanssin tuomaa fyysistä rasitusta, jos en suo sille lisäenergiaa. Ja kaikki tuohan lukee mun listassa, joten sen pitäisi olla ok. Plus teen nyt mitä vaan, että voin jatkaa tanssikurssin loppuun! Katsotaan miten jatkan, kun se loppuu.

Tämä päivä on pääasiassa ollut jotenkin tahmea, tiedättehän, harmaa, ankea, tahmea, sunnuntaimainen, hiostava, turha. Kurjan haikea? Toivottavasti saisin vähän potkua iltaa kohti sieltä tanssista.

Ja jälkiruuaksi yksi collie, kiitos

2008-08-04T14:49:00.004+03:00

Festarit olivat mainiot.

Kaikki meni erittäin hyvin, kunnes eilen aamupäivällä sain jonkinlaisen kohtauksen kaverin huoneessa 100 kilsaa kotoa.

Kaikki neljä raajaa krampissa ja sitten hetki (tai enemmänkin?) tajuttomuutta. Kun heräsin, ympärilläni oli neljä tuntematonta miestä, yhdellä käsissään mun lääkepurkki. Joku sanoi "anoreksia". Ensinnäkin olin aivan suunniltani kauhusta, sillä en ymmärtänyt ketä nämä kauheat ihmiset olivat jotka kiusoittelivat minua, kun eivät päästäneet vaipumaan uneen. Kaiken lisäksi he olivat kaivaneet jostain lääkekätköni ja tiedon syömishäiriöstä, jonka olin koko matkan koittanut parhaani mukaan peittää. Olin kuulemma sanonut syöväni seuraavaksi koiran.

Olin kaatunut ja etuhammas oli mennyt poikki. Huulessa haava. Leuka mustelmilla ja turvoksissa. Hiukset olivat veren peitossa. Sitten vain niiden ambulanssimiesten kyydillä Helsinkiin ja mulle tehtiin kaikenlaisia testejä, kaikki oli ok. Vielä tutkitaan. Torstaina saan uuden hampaan. Että tällaista.

Kaiken arvellaan johtuvan rasituksesta, ensin tanssikurssi ja sitten festarit, siellä lisää tanssia ja säälittävät yöunet.

Nyt en tiedä, pystynkö menemään tanssiin. Se mua tässä eniten huolettaa. Toisaalta pitäisi sitten kai syödäkin enemmän, koska keho ei kestänytkään viimeviikkoistakaan perussafkaamisella. Ahdistaa vaan alkaa säätelemään ruokailuja itse. Toisaalta voisinhan mä sen ravitsemusterapeutin herkun ottaa takasin nyt tämän viikon ajaksi, että pysyn tolpillani. Lets see.

Siiis hyi!

2008-08-01T21:40:00.004+03:00

Täytyy sanoa, että hurjan nopeasti meni viikko tanssiessa! Nyt viikonloppu aikaa hoitaa mustelmat.

Pukkarissa salakuuntelen aina muiden keskusteluja. Eilen olin taas korvat höröllä (no hei, ei siellä muutakaan kuunneltavaa ole!) ja sitten yksi tyttö kertoi kahdelle kaverilleen "No siis silloin aamupäivällä söin sen salaatin ja sit päivällä äiti oli tehny pannukakkua ja sanoin et ok sit, mä maistan, nii sit se leikkas sellasen näääin ison neliön!! SIIS yäk TOSI KIVA".

Katsahdin tyttöä ja se todellakin huomasi sen. Joku emokki sisälläni heräsi, hei älkää tytöt nyt leikkikö tulitikuilla! Syökää vielä kun pystytte.

Huomasin tänään, että se tyttö katsahti muhun kerran jos toisenkin. Sitten samasta porukasta toinen tyttö hihkaisi: "Siis oon syöny kolme kertaa tänään!" ja sitten se kolmaskin ilmoitti "no mä söin kermakastiketta...". Taisin tuijottaa niitä taas suu auki. Herätkää! Teki niin kovasti mieli kertoa omaa tarinaani pakkomielteineen kaikkineen, mutta sehän olisi valjennut kaikille muillekkin samassa tiloissa olleille. Joten tajusin sulkea sen suuni. Zip.

Ihmetyttää hieman oma äidillinen reaktioni. Tytöt olivat varmaan mun ikäisiäni, normaalivartaloisia (eivät laihoja mutta eivät lihaviakaan, muodokkaita). Tunnen itseni hieman tekopyhäksi, mutta viime kesänä puhuin kaverini kanssa lihottavista karjiksista sun muista "pakkopullista" samaan sävyyn. Ja se johti kummallakin tälle tielle. Toki edelleen olen epäluuloinen nyt esim. kaupan karjisten suhteen mutta en todellakaan haluaisi pelkoani sitä hippuista vehnäjauhoja ja tippaa (hyvälaatuista) rasvaa kohtaan muille mainostaa. En mä varmaan koskaan valitse sitä "sallitumpaa" vaihtoehtoa, mun on vaan pakko ottaa se.

Okei, kyllähän kaikki laihduttaa joskus. Itse en vaan koskaan oppinut tekemään sitä oikein, ja se johti kaikkeen tähän. Olen laihtunut 65 kilosta about 47:n, mutta en siltikään koe että osaan laihduttaa. Se sairaushan minut on laihduttanut, en osannut tehdä sitä niinkuin terveet ihmiset. Ehkä siksi ylireagoin kun kuulen muiden puhuvankaan laihdutuksesta.

Nyt tämä mamma yrittää mennä nukkumaan ja huomenna festailemaan.

Summer 'n shoes

2008-07-31T18:01:00.003+03:00

Vihdoin olen saavuttanut jonkinlaiset kesäfiilingit. Ehkä se johtuu tulevan viikonlopun festarireissusta, osin varmasti ilmasta ja voipa olla, että tuo tanssikin on kohentanut mun mielialaa. Liikunnasta ei ole tarvinnut ahdistua, kun sitä tulee joka päivä vedettyä itsensä piippuun tunnilla melkein huomaamatta, kun se on niin hauskaa (ja haasteellista).

Huomisen tunnin jälkeen onkin puolet kurssista käyty, käsittämätöntä.

Polvessa on järkyttävä mustelma, onnistuin eilen kolauttamaan sen lattiaan yhden jos toisenkin kerran. Jalat ovat tänään ilmaisseet vähemmän vastarintaa kuin eilen ja toissapäivänä, lihakset alkavat pikkuhiljaa heräilemään unenpöppöröstä. Eikä jumitus ole tunneilla tuntunut juuri ollenkaan. Repäsin eilen ja menin ostamaan kengät juuri tuota tanssia varten, stylet varsilenkkarit (laji on sellainen, että mielummin tasapohjaiset varsilenkkarit yms. kuin tanssilenkkarit). Tykkään niistä hirmuisesti, ne olivat yllättävän halvat ja sopivat väriltään mun tanssitamineisiin. Hehkuti hehkuti... Nyt ei ole varaa juuri mihinkään, mutta törmäsinpä tänään elämäni converseihin (niin, monennetkohan 'elämäni converset' ne olivat), juuri kun olen luullut päässeeni converse-pakkomielteestäni eroon! Fyrkkaa ei ole näkyvissä missään, varsilenkkaritkin ostin lainaamalla mammalta.

Jotenkin uskon, että toi tanssi voisi vielä joskus saada mut balanssiin, syömiset sun muut. On helpompi syödä esimerkiksi päivällistä, kun tietää, että sitä energiaa todellakin tarvitsee. Ja proteiinia.

Ja mikä tärkeintä, mä nautin siitä. En vain uskottele itselleni niin kalorien poltto mielessäni, kuten vaikka lenkkeillessäni. Tietysti ajattelen tanssissa palavia kaloreita, mutta en tanssi ensisijaisesti niiden takia.

Enemmän = liikaa?

2008-07-29T17:33:00.006+03:00

Päätin möksällä että mun ei tarvitse nyt olla (uhka)rohkea ja että voin jatkaa syömisiä kuten aikaisemminkin. Eli säästän ne herkut siihen max. yhteen päivään viikossa. En vain siedä ajatusta, että jokainen päiväni tahriintuisi jollain pahapahalla.

Tällä viikolla tuo maaginen onnenpäivä tulee olemaan lauantai. Matkaan festareille ja siellä on aimo annos vanhoja tuttuja, jotka eivät tiedä nykyisistä häiriöelämöinneistäni mitään, joten on helppoa olla hetken normaali. Tai edes yrittää. Syödä junassa (junassa ruuan makuarvo nousee potenssiin 100, ainakin mulla) ja valita kojuista festariruokaa.

