[poistettua paskaa ;`):):)):)]
Pointti: Hanna Partanen yrittää vain myrkyttää teidät aspartaamikevytjugurteillaan.
perjantai 30. marraskuuta 2007
x
Kesällä havahduin, tajusin, että se "muutaman kilon karistus" oli mennyt hieman liian pitkälle. Tajusin, ennen kuin löysin itseni pohjalta, mutta siltikin hieman liian myöhään.
Elämäni tyhjeni ja ruoka/syöminen/syömättömyys valtasivat ajatukseni, vai menikö se toisinpäin. Ymmärsin, ettei syömiseni ollut normaalia, mutta eihän nyt minulla voinut syömishäiriötä olla. Olinhan siihen asti ollut tasapainoinen, omannut hyvän itsetunnon, enkä ollut löytänyt itsestäni tarvetta miellyttää muita. En myöskään ollut aikoihin tuntenut itseäni lihavaksi.
Vasta lähiaikoina olen alkanut liittämään sanat syömishäiriö ja anoreksia itseeni. Käyttäydyn anorektisesti, mutta anoreksikoksi en tunnustaudu edelleenkään. Syksyn elin ja söin kurinalaisesti sen enempiä miettimättä, kunnes huomasin miten kaikki tuo oli vaikuttanut esimerkiksi vastustuskykyyni. Siitä lähtien elämäni on ollut entistäkin ristiriitaisempaa, koska tajusin, etten voi jatkaa samalla tavalla, ellen halua menettää fyysistä terveyttäni. Toisaalta pelkään lihomista. En tunne itseäni lihavaksi nyt, mutta en uskalla syödä enempääkään. Jos lisään ruokamääriä, hetken menee ok:sti, sitten alkaa ahdistaa ja karsin kaloreita seuraavina päivänä.
Täytän syömisen miettimisellä kaiken sen tyhjän ajan, mitä minulla on. Se on kuin loppumaton projekti, ja minähän rakastan projekteja.
Olen viimeisen kuukauden aikana löytänyt itsestäni enemmän ja enemmän esimerkiksi miellyttämisen tarvetta. Minä haluan miellyttää itseäni. En myöskään kestä sitä, että tuotan mielipahaa ihmisille, joista välitän.
Itseäni miellytän olemalla viehättävä. Kauneus on minulle ykkösarvo, siis sisäinen ja ulkoinen kauneus. Päähäni on iskostunut lause Liikkuva linna-elokuvasta, animesta, jonka näin pari vuotta sitten. Siinä Hauru, turhamainen, hoikka miespuolinen velho huutaa väärän värin hiuksiinsa saatuaan: "Mitä järkeä elää, jos ei ole kaunis?"
Lisäisin tuohon: Mitä järkeä elää jos on keskinkertainen?
Haluan olla viehättävä, kaunis, siro, suloinen, arvokas, viaton...
Satunnaisesti mieleeni putkahtaa epäilyksiä siitä, haluanko edes parantua. Mikä minua odottaa parannuttuani? Onko elämäni sitten helpompaa? Tyhjää se ainakin on edelleen. Yleisesti olen kuitenkin parantumismyönteinen (tänään ei ole sellainen päivä).
Elämäni tyhjeni ja ruoka/syöminen/syömättömyys valtasivat ajatukseni, vai menikö se toisinpäin. Ymmärsin, ettei syömiseni ollut normaalia, mutta eihän nyt minulla voinut syömishäiriötä olla. Olinhan siihen asti ollut tasapainoinen, omannut hyvän itsetunnon, enkä ollut löytänyt itsestäni tarvetta miellyttää muita. En myöskään ollut aikoihin tuntenut itseäni lihavaksi.
Vasta lähiaikoina olen alkanut liittämään sanat syömishäiriö ja anoreksia itseeni. Käyttäydyn anorektisesti, mutta anoreksikoksi en tunnustaudu edelleenkään. Syksyn elin ja söin kurinalaisesti sen enempiä miettimättä, kunnes huomasin miten kaikki tuo oli vaikuttanut esimerkiksi vastustuskykyyni. Siitä lähtien elämäni on ollut entistäkin ristiriitaisempaa, koska tajusin, etten voi jatkaa samalla tavalla, ellen halua menettää fyysistä terveyttäni. Toisaalta pelkään lihomista. En tunne itseäni lihavaksi nyt, mutta en uskalla syödä enempääkään. Jos lisään ruokamääriä, hetken menee ok:sti, sitten alkaa ahdistaa ja karsin kaloreita seuraavina päivänä.
Täytän syömisen miettimisellä kaiken sen tyhjän ajan, mitä minulla on. Se on kuin loppumaton projekti, ja minähän rakastan projekteja.
Olen viimeisen kuukauden aikana löytänyt itsestäni enemmän ja enemmän esimerkiksi miellyttämisen tarvetta. Minä haluan miellyttää itseäni. En myöskään kestä sitä, että tuotan mielipahaa ihmisille, joista välitän.
Itseäni miellytän olemalla viehättävä. Kauneus on minulle ykkösarvo, siis sisäinen ja ulkoinen kauneus. Päähäni on iskostunut lause Liikkuva linna-elokuvasta, animesta, jonka näin pari vuotta sitten. Siinä Hauru, turhamainen, hoikka miespuolinen velho huutaa väärän värin hiuksiinsa saatuaan: "Mitä järkeä elää, jos ei ole kaunis?"
Lisäisin tuohon: Mitä järkeä elää jos on keskinkertainen?
Haluan olla viehättävä, kaunis, siro, suloinen, arvokas, viaton...
Satunnaisesti mieleeni putkahtaa epäilyksiä siitä, haluanko edes parantua. Mikä minua odottaa parannuttuani? Onko elämäni sitten helpompaa? Tyhjää se ainakin on edelleen. Yleisesti olen kuitenkin parantumismyönteinen (tänään ei ole sellainen päivä).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