Eilen oli ensimmäinen tanssitunti, ja kun kyseessä on siis tiiviskurssi, tunti on tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja ylihuomisen huomisena... Ja sama setti ensiviikolla. Eipä tarvitse murehtia liikunnasta, ja tanssi on oikeasti ihanaa. Olen siinä toistaiseksi surkea, mutta pidän haasteista. Elättelen toiveita että ehtisin syksyn käynnistyessä terapian lisäksi kaksi kertaa viikossa tanssitunnille. Kitaransoittoakin ajattelin jatkaa, mutta en tiedä kestääkö pää sitä että olisi jokaiselle arkipäivälle joku meno.

Tänään olen ollut kankea kuin mummo. Ainakin huomaa, että tanssitunnilla tuli heräteltyä lihaksia. Pelkään, että olen entistäkin kömpelömpi tänään ja olen kokeillut tänään kaikenlaista vetreytyäkseni: puoli tuubia Voltaren Emulgeliä, tiikerisalvaa, kylmä- ja lämpöhaudetta, venyttelyä... Lisäksi olen juonut vettä kuin hullu koska en halua saada nestehukkaa, haluan vain (yrittää) tanssia!

Iltapäivällä oli punnitus, jota jännitin enemmän kuin koskaan ennen. +700 grammaa viimeisestä. Sairaanhoitaja kysyi, onko se mielestäni paljon. Olin odottanut vielä suurempaa lukua ja tiedän, että paino saattaa vaihdella kilonkin vuorokaudessa. Joten vastasin, että ei ole. En voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta odotin pahempaa. Kyllä se pian taas on niissä turvalukemissa, eikä tuokaan luku ollut tavaton minulle. Vain enemmän.

Kotimatkalla käväisin kirjastossa tarkastamassa osaston 618.67 ja löysin sieltä kirjan, jonka kirjoittajaksi oli merkitty kahden muun nimen lisäksi ravitsemusterapeuttini. Lähti mukaani, vaikka oikeastaan siinä opastetaan sh-potilaita ammatikseen hoitavia. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys, miten hoitava taho aikoo saada minutkin paranemaan. Hah.

Älä sano sitä v-sarveksi!

2008-07-25T21:47:00.003+03:00

Käväsin sitten tunnollisesti äipän kanssa kahvilassa ja vetäsin capuccinon plus croissantin.

Viimeistään tästä sitten laukesi kahden tunnin ahdistusitkunyyhkytysmasennus, edessä on nimittäin viikonlopun mittainen mökkireissu ja nyt en todellakaan tiedä, miten mökillä kuuluu syödä. En ole kovin hyvin hallinnut syömisiä mökillä muutenkaan, saatipa sitten nyt kun mun listaani on menty sörkkimään. Lisäksi en tiedä miten päin olla kun tajusin että tarkoitus on todellakin lihottaa, NOSTAA PAINOA, tällä kahvilakuurilla. Mitä mä sitten olen, kun vaaka kertoo kilojeni määräksi 48+? Okei, no voin piilottaa sen, mutta punnitukset jatkuvat ja ahdistavinta olisi olla tietämätön omasta paisumuksestaan.

Maanantaina alkaa onneksi tanssitiiviskurssi kaupungissa, joka saattaa lievittää ahdinkoa. En siltikään tiedä, tekisi vaan niiiin mieli palata entiseen systeemiin, ihan sama vaikka sitten kerralla söisin koko Suomen, jos ei tarvitsisi jokaista päivää pilata.

Luu kurkussa, glunks

2008-07-25T14:26:00.006+03:00

Mä tiedostan hyvin, että mun paranemismyönteisyys menee aika vuoristorataa, ja se varmasti näkyy mun blogistanikin. Olen useammin kuin kerran ollut varma etten tule enää bloggailemaan rientäessäni kohti tervettä elämää, toisin on kuitenkin aina käynyt.

Juuri tällä hetkellä voisin sanoa että syömiset menevät hyvin. En tiedä kauanko tätä tulee nyt kestämään, mutta en oikeastaan halua edes miettiä sitä, yrittää vain selvitä kunnialla syömingeistä päivä kerrallaan.

Mulla oli eilen ravitsemusterapia, paikalla oli terapeuttini sijainen. Jossain mieleni sopukoissa syntyi joku paniikinpoikanen: apua, joudun aloittamaan tilanteeni selittelyn alusta, vieras ihminen, ääks. Mutta tälle sijaiselle olikin todella helppo puhua ja oikeastaan tämä väliaikainen ratkaisu osottautui parhaaksi jutuksi, mitä mulle on pitkään aikaan sattunut.

Huomasin, että tämä hoikka sijainen sanoi mulle aivan samat asiat kuin oma omenanmuotoinen ravitsemusterapeuttitätini, asteen pari perustellummin. Kuulostaa ääripinnalliselta, mutta tässä tilanteessa hoikkaan henkilöön on helpompi luottaa kuin pyöreähköön, joka on sinut ylimääräisten kilojensa kanssa. Minä en nimittäin usko, että oppisin itse "ylimääräisiin" samalla tavalla suhtautumaan.

Sain kuulla, että päivittäin herkuttelu on ok (jopa suositeltavaa), niin kauan kun se ei korvaa normaalia ruokaa vaan toimii lisäenergiana ja "mielenravintona". Mulle valkeni vihdoin myös se, että joskus tavoitepainoni saavuttaessani (nyt en halua edes ajatella sitä), mun ei tarvitse vähentää syömisiä estääkseni painon nousemista entisestään, vaan se pysyy paikoillaan samoilla safkaamisilla. Se oli helpottavaa kuulla.

Lupasin kokeilla sitä herkku per päivä juttua ja vaa'atonta elämää. Se on kuulemma ihan normaalia elämää, jos ei ole ylipainoinen. Pelottaa, jännittää ja kaikkea muuta. Jotenkin sain lupauduttua, kun huomasin ettei se systeemi ollut ainoastaan mun "hullun" terapeuttini mielestä sopivaa. Viimeksi en päässyt edes kokeiluasteelle, nyt ehkä pidemmälle.

Se puree

2008-07-20T14:12:00.004+03:00

Päätin jo pitkän aikaa sitten että huominen maanantai on päivä sallitulle herkuttelulle. En ole yli viikkoon pistänyt mitään syntisen hyvää suuhuni, joten huomenna leikin normaalia tädin kahvipöydässä. Olen odottanut huomista aivan liikaa. Viimeinen ajatus illalla: Nuku nyt, aamulla maanantai on taas lähempänä. Olen suunnitellut päivän herätyksestä iltapesuun...

Miten RUOKA voi tehdä päivästä jotenkin muka niin erityisen? Piilotan intoni ajattelemalla, että kiva nähdä tätiä pitkästä aikaa. Hehe, joopa joo. Kiva maistaa se vanha tuttu maku - suklaa.

Olen ongelmasyöjä. Olen ollut sitä aina. Luin viime mökkireissulla kirjan Tunteet ja syöminen, kirjoittanut Irene Kristeri. Pääosin kirja käsitteli ahmimishäiriötä ja sairaalloista ylipainoa sekä sen syitä, mutta löysin omia ajatuksiani siitä kirjasta. Pelottavaa?

Salliessani ruuan itselleni, se on minulle turva. Tunnen, ettei herkkupäivänä mikään voi satuttaa minua, sillä hei, onhan mulla mun oma Fazerin sininen! Kuka voisikaan pilata mun päivän. Ennen kuin aloin kontrolloimaan syömisiäni koko valveillaoloni ajan, söin aina kun tunsin oloni tavalla tai toisella turvattomaksi. Eli usein ja paljon. En tajunnut sitä silloin.

Nykyään muina päivinä kaikki ylihyvä ja epäterveelliseksi luokittelemani pelottaa. Näen ruuasta painajaisia; joku on lisännyt sokeria aamupuuroon, kahviin on upotettu suklaakimpaleita, oho, söin vahingossa liikaa... Aamulla sitä on ihanan huojentunut, kun huomaa ettei olekkaan syönyt koko maailmaa. Kuin kivi putoaisi sydämeltä.

Kun tunnen oloni yksinäiseksi, epäonnistuneeksi tai turvattomaksi, enkä voi syödä, kävelen lähimpään markettiin ja katselen kaiholla suklaavalikoimaa ja vertailen jäätelöitä. Älä huoli, kyllä minäkin joskus. Sitten herkkupäivänä, koska ikinä se sitten tulee olemaankaan. Ostan äidilleni Kismetin ja kotona katson vierestä hänen joka ikisen haukkauksensa ja kuuntelen kun hän tyytyväisenä lausuu pitkän kiiitoksen.

Huomiseksi äiti on ilmoittanut tekevänsä _maailman parhaan_ juustokakun ja ajattelin tuon maagisen maanantain kunniaksi maistaa (argh, mitään muuta en vihaa kuin tekosyitä syödä! Ennen lauoin niitä joka hetkelle. Toisaalta olen ylläpitänyt kontrollia viimeaikoina liiaksikin, ja painokin on laskenut jajajajaja... Yritä nyt selittää itsellesi että sulla on OIKEUS kahvikakutella kuten muillakin...). Tänään kuitenkin reseptiä tutkiessani huomasin siinä olevan ravintoarvotaulukon! Voi perkele, pystyykö kukaan syömään JUUSTOKAKKUA ja ajattelemaan samanaikaisesti sen kaloreita ja rasvagrammoja (jotka kaiken lisäksi varmuudella tietää)?! Miksi ihmeessä tuollaisen varman kaloripommin reseptissä on ravintoarvot? Kaikki tietää muutenkin että se on pahisruokaa, iiks! Se puree kiinni sun vyötäröön!

Who likes cheddar?

2008-07-18T15:56:00.006+03:00

Eilen olin kahvila/shoppaus-kierroksella kaverin kanssa. Pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka ei tiedä häiriöistäni mitään.

Ennen kaverin tuloa juoksin kahvilasta toiseen vertailemassa ruisleipiä. Päädyttiin sitten Wayne'siin, jossa otin pienen appelsiinituoremehun ja täytetyn (kasvis)ruisleivän, josta sörkin cheddarit pois. Sanoin, etten tykkää. Se ei ole totta. Mutta kai on paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti cheddarjuustosta välitä?

Olen ollut äärilaiska ruokailujen suhteen. En enää jaksa rientää kaupungilta kotiin vain syömään, tai kieltäytyä jostain extemporé-tapaamisista koska ruoka-aika lähestyy. Sitten vaan skippaan sen aterian, ellei lähettyviltä saa oikeanlaista ruisleipää.

Pää ei huuda "laihdu, läski", en vain halua nähdä niin paljon vaivaa vain syödäkseni. Eilen jäi väliin päivällinen, tänään lounas. En vaan voi elää huolehtimalla siitä että joka neljäs tunti on jotain (tiettyä) puputettavaa suussa. Tässä suhteessa olen elänyt kuin normaali ihminen: syön, jos ehdin.

Viikonloppu on kuitenkin tarkoitus vetää listan mukaan, sillä maanantaina luvassa tädin smoothiekestit. Siellä tulee varmasti laitettua suuhun jotain herkuiksi luokittelemaani, joten ahmintavaara on pidettävä minimissä syömällä huomenna ja ylihuomenna kuten kuuluukin. Tämä viikko on mennyt niin kevennetysti, että hirvittää hieman jos se kituuttamisajoilta tuttu herkkupäiväahmatti nostaa päätään. Mutta niinhän EI tapahdu, kun olen näin nerokkaasti valmiusasemissa...

Matikkaa ja joogaa

2008-07-15T17:55:00.006+03:00

Tiedetään, jo toinen kirjoitus naurettavan pienen ajan sisällä, mutta...

PÄIVÄLLINEN. Argh!

Inhoan sitä.

Varsinkin jos se on itse tekemääni. Sapuskani maistuvat aina samalta.

Minun matikallani: maku, joka ei tuota mielihyvää = turhia kaloreita

Toisaalta; maku, joka tuottaa mielihyvää + ylikäsitellyt (joita keho ei voi hyödyntää, esim. vaalea vehnä) tai rasvaiset aineet = turhia kaloreita

Joten: maku, joka tuottaa mielihyvää + terveelliset, hyödylliset ainesosat = syömisen arvoista

Tunnen syyllisyyttä siitä, että täytän vatsani pahalla/keskinkertaisella ruualla. Ruualla, jota ilman olisin ihan hyvin voinut olla! Päivällinen yököttää minua nykyisin, ja se tekee minut vihaiseksi joskus jopa loppuillaksi. Ruokahaluni on poissa, tuntuu että on vain pakko ahtaa itseensä sapuskaa.

Yökötystä ei syystä tai toisesta synny, kun syön päivällisellä:

- keittoa

- laatikkoruokia (niissä ei kuitenkaan saa olla kananmunankeltuaista, runsaasti riisiä/pastaa tai lisättyä rasvaa, joten aika harvoin tulee syötyä)

- tietynlaisia salaatteja

- uunnissa kypsennettyjä juureksia

- keitettyjä/höyrytettyjä vihanneksia/juureksia

- puuroa + marjoja

Ihmettelen, sillä yleensä en ole nirso, tykkään oikeastaan kaikesta paitsi kalasta ja lihasta. Mietin, pitäisikö alkaa syömään ateriankorvikepatukkoja päivällisellä, muutamana päivänä viikossa vaikka (muina päivinä äiti voisi kokkailla). Kyse ei siis ole siitä, että karttaisin kaloreita, tuntuu vain vastenmieliseltä ensin valmistaa ruokaa puoli tuntia ja sitten syödä se vaikka se ei ole edes hyvää. Koen lämpimän ruuan epämiellyttävänä, vaikka mulla ei ole mitään filosofiaa tuon takana (jotkut häiriöisethän ajattelevat, että lämmin ruoka lämmittää kehoa ja näin hidastaa lämmönsäätelystä syntyvien kaloreiden palamista ja muuta hupsua).

Ateriakorvikkeet ovat varmaan liian maukkaita normipäivään, rasvaa niissä on luultavasti enemmän kuin suostun päivällisellä nielemään ja tietääkseni ne sisältävät ketusti lisäaineita. Let's see...

Olen muuten vihdoin saanut puolisen vuotta nurkassa homehtuneen

joogamattoni käyttöön, kun toissapäivänä löysin kirjahyllystä kirjan nimeltään Babar's Joga For Elephants. Tätini, sukumme joogaguru, on joskus opettanut minulle hieman alkeita, joten tiedän

jotain esimerkiksi hengitystekniikasta jne. Nyt olen sitten aamut, illat joogaillut ja venytellyt Babarin malliin, ja se on oikeasti kivaa!

En aio pilata joogaintoani päättämällä paljonko teen sitä päivässä, sillä se ei johtaisi mihinkään (paitsi ehkä löhöilyyn). Joskus vielä uskaltaudun joogatunneille... Josta tulikin mieleeni, että edessä alkaa jo häämöttää tanssitiiviskurssi (5x/vko, 2 vkon ajan), josta olen oikeastaan aika innoissaan. Eipä tarvitse noina viikkoina hirveästi pohtia, miten liikkua edes jotenkuten hyväksyttävä määrä...

Kahvipöytäetiketti?

2008-07-15T15:00:00.008+03:00

Lauantaina vierailin yhdellä perhetutulla, ei oltu nähty aikoihin. Siellä tuli automaattisesti fetasaalaatit (feta täysrasvaista, ei kumikolmeprosenttista) lautaselle, ja vielä kaiken päälle kuningatarleivos! Sillä tämä kyseinen ihminen on viimeisiä ihmisiä, joille haluaisin syömisproblematiikkaani lähteä selvittämään, söin kiltisti. Ja kun herkkuvaihde oli päällä, herkuttelin illalla vielä Ben&Jerry's-jätskillä (Bohemian Raspberry, parasta maistamaani B&J:tä)... Jäi jokseenkin paska fiilis, sillä syömiskäyttäytymiseni oli a) suunnittelematonta, SPONTTAANIA, b) ähkyöklötykseen johtavaa.

Noh, viime päivät on ollut liian helppo skippailla aterioita. Tunnen sen kyllä heti, vetämätön olo ja torkun milloin sattuu. Syksyllä nukuin about kahdeksan tunnin yöunet plus kolmen tunnin 'nokoset' lähes joka päivä.

Jonkinasteinen kituuttaminen tekee mut levottomaksi. Tunnen koko ajan pettäväni ihmisiä, itseäni, perhettä. Samaan aikaan olen tyytyväinen, mutta en niin tyytyväinen kuin joskus osasin olla. Haluaisin eroon listasta, koska se sanoo minkä jättäminen syömättä on väärin. Tahtoisin syödä oman pääni mukaan muka miten sattuu, kevyesti. Niinkuin ihmiset joilla ei vain ole tapana syödä, ainakaan paljoa. Ihmiset jotka unohtelevat aterioita luonnostaan.

Asiasta kukkaruukkuun, kengistä jääkaappiin jne., kesäisin on muuten jees, kun ihmiset tarjoavat mansikoita kahvipöydässä. Ei tunne itseään totaaliseksi weirdoksi, kun voi siinä kahvin ohella jotain pureskellakkin. Tänäänkin olin kahvittelemassa, ja tuttava oli tuonut pöytään pullien lisäksi makoisia mansikoita. Otin sitten muutaman mansikan, eikä tarvinnut miettiä olinko epäkohtelias. Onko se edes epäkohteliasta kieltäytyä, kun tarjottavaa on hankittu juuri vieraita varten? Periaatteessa, jokainenhan vastaa omista syömisistään eikä ketään voi pakottaa. Silti joka kerta kun kieltäydyn kun tarjotaan, tunnen, että teen jotain väärin, ikäänkuin en arvostaisi isäntäperheen vieraanvaraisuutta. Varsinkaan jos tarjoava osapuoli ei tiedä, millaiseksi se yksi keksi tai pulla voi päässäni paisua.

2:23 ja aamuhaaveilua

2008-07-13T02:04:00.005+03:00

Jumituin koneelle todennäköisesti kolmesta syystä

a) yleisestiottaen inhoan nukkumista

- Nukkuminen on mulle pakollinen pakko, sillä siitä tulee mulle niin paha olo. Aamuisin tunnen itseni mummoksi, kolottaa, suussa maistuu paska vaikka kuinka käyttäisin hammastahnaa, silmät ovat turvonneena, joka ikinen aamu olo on kuin krapulaisen. En myöskään ikinä nukahda naks vaan. Koska en tykkää yöunista, houkuttelen itseäni nukkumaan hankkimalla kivoja lakanoita, ihania yöasuja (nyt päällä upouusi supersöde) ja jopa taiteilemalla itselleni "silmäläpät" (katso kuvaa, miksi noita kutsutaan?!).

b) liikaa kaloreita päivän aikana

- Ben & Jerry's... Aina kun kalorit on korkeuksissa mulle tulee kauhea kuuma ja tukaluus, enkä saa unta. Ihan kuin ääreisverenkierto naksahtaisi yhtäkkiä päälle ja veri pumppautuisi n. 30 kertaa nopeammin kuin yleensä.

c) huomenna on sunnuntai

- Voisin nukkua aamupalan ja lounaan ohi ja elää huomisen linssikeitolla <3

... ja herätä toivottavasti näin hehkeänä:

HYVÄÄ YÖTÄ.

// Hihihi, ja siis kuvissahan esiintyy Audrey Hepburn enkä minä...

Leipuri Hiivaton

2008-07-11T20:22:00.003+03:00

Mökiltä kotiin raahauduttuani toissapäivänä huomasin että koti onkin aika ihana paikka, jotenkin niin tuttu, turvallinen ja OMA. Alunperin en olisi halunnut mökiltä kotiutua, mutta jotenkin kodin lämpö hurmasi aivan yllättäen!

Mökkeilyhän on syömisten suhteen mulle extremeä. Onnistuin nyt ylläpitämään itsehillintää syöminkien suhteen, mutta mihinkään täyskontrolliin en turvautunut. Onneksi. Söin monena päivänä listan mukaan, tosin uskalsin valita siitä niitä turvattomimpia vaihtoehtoja, esim. karjalanpiirakan iltapalalle, uskalsin syödä veljen kokkaamaa pastaa päivälliseksi, jne... Vaihtelua.

Silloin tällöin päässä kummitteli jonkinlainen syyllisyys, mutta kun kotiin palatessani vaaka olikin armollinen, jäi reissusta ihan hyvä maku suuhun.

Eilen iltasella leivoin muffineita - munattomia eikä ripaustakaan valkoista vehnäjauhoa. Yhden muffarin laitoin pakastimeen odottamaan itseäni, varmaan ensiviikolla sen kahmaisen kitaani. Loput menivät tänään parempiin suihin, kun äiti vei ne nyyttäreille.

Pitkästä aikaa innostuin leipomaan. On vaan niin ihanaa leikkiä muffinintuoksuista kodinhengetärtä ruudullisessa esussa!

JOTEN, leivoin tänäänkin. Vegaanisia karjalanpiirakoita, ei yhtään lisättyä rasvaa! Vien ne huomenna perhetutulle, enkä ole vielä päättänyt maistanko sitten itsekin. Puuroriisi arveluttaa kaikessa vaaleudessaan.

Kun olin väsännyt 15 karjista, koitti mun ruoka-aika ja vetäsin leipää ja banaania lättyyn listanmukaisen määrän. Ähkytti! Tuntui että olin syönyt kaiken leipomani.

Tätä perjantaita olen viettänyt ihan yksikseni, joten mulla on ollut jonkinlainen itseniviihdytyspäivä. Viihdytin itseäni äsken noin tunnin mittaisella marketissa haahuilulla, juttelin mummojen kanssa puuroista ja tarkastin että suklaahylly on entisellään, ostin söpön ananaksen ja notkuin jäätelöaltaalla. Marketissa on kivempi haahuilla kuin pikkukaupoissa, kun henkilökunta ei ole hengittämässä niskaan. Olen kuullut että tämä ei ole mikään tavaton harrastus syömishäiriöisten keskuudessa, mutta itse olen saanut jonkinlaisia kicksejä ruokamarketeissa asioinnista niin kauan kuin muistan.

Mökkimurhe

2008-06-30T20:15:00.005+03:00

Olen ilmeisesti lähdössä huomenna mökille. Toisaalta jees, haluan lähteä, sillä en halua olla enää kaupungissa ihmettelemässä miksi olen niin yksinäinen. Mökillä ei tunnu siltä: on perhe, jota ei pääse kauaksi pakoon, mutta sen lisäksi muita ihmisiä ei ole koska olen keskellä metsää. Mökillä en joudu kasvokkain sen sosiaalisen minäni kanssa, saan lomaa siitä itsestäni, josta en erityisemmin pidä.

Toisaalta pelottaa. Mökki on ainoa paikka missä voin kuvitella repsahtavani. Minun maailmassani ei normaalisti ole sellaista asiaa kuin 'repsahdus' - joko syön maksimissaan listan mukaiset määrät turvaruokia tai sitten syön luvallisesti lähdestulkoon mitä vain (ennaltasuunnitellut herkkupäivät). Kotona on ne tutut rutiinit, eikä mitään syytä poiketa niistä. Mökki, onko se nyt tarpeeksi spesiaalia jotta voisin vähän hillittää? Osaanko edes hillittää vain vähän?

Yhtenä päivänä on ok herkutella, leikkiä normaalia mökkisuomalaista. Mutta miten ne muut päivät? Pitääkö mun kokata omat sapuskani, koska emännän salaatti on mielestäni lihottavaa? Ei kiitos, ei kiitos, en mä nyt, joo kato söin tossa jo. Olen jauhanut noita sanoja jo niiiin liikaa, mutta toisaalta pelkään oikeasti että kotiin palatessani vaa'an lukemat ovat dramaattisesti (ja tietysti peruuttamattomasti!) suurentuneet.

No, en repsahda! En edes leiki sillä ajatuksella, sillä silloin se varmaan tapahtuisi.

Skinny Bitch

2008-06-26T20:34:00.010+03:00

Hankin käsiini mahtavan kirjan nimeltään Skinny Bitch. Älkää antako nimen hämätä, kyseessä ei ole mikään perinteinen laihdutuskirja tai edes dieetti. Kyse on enemmänkin terveellisestä ruokavaliosta, jonka mukana ylimääräiset kilot karisevat, jos niitä siis löytyy (kilojen karistus ei loppuenlopuksi ole kirjassa pääasia). Sen vaan sanon, että jokaisen, joka vielä suostuu laittamaan lihaa tai aspartaamipommilight-tuotteita kurkustaan alas pitäisi lukea se, heti!

Kirja on saanut minut miettimään vakavasti vegaaniksi ryhtymistä (olen ollut vuoden päivät lakto-ovo-vege). Toisaalta olen ehkä juuri pääsemässä suurimmasta osasta rajoitteistani irti (yrittäessäni elää kuten normaalit, hoikat ihmiset, kasvissyöjänä tietenkin edelleen), enkä haluaisi heti heittäytyä hankalaksi erikoisruokavaliotyypiksi, jolle ei löydy mitään kahvipöydästä. Olen kieltäytynyt elämässäni jo niin monista suupaloista, että syömishäiriön (joskus) päästäessä irti en haluaisi enää kierrellä kakkukestejä kieltäytymässä kerta toisensa jälkeen.

Lisäksi maailmassa on kaksi makua kuin taivaasta: (maito)suklaa ja hunaja! Hunajalle ei taida olla vegaanista vastinetta, enkä ole aivan vakuuttunut non-dairy milk chocolate-viritelmistä. Elämä ilman Fazerin sinistä? Tuota jumalaisen pehmeää makua, jota ilman tuskin pärjäisin kahta viikkoa. Ja se hunaja... Katsokaa osoiteriviä ja voitte päätellä jotain suhteestani siihen. Niin ja mites se Ben&Jerry's jätski...

No, jätän asian hautumaan, ehkä joku päivä olen valmis luopumaan kaikista eläinperäisistä tuotteista. Maidon ja kananmunan käyttöä voisin alkuun vähentää. Niin ryhdyin kasvissyöjäksikin, ensin vähensin, sitten yhtenä päivänä lihan syönti oli vain niin väärin, että se oli helppo lopettaa kokonaan.

Ja vielä tähän loppuun mainitsen, että tarkoitukseni ei todellakaan ole antaa tätä tekstiä lukeville syömishäiriöisille uutta tapaa laihduttaa tai kehittää uusia pakkomielteitä. Kirjoitin tämän juuri tänne, sillä tiedän kuinka monet kalorikammoiset sortuvat light-paskaan. Lisäksi jokaisen lihansyöjän tulisi miettiä erittäin tarkkaan haluaako oikeasti syödä lihaa.

Raporttia

2008-06-26T16:36:00.005+03:00

Tähän väliin voisi pistää pientä raporttia. Juhannus oli syömisten suhteen siedettävä, syötyä tuli omasta mielestäni tietysti liikaa mutta ahmisesta ei ollut kyse missään vaiheessa. Melkein viikko tuli oltua veljen mökillä ja yritin siinä sitten sopeutua niiden ruokarytmiin (ei huvittanut aiheuttaa minkäänlaista ylimääräistä hämminkiä): kaksi lämmintä ruokaa päivässä! Desimittakaan ei ollut yhtä kovassa käytössä kuin kotosalla.

Alkuviikosta alkoi huoleton suhtautuminen ruokaan hieman ahdistaa ja tämä viikko on mennyt kontrolloidummin. Eilen pääsin vihdoin viimein vaa'alle, enkä tykkää eilisestä luvusta... Ajoin sitten ahdistukseeni 10 kilsaa kuntopyörällä ja tämä päivä on mennyt... niukasti. Lauantaina olisi yhdet juhlat ja päätin sitten asettaa itselleni painorajan, eli jos se on alitettu lauantaiaamuna, yritän syödä kesteillä kuten kuka tahansa muu. Ensiviikkona yritän saavuttaa kohtuuden, ei tälläistä säätöä mutta ei erityisiä herkuttelujakaan.

Tänään olen ollut väsynyt, laiska. Superepäsosiaalinen olo, joten en tiedä mitä minä ulkona tekisin. Toisaalta huono omatunto tälläisestä lahnailusta, jonnekin pitäisi mennä. Tuntuu, että en elä ruoka-aikojen välillä lainkaan, elämäni vaan lipuu ruokailusta toiseen. Syön - odotan - syön - odotan - syön - odotan - syön ja houkuttelen itseni nukkumaan aamupala mielessäni.

Naps

2008-06-13T18:25:00.008+03:00

Päässäni napsahti, niin yllättäen että minun on edelleen vaikea uskoa sitä.

Kaikki tämä säätö tuntuu turhemmalta kuin aikoihin. En jaksa lukea yhtäkään aikaisempaa blogimerkintää, hyi, en halua. Mulla on vahvasti sellainen fiilis, että voin voittaa tämän, voin parantua, hiljalleen oppia kokonaan eroon ruoka-ahdistuksista ja silti olla hoikka. Nyt musta tuntuu että haluan parantua, että se on mulle parhaaksi.

Elän juhannukseen asti kuten nytkin, listan mukaan, mittaillen jne., sitten mökillä kokeilen väljempää suhtautumista ruokaan ja päätän siellä miten jatkan sitten kotona. Mökillä tulee olemaan rakkaita ihmisiä, joiden tervettä suhtautumista ruokaan ihailen. Olen tähän asti pelännyt, että jos päästän kontrollista irti, alan syömään kuten ennen kuin aloin laihduttamaan (herkuttelua 7 päivää viikossa ja huonoa omaatuntoa saman verran). Luotan itseeni nyt, ainakin tiedän, että joskus pitää olla rohkea jotta pääsee eteenpäin. Ja jos ahmimista esiintyy, palaan takaisin listaan. Se on päätetty.

En osaa sanoa tämän blogin jatkosta, juuri nyt tahdon vain välttää tätä aihetta ja koettaa elää. Eräitä blogeja tulen varmasti seurailemaan ja mahdollisesti kommentoimaan.

Jännittää, ehkä hieman pelottaakin, mutta täytyy vain olla rohkea.

Sanalla sanoen lannistavaa

2008-06-10T20:05:00.003+03:00

Olen saanut kehitettyä tuosta lenkkeilystäkin pienoisen pakkomielteen itselleni, tosin vielä toistaiseksi pitänyt kiinni vain joka toinen päivä-säännöstä. Ja myös toisesta 'terveestä' säännöstä, nimittäin siitä, että lenkille ei ole menemistä jos ei ole syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti sinä päivänä.

Aloin jo sunnuntaina ("vapaapäivä") stressaamaan maanantaista (lenkkipäivä) lenkkiäni. Eilen sitten kirjaimellisesti pakotin itseni juoksemaan. Noh, ei se niin kamalaa ollut, mutta kysynpähän vaan, että miten tästä pakkomielteestä pääsee ikinä pois?

Sain juostessa jalkapohjaani rakon, jonka tapani mukaan revin irti, ja nyt jokainen askel sattuu, auts-auts-auts. Lisäksi pikkuvarvas on pallona, turvonnut, kuten aina kesäisin. Huomenna siis lenkkipäivä, jos oikeanpuoleinen jalka antaa myöden.

Asiasta toiseen, logiikkani mukaan syömisten olisi pitänyt helpottua sitä myötä kun olen alkanut syömään enemmän - siis ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti (olihan tuo pakko mainita). Sairaiden ajatusten pitäisi hellittää, kun ravitsemus paranee. Kyllä, nälän tunne on palannut (tai no, ei mulla sitä koskaan ennen ole ollut). Joudunko elämään nälässä? En. Tulen aterioistani täyteen. Olen syönyt näin paljon puolisen vuotta. Helpottaako? Ei. Edelleen minusta tuntuu että joudun puputtamaan jotain kaiken aikaa, syön valtavia määriä, ahdistaa päivä päivältä enemmän. Paino ei ole noussut, minkä takia ravitsemusterapeutti puhuu minulle kuin en olisi vielä tehnyt mitään. On hirveää yrittää sopeuttaa itseään sellaisiin määriin ruokaa, joita en edes pikkupossuna olisi syönyt! Ravintoni koostuu terveellisistä ruoka-aineista, mutta sitä on fyysisesti yksinkertaisesti liikaa, lannistavan paljon pureskeltavaa. Paino ei ole noussut, ehkä hieman laskenut (törkimys), mutta noiden määrien jälkeen ei voi kokea onnistuneensa.

Joudun juoksemaan kaupassa, sillä leipä ja juusto (!) loppuvat yhtenään. Kaikkea muuta kuin lohdutuksekseni edelläni kassajonossa asioi nälkäkurki, joka ostaa selvästi juuri sitä mitä mieli käskee: kassi on täynnä hedelmiä ja vihanneksia. En voi väittää, etteikö minua olisi vallannut jonkinlainen. kateudenhäivähdys

Kuten terapeuttini on aina sanoo, onneksi voin syyttää tästä kaikesta ravitsemusterapeuttiani itseni sijasta!

No läskittää

2008-06-08T21:40:00.011+03:00

Whii, olin eilen sukuloimassa parissa paikassa, ja herkkusaldokin (joka koostui pääasiasta jäätelöstä) näytti siltä. No, ne oli ne herkut ja seuraavan kerran juhannuksena jotain extraa.

Eilisen varjossa olen tänään syönyt vähän niinkuin sattuu, siis paljon vähemmän kuin lista määrää: maitokahvin, kahvilassa tuoremehun (~3dl?), kerrosviilin, 4dl linssikeittoa, omenan ja ruisleivän. En tiedä johtuuko vähäisestä kahvinjuomisesta vai tavallista alhaisemmasta kalorimäärästä, että olen ollut aika väsynyt. Huomenna syön listan mukaan ja menen lenkille. Ylihuomisesta en tiedä, haluaisin vain kokeilla entisiä (=ajalta ennen ravitsemusterapiaa) ruokailutottumuksiani, kun ei punnituksiakaan ole vähään aikaan luvassa.

Mulla oli pitkään vaihe, että tunsin itseni todella solakaksi ja näin itseni niin myös. Nyt jostain, ei hajuakaan mistä, on ilmaantunut läskitysolo; edelleenkin peilistä katsoo (useimmiten) ihan hoikka tyttö mutta tunnen itseni tilaavieväksi ja huomaan usein puristelevani makkaroitani esim. istuessani. En tajua miksi mun pitäisi lihota, nyt ajattelen että voin jotenkin sietää itseäni tällaisena mutta ei laihtumisestakaan haittaa olisi.

En vain jaksaisi enää perustella itselleni miksi syön sen listan mukaan, eli kuin hevonen. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen siihen, että olen saanut pidettyä painon suunnilleen samassa pisteessä. Lisäksi mun pitäisi nostaa painoa, eli siis syödä kaiken aikaa. Ravitsemusterapeuttikin puhuu mulle kuin en olisi tehnyt vielä mitään, ihan kuin söisin vieläkin kuin pikku jyrsijä, vaikka se ei ole totta.

Summertime

2008-06-06T19:07:00.011+03:00

Olin siskoni ja hänen poikansa kanssa puistossa, räpsimässä kuvia. Sitten he tulivat meille syömään eväitään ja kummatkin nukahtivat. Ehkei kovinkaan mielenkiintoista, mutta tunnelma oli ihana. Turvallinen. Istuin keittiössä lukemassa lehtiä ja kuuntelin radiota hiljaa, avasin sisäpihan puoleisen ikkunan ja nautin auringonsäteistä. Aito kesälomafiilis, ilman mökkiä tai tofumakkaraa (hah, ei sen puoleen että olisin maistanut, onko kellään kokemuksia?).

Aamulla mulla oli terapia, viimeinen ennen terapeuttini lomaa. Puhuttiin vihdoinkin suhteestani ruokaan, ja se oli - öh - ihanaa. Olen tietysti pohtinut asiaa paljon, ja oli mielekästä päästä purkamaan niitä ajatuksia! Parantuminen on minulle hankalaa, sillä en koe että olisin koskaan osannut syödä normaalisti, aina joko liikaa tai liian vähän. En tosin tiedä, ehkä suurin osa syömishäiriöisistä kokee ettei ole koskaan syönyt sopivasti? Vet inte. Anyway, en tunne että minulta löytyisi menneisyydestäni jokin normaali tapa syödä johon voisin palata. Imasin alkuviikosta Elämä kateissa-kirjan (joo, vihdoinkin), ja siinä Marya Hornbacher puhuu juuri tuosta samasta asiasta. Sitä kautta ehkä itsekin tajusin, miksi se parantuminen pelottaa niin kaameasti.

// Tässä HS:n artikkeli, vainoharhaisuutta aiheuttava sellainen. Törkeää?

Haluaisin haluta mutten halua

2008-06-03T20:13:00.006+03:00

- Olen tyytyväinen painooni (mutta uskon, että olisin vielä tyytyväisempi, jos painaisin 40 kg)

- Rakastan itseäni, ja tiedän että minua rakastetaan

- Pidän itseäni kauniina joka toinen päivä, ehkä useamminkin

- Tykkään olla itseni kanssa

- En näe itseäni valaana (enää)*

Kaikesta tästä huolimatta sairaus vain houkuttelee. En koe päässeni yhtäkään askelta eteenpäin, tai no ehkä yhden eteen ja sitten vähintään yhden taakse, samassa pisteessä ollaan.

Syön enemmän kuin varmaan ikinä, mutta sairaat ajatukset eivät anna periksi. Desimittoja, aikatauluja, pakkoliikuntaa, neurooseja, tapoja joista ei voi päästää irti. Leivästä pala kuuluu koiralle, laske makaroonit ja kuori rasvakerros viilistä ja niin edelleen. Päivä, jona ateriasuunnittelma on toteutunut jokaista desiä ja hedelmää myöten, ei voi olla voitto.

Tunnen olevani niin puun ja kuoren välissä. Mietin aina välillä, pitäisikö sittenkin hankkiutua sairaalakuntoon, sillä pohjalta voisi olla helpompi ponnistaa ylöspäin. Ehkä en ole kärsinyt tarpeeksi halutakseni parantua.

Masennus on poissa, kiitos kesän ja lääkityksen, mutta ajatus siitä, että mun ihan oikeasti pitäisi pyrkiä sairaudesta irti ahdistaa suunnattomasti. Se on edelleen mun suojamekanismi, haluaisin haluta päästää siitä irti mutta en vain halua.

* En näe itseäni valaana, pikemminkin tunnen itseni sellaiseksi (läskittää henkisesti, olen tilaavievä, kömpelö, kovaääninen, ärsyttävä, ylimääräinen)

Kesän ensimmäinen kirja

2008-06-03T11:55:00.011+03:00

Mulla piti olla eilen ravitsemusterapeutti. Peruuntui.

Muistelin että mulla olisi kuitenkin ollut punnitus yhdeltätoista, mutta en ollut varma. Menin sitten paikalle ja hiippailin odotushuoneeseen, jossa vietin puoli tuntia näkemättä yhtäkään potilasta. Poistuin, olin muistanut väärin.

Reissu ei kuitenkaan ollut ollenkaan turha! Kotiin käppäillessäni tajusin poiketa kirjastossa tarkistamassa hyllypaikan 618.67 ja siellähän se Hornbacherin kirja minua odotti, siis Elämä kateissa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen lohkaissut jo aika ison osan kirjaa, ottaen huomioon että olen armottoman hidas lukija. Olen positiivisesti yllättynyt: teksti ei ole ollenkaan skandaalihakuista, eikä se tähän asti ainakaan vaikuta miltään pro-anaraamatulta, mitä hieman pelkäsin. Itselleni jotenkin terapeuttista luettavaa. Etenkin Maryan varhaislapsuudesta kertovat tekstit olisivat voineet kertoa omastani. Oho, joku muukin on tuntenut näin.

Olin suunnitellut meneväni tänään kantakahvilaani kirja mukanani, mutta sisko soitti ja pyysi kirppariseuraa. Rehellisesti sanoen olisin mieluummin mennyt yksinäni lukemaan, mutta kirppisreissu voi osottautua hyväksikin ideaksi.

Nukuin "pitkään" (yhdeksään) ja heräsin auringonvaloon. Kävin aamulenkillä (kesäisin kello 11 on vielä aamu)! Muuten oli jees, mutta toinen korva oli lukossa koko ajan. Se loppui melkein heti lenkiltä palattuani. Osaako kukaan sanoa mistä johtuu? Voiko allergia tukkia korvat? :-D

Kuvitelmia

2008-05-30T21:08:00.008+03:00

Loma! Ja voin sanoa selviytyneeni tästä viikosta mallikkaasti, en skipannut yhtäkään menoa, vaikka stressasikin. Nyt on todella rela fiilis, kesä aikaa asennoitua syksyyn. Olen nimittäin aloittamassa normaalin koulunkäynnin, nyt keväällä olen siis ollut sairaslomalla ja muutaman kuukauden tehnyt koulujuttuja kevennetysti. Mun ei tarvitse enää (toivottavasti ikinä) selitellä itselleni tai kenellekkään muullekkaan, miksi jumitan kotona kun muut puurtavat koulussa. Mun ufo koulusysteemi on nyt historiaa, ja syksyllä alkaa aika lailla normaalimpi elämä.

Olen päässäni rakennellut kuvaa syksystä, uudesta koulusta ja harrastuksien aloittamisesta. Noissa kuvitelmissani liikun paljon, niin paljon, että olen voinut päästää irti kaikesta syömissäätöpaskasta. Syön kouluruokaa kuten muutkin, ilman huonoa omaatuntoa. Mulla on energiaa harrastaa tanssia, lenkkeilyä ja musiikkia, tiheän terapian (tämä ei oikein sovi kuvaan!) lisäksi. Olen vapaa, riippumaton, sitoutumaton, v a p a a !

Öh. Kyllä, tapanani on aina kaunistella tulevaisuutta, mutta en oikein tiedä miten suhtautua uusiin kuvioihin.

Selitän nyt mitä tarkoitan syömissäätöpaskasta irti päästämisellä. Sitä, ettei elämäni menisikään enää syömisten mukaan, sitä, että voisin tavallisena arkipäivänä kahvilassa opiskellessani ottaa croissantin, jos mitään terveellisempää ei olisi tarjolla, ja sitten syödä sitä kouluruokaa. Se on toen teolla alkanut mietityttämään (a. löysin netistä koululounaiden kalorimäärät b. en ole ennenkään, "terveenä", syönyt kouluruokaa). Miten pystyisin ensi syksynä syömään jotain tyyliin friteerattua kasvispihviä tai vaaleaa makaroonia?

Ehkäpä mun pitää vaan niellä se fakta, ettei syömishäiriöstä voi parantua niin nopeasti tai helposti. Se vie aikaa, se ei tunnu kivalta, siihen kuuluu lukuisia ahdistuksia ja omatunto kolkuttelee hartaasti. Ristiriitoja ja epävarmuutta luvassa jatkossakin.

Leikin nyt kuitenkin vielä hetken ajatuksella terveestä suhtautumisesta ruokaan, ja listaan mitä kaikkea tekisin, jos se olisi niin helppoa:

- söisin kaverin popcornlaarista leffassa

- valitsisin jugurtin maun mukaan (banaanijugu!)

- söisin usein kevytjäätelöä

- voisin kahvilla käydessäni syödä karjalanpiirakkaa

- ostaisin esim. pätkiksen kahvin kanssa silloin tällöin piristämään päivää

- söisin kokonaisen banaanin kerralla

- kävisin piknikillä ja ottaisin mukaan kaikkea suht' terveellistä hyvää, paljon hedelmiä, leipää ja tuorejuustoa

- joisin Frissiä kuumina päivinä

- käyttäisin hunajaa teessä ja välillä puuron kanssa

- joisin huoletta tuoremehua mihin aikaan päivästä vaan, mittaamatta

- kotona olisi rasvatonta maitoa, mutta muualla voisin juoda kevytmaitoakin

- saisin maistaa aina tarjottaessa

- osaisin tehdä tätä kaikkea kohtuudella, ahmimatta ja silloin tällöin

- tietäisin, milloin mieliteoille pitää antaa periksi ja milloin ei (En todellakaan luota siihen, että tiedän. En ole ikinä tietänyt, ja siksi minun on vaikea ajatella itseäni normisyömärinä. Olen aina syönyt eniten ja liikaa, tai sitten liian vähän. Tuon ajattelu pistää epäilemään paranemisen mahdollisuutta eniten).

Elämä ilman ravintoarvotaulukkoja, kaloreita JA ylimääräisiä kiloja?

Niin, eihän kaikkea voi saada.

Kukaan ei kysy minulta miksi

2008-05-26T12:48:00.006+03:00

Ilmottauduin kesäksi tanssitunneille, tiiviskurssille. Jippiaijee. Tanssia olen oikeasti kaivannut, en vaan saanut joulun jälkeen mentyä tunneille paniikkihäiriön pelossa. Viisi tuntia viikossa, kahden viikon ajan. Odotan sitä niin! Se on mulle todella haasteellista, sillä koordinaatiokykyni ei ole paras mahdollinen (vielä), mutta juuri sen takia se onkin niin hauskaa.

Eilen kävin lenkillä päivänvalossa. Paras lenkki ehkä koskaan, mä vaan jaksoin jaksoin jaksoin ja ylitin itseni. Kaunis ilma plus tiukkatahtinen musa, toimii! Välillä tuntui että loikin kevyesti kuin gaselli, välillä taas pakotin itseni jaksamaan vielä yhden biisin. Kaksi edellistä lenkkiä olivat vähän sanoisinko nihkeitä, mutta hyvää kannatti odottaa!

Ehkä en enää jatkossa säästä lenkkiä illalle, vaan harrastan juoksentelua päivänvalossa. Tarvitsen siihen hieman pokkaa, sillä en koe itseäni miksikään urheilijatyttöseksi. Kuvittelen nimittäin aina, että joku veteraaniurheilija tulee kommentoimaan juoksutyyliäni tai varusteitani...

Tältä päivältä en odota paljoa. Pitää olla sosiaalinen, olla seurassa mistä en itse niinkään (ainakaan tänään) välitä, mutta toivottavasti läsnäoloni tuottaa iloa edes muille. Kuulostipa marttyyrilta, mutta fiilikset ovat nyt niin ei jaksa-tasolla.

Tämä viikko, tosin aika stressaava sellainen, ja sitten virallinen loma, eikä mitään suunnitelmia. Paitsi ravitsemusterapeutti viikon päästä, mutta sitä odotankin jo mielenkiinnolla, mitäköhän se nyt keksii...

Siis loma! Lomallahan mä olen ollut suurimman osan kevätlukukaudesta, mutta nyt tuntuu, että olen lomalla kuten normaalit ihmiset, olen luvallisesti lomalla, kukaan ei kysy minulta miksi!

Anonymous chocoholic

2008-05-19T16:46:00.020+03:00

Koko päivän olen ollut väsy, aivot jumissa, ajatukset hitaalla. Johtunee tuosta ihanasta harmaudesta tuolla ikkunan toisella puolella!

Nukuin sitten suunnittelemattomat puolentoistatunnin päiväunet. Lisäksi kahvia naamariin, niin eiköhän tämä tästä...

Eilen kävin lenkillä, ja myönnän tässä nyt itselleni että ei ollut kivaa. Tuntui vaan etten etene, kuulokkeet tippuili, kantapäät jostain syystä ihan tulessa ja olin vielä mennyt unohtamaan nenäliinankin... Eh. No, en anna eilisen lannistaa, yritän vaan tehdä seuraavasta lenkistä mieluisemman.

Tänään olen vaan ollut. Tai no, aamulla vein koiran ja kävin lähikaupassa, sitten opiskelua... Ajatuksena olisi lähteä tänään pyörällä/kävellen jonnekkin kauemmas ruokakauppaan, satun nimittäin rakastamaan marketeissa vaeltelua. Ravintosisältöjä tutkiessani kartoitan päähäni myös mistä kaupoista mitäkin tuotetta löytyy.

Jos aiemmista teksteistäni ei ole jo käynyt ilmi, niin pidän herkkupäiviä. Maksimissaan kerran viikossa, mieluummin harvemmin. Periaatteessa se on päivä, jolloin lähes mikään ei ole kiellettyä (määrät on pidettävä kohtuullisena kuitenkin). Näin voin hyvin esimerkiksi juhlissa tai muissa erikoisolosuhteissa leikkiä tervettä omalla luvallani. Päätän aina viikon alussa, pidänkö herkkupäivää ja jos pidän niin milloin. Se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita: toisinaan se on ainut asia mitä odottaa, mutta aivan ahdistumatta en pysty siihen suhtautumaan.

Myönnettäkööt, että osasyynä tällaiseen käytäntöön on se, että psyykeeni tarvitsee suklaata silloin tällöin. Minulle se on kuin huumetta, saavutan sen kautta jonkinlaisen euforisen tilan, mihin en muuten pääse. Toisaalta taas suklaa tahraisi tavallisen päivän totaalisesti, joten olen pyhittänyt sille max. yhden päivän viikossa (ja tuo ei siis tarkoita sitä että syön silloin suklaata aamupalasta iltapalaan, ehei, vaan sitä, että silloin voin syödä sitä kohtuullisesti ja suhteellisen hyvällä omallatunnolla).

Herkkupäivä turvaa ainakin minun kohdallani sen, etten muina päivinä sorru ahmimaan. Muina päivinä, "normipäivinä", syön täysin suunnitellusti, ei herkun herkkua, ei maistiaista, ei mitään ylimäätäistä. Normipäivinä omatunto on pidettävä puhtaana, jotta voin sallia itselleni ne yhden päivän herkut. Ahmimista on toki ilmaantunut herkkupäivinä: nykyään yritän estää sen kirjoittamalla etukäteen tarkat (mutta ei liian tiukat) ohjeet mässäilyyn, tai ostamalla herkut etukäteen.

Normipäivinä luppoaikaa tulee tietenkin käytettyä godisdagenin suunnitteluun, mietin minne kauppaan menen, missä syön, monelta nautin herkut ja kuinka monen kalorin edestä syön "normiruokaa" sinä päivänä. Jollain tasolla aina hyvitän (tai siis yritän hyvittää) mässäilyt, yleensä seuraavana päivänä, sillä jos vetäisin edellisen päivän vähäisillä kaloreilla, olisi ahmimisvaara suurempi.

Huh, nyt se on sanottu selkeästi. En nimittäin ole ihan sinut tämän käytännön kanssa. Olen kuitenkin toiminut näin koko sh-aikani, siis silloinkin, kun vielä aktiivisesti laihdutin ja voin sanoa, ettei harmita. Painokäyrä on ollut jyrkässä laskussa herkkupäivästä huolimatta. Saattaa olla, että se on todellakin pitänyt aineenvaihdunnan paremmin käynnissä. Lisäksi muina päivinä ei tule ahmittua, kun on selkeä linja ja herkut ovat edes joskus sallittuja.

Pulla päivässä pitää muodot pehmeinä... vai miten se meni?

2008-05-16T12:31:00.015+03:00

Olin ravitsemusterapeutilla eilen.

Ensin se pelotteli mua ahmimishäiriöllä, ja tiedänkin hyvin että anorektikot usein, ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ahmimishäiriöisiksi. Se sanoi että siihen mäkin todennäköisesti päädyn, mutta en vaan usko, sillä syön nyt jo niin hirveästi että olisi täysin _kohtuutonta_ saada ahmimishäiriö tällaisten mutustelujen jälkeen!

Sitten. Simpsalapim. Se muutti mun välipalaomenan herkuksi ! Pullaksi / 100g karkkipussiksi / jäätelöksi / suklaapatukaksi/...

Menin pois tolaltani. Sanoin että yritän (se nainen on aivopesuri).

Lähdin sieltä suoraan punnitukseen. Olin varmaan shokkitilassa, tärisin ja koko kroppa oli jännityksessä. Paino ei käytännössä ollut laskenut viimeisestä, joten aloin epäillä, että kotivaakani on epäluotettava. Anyway, sairaanhoitaja kyseli sainko lisää syötävää listalleni ja kerroin. "Ihmeellistä että joillekkin se on noin vaikeaa, kun toisille se on liiankin helppoa" se tokaisi kun hautasin kasvot käsiini.

Kävelin kotiin enkä pystynyt edes kuuntelemaan iPodia, kun pää oli kuin yksi suuri sotku. Sairas ja terve taistelivat mielessäni, oli ihan epätodellinen olo, enkä todellakaan tiennyt miten suhtautua asiaan... Kävin kaupassa hypistelemässä 100g karkkipussia, ja yritin tunkea päähäni, että jatkossa sellainen olisi perusostoksekseni viilien, ruisleivän, omenoiden ja kevytjuuston lisäksi. Joka päivä!

Äidille avauduin heti kun siihen oli mahdollisuus, mutta se ei nykyään uskalla oikein kommentoida mun syömisiä, koska kuulemma ymmärrän aina väärin. Kävin sitten periaatteessa keskustelua itseni kanssa äidin seurassa.

Ahdistuin ahdistumistani ja tuntui että päähäni muodostunut solmu olisi kasvanut oikeaksi möhkäleeksi. Ajatukset sahasivat edestakaisin...

Sitten heräsin. En todellakaan pysty. Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämä on kokeilu, jos nyt aivan kamalasti alkaa ahdistaa niin sitten sä et voi näin syödä. Päätin että normiahdistuksen ja kamalan ahdistuksen raja meni juuri siinä, tai sitten se oli jo ylitetty. Ihanan vapautunut tunne; asiat jatkuisivat kuten tähänkin asti, turvallisesti tätä samaa linjaa. Ei sitä epävarmuutta, katumusta, paniikkia, epäonnistumisen tunnetta.

Tässä tapauksessa rohkeampaa olisi ehkä ollut sanoa kyllä kiitos pullalle, mutta en jaksa olla loputtoman rohkea nyt. Olen tehnyt jo paljon työtä lisätessäni ruokamääriä edes nykyiseen.

Loppupäivä menikin sitten lukemisen merkeissä. Pääsin jopa kahvilaan asti! Siellä oli sama kodikas ja lämmin tunnelma kuin aina ennenkin.

Kahvilaterapiaa

2008-05-13T14:06:00.014+03:00

Postaustahti taas vähän kiihtynyt. Ehkä on ahdistanutkin hieman enemmän... No, yritän löytää elämän.

Tänään olisi tarkoitus mennä mun lempikahvilaan lukemaan koulujuttuja. Piti mennä jo viime viikolla, mutta sitten pään valtasivat tutut ajatukset. Miksi mä sinne menisin, ei mua kaivata siellä ja turha mun on pakottaa itseäni sinne kun ei se mitään auttaisi, tilaisin vaan ääni täristen teetä ja heittelisin kolikoita enkä oppisi mitään kun tuntisin ylimieliset katseet selässäni, pitäisin vaan pöytää turhaan varattuna... Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun kahvilaan mennessäni käännyinkin takaisin kotiin ja käperryin sohvalle sikiöasentoon. Haluan piiloon.

Toisaalta rakastan sitä paikkaa, voisin sanoa sitä mun kantikseksi ja yleensä elämä näyttää kauniilta siellä. Aurinko paistaa ulkopuolella, tai jos ei paista niin sade ropisee kodikkaasti ikkunaan. Siellä on omanlaisensa tuoksu, ystävälliset myyjät, ihana sisustus. Olen lukuisia kertoja vaan istunut siellä ja siemaillut kahvia piirellessäni kahvikuppia servettiin, kirjoitellut ylös keveitä fiiliksiäni tai tarkkaillut ikkunan toisella puolella käveleviä ihmisiä. Tai sitten opiskellut omissa oloissani. Käyn mielelläni kahvilla itsekseen. Ainakin minulle se on terapeuttista.

Jotenkin nuo lähtemiset vaan ovat vaikeita minulle. Ylipäätänsä. Pahimmillaan se oli paniikkihäiriöiden alkaessa, pitkään aikaan ei ole paniikkihäiriöitä kuulunut luultavasti lääkityksen ansiosta, mutta nyt on ilmaantunut samankaltaisia fiiliksiä... Noh, toivotaan että selviydyn tällä kertaa kahvilaan asti.

// No en selviytynyt. Aloin laittamaan kirjoja reppuun ja sitten aloin etsimään penaalia, ja kun sitä ei löytynyt tulin epätoivoiseksi ja... ei mun ole tarkoitus mennä sinne, on paljon helpompaa jäädä yksin kotiin.

Mikäköhän mulla on kun en saa mitään aikaiseksi. Pelkään ulkomaailmaa, kommunikointia, muita ihmisiä, sosiaalista minääni. Ungh. Tuntuu että tuollaset fiilikset tulevat kohtauksittain, sitten taas toisessa tilanteessa elämä on helppoa ja olen sosiaalinen, puhelias ja impulsiivinen. Puhun sujuvasti kenen kanssa vaan ja olen valmis vastaanottamaan mitä vaan...

On vaikeaa tarttua ongelmaan, kun toisaalta välillä tunnen pärjääväni sosiaalisesti niin hyvin. Korostan vielä sanaa välillä.

Harder, better, faster, stronger

2008-05-12T21:17:00.007+03:00

Pääsin pitkästä aikaa lenkille. Elämäni ensimmäiselle lenkille päivänvalossa! Juostessa tuntui, että minähän jaksan. Kotiin tullessani oli kuitenkin ehkä 20 minuuttia tosi paha olo, vatsaan sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Ihan hyvät fibat jäi silti, toi heikotus voi johtua siitä flunssasta, josta olen vasta parantunut. Nyt kun olen uskaltanut lenkkitamineissani päivänvaloon, voisin kokeilla aamulenkkejä.

Lenkkeillessä kuuntelen ihan erilaista musaa kuin muuten, juostessa mulla parhaiten toimii Kanye West... Sarjassamme pieniä paljastuksia.

Muuten mennyt tänään oikeastaan hyvin. Sain koulujuttuja tehtyä, olin yhteyksissä pariin vanhaan kaveriin ja olisi tarkoitus nähdä. Tunnen itseni hieman normaalimmaksi tällaisina päivinä... Aamupalalta skippasin leivän ja mehun, välipalakin jäi eilisten mässyjen varjossa, mutta muuten olenkin syönyt tunnollisesti...

Torstaina ravitsemusterapeutti. Toivottavasti ei tule lisäyksiä, kun en ihan ole saanut sujumaan. Eniten säätöä välipalojen, margariinien, juuston, pastan ja riisin kanssa.

En tainnutkaan kirjoittaa, että mulle tehtiin vihdoin hoitosuunnitelma; syksyllä olisi tarkoitus aloittaa tiheä (tod.näk. 2x viikko) terapia uudella terapeutilla. Muuten okei, mutta ahdistaa olla niin sidoksissa johonkin. Sen takia olen harrastuksetkin lopettanut, kun mua ahdistaa olla joka ikinen viikko silloin ja silloin siellä ja siellä. Noh, voisin vaikka puhua mun nykyisen terapeutin kanssa tästä, että mikä sen näkemys on.

hunajaa

As the world falls down

Lähteminen on aina vaikeinta

Red, gold & green

Summertime

Milloin matto lähtee alta?

36 hours

Pitäisi

Focus on X

Sweets for my sweet, sugar for my honey

Here again

Tilanne

Yksi iso kysymysmerkki

Linkkivinkki ja kolme ranskalaista viivaa

Kultainen keskitie

Savuhernekeittoa, eewww

Plus miinus nolla

Vaivainen diagnoosikokoelmani

Lupaus

Viikot vs. viikonloput

Päivä paistaa vielä joskus

Just a little lie

Rappio, here I come

Lämpöä

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää

Varsin spontaani oksetus

Mitä söin tänään, eilen, toissapäivänä

Suklaastressi, juustojännitys ja kakkukauhistus

cravingcravingcraving

Thanks Andy

Kuka söi kaikki muumit

Toffeetorstai, pizzaperjantai, lakulauantai, suklaasunnuntai

Facta factum

E-951 on paskaa (part 9432)

PS. En osaa syödä

Ylimääräisiä kahvoja

Lauantailöpinää

Keep yourself busy

Henkisesti läski kysyy

Uusi viikko

Kohtuus ei vaan ole mun juttu

Kyllä sairas sairaan tuntee

Praliinikonvehtitryffeli

Liikaa

Ristiriitaa

Koko perheen sunnuntailäskitys?

Neljä timanttia

Say cheese

Tämänpäiväinen yhtälö

Zzz...

Kahvilla laimennettua draamanpoikasta

Chocolate Therapy

Indian summer?

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Kurjan haikeaa

Ja jälkiruuaksi yksi collie, kiitos

Siiis hyi!

Summer 'n shoes

Enemmän = liikaa?

Älä sano sitä v-sarveksi!

Luu kurkussa, glunks

Se puree

Who likes cheddar?

Matikkaa ja joogaa

Kahvipöytäetiketti?

2:23 ja aamuhaaveilua

Leipuri Hiivaton

Mökkimurhe

Skinny Bitch

Raporttia

Naps

Sanalla sanoen lannistavaa

No läskittää

Summertime

Haluaisin haluta mutten halua

Kesän ensimmäinen kirja

Kuvitelmia

Kukaan ei kysy minulta miksi

Menu

Anonymous chocoholic