sunnuntai 31. elokuuta 2008

Koko perheen sunnuntailäskitys?




Äiti tokaisi tänään että mun syömiset/syömättömyydet ovat muuttuneet taas hitusen neuroottisimmiksi. En sitten tiedä, itse olen sitä mieltä että ei, ostinhan tänäänkin kumipolaria 7 pinnaa rasvaisempaa savujuustoa (elikkäs 12%)! Kutsun sitä edistykseksi.

Tänään oli vuorossa taas noin kahden tunnin depressiokohtaus (ympäristökin huomasi tällä kertaa). Niitä tulee aina vapaapäivisin yleensä ennen päivällistä, viikolla en vain ehdi vaipua synkkyyteen vaan suoritan päivät loppuun enemmän tai vähemmän maanisesti ja sitten nukahdan, viisi kertaa viikossa. Siksi yleensä jo lauantaiaamupäivänä odotan maanantaita pelastuksekseni. Ja sunnuntainahan on tunnetusti ainakin triplasti kehnompi olo kuin lauantaina.

Tänään olen katsonut koko päivän kun muut syövät jotain hyvää. Sisko tulee aina sunnuntaisin herkuttelemaan meille, valittamaan mukanaan tuomiensa hiilari-/kalori-/rasvapommiensa lihottavuudesta ja kertomaan kuinka on paastonnut koko aamun jotta on varaa herkutella! Tiedän että se on tyhmää, lyhytnäköistä ja muutenkin ajattelematonta ja hänenKIN kohdallaan kostautuu usein ahminnalla, mutta silti tunnen väkisinkin syyllisyyttä kaikista niistä menneistä herkkupäivistäni jolloin olen syönyt tunnollisesti aamupalan ja lounaan, vaikka en tänäänkään sortunut mihinkään kiellettyyn. Ihmettelen miksi hän puhuu tuollaista minun seurassani, kun tietää ongelmistani. Äiti sanoo, ettei siskoltani (joka on siis iältään lähes kolmekymppinen) voi odottaa, että hän tajuaisi kuinka helposti ahdistun laihdutuspuheista.

Tekee mieli
- suklaata
- Ben&Jerry'sin mitä tahansa jätskiä, missä on suklaata
- Pandan lakua
- donitsia (?!)

Ehei, sainpa nuo ajatukset kirjoitettua ulos päästäni.



lauantai 30. elokuuta 2008

Neljä timanttia

Yllätyksekseni tämä logo eksyi minunkin blogiini! Kiitoksia suomenruotsalaiselle. Pistän tämän nyt eteenpäin, mutta en vaivaudu etsimään blogeja joilla tätä kunniamerkkiä ei vielä ole, vaan itsepäisesti annan sen lempparibloggareilleni. Jokainen päättäköön itse, pistääkö timangin jakoon vaiko ei. Tämä on kiertänyt jo niin monet blogit.


Näin tämä kulkee:
1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa
2. Linkitä blogiin, josta palkinnon sait
3. Nimeä vähintään seitsemän muuta blogia palkinnon saajiksi
4. Laita noiden blogien linkit sivuillesi
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit

Joudun itsekin rikkomaan sääntöä #3, sillä seitsemän on hurja luku ja nämä seuraavat neljä blogia ovat minulle tavalla tai toisella kaikista erityisimpiä:

Mehkaus
Ihanan aito ja omaperäinen blogi, kirjoitustyyli ja postaustahti ovat kohdallaan. Antianonyymibloggareiden edelläkävijä, heh!
Filth in the beauty
Blogin visuaalisesta ilmeestä extraplussat! Ainutlaatuinen blogi.
A cry for help...
Anoreksian kanssa painimista ilman proanailua. Tämän lukeminen on mielenkiintoista ajanvietettä, eikä Kuroine bloggaa liian anonyymisti.
Ja huomispäivänä koittaa kuolema
Tätä jää väkisinkin lukemaan, kirjoitustaitoa löytyy ja blogi erottuu edukseen.

perjantai 29. elokuuta 2008

Say cheese


Tämä viikko tiivistetysti: ristiriitaisia tunteita, naiiviuutta, toisaalta vainoharhaisuutta, kiirettä, liian vähän joogaa, koulukuvaus ja päivitetty ravitsemusterapeutin lista.
Ravitsemusterapeutti poisti vihdoin sen jokapäiväiseksi tarkoitetun herkun listaltani minua kiusaamasta. Noudatin sitä siis noin viikon about kuukausi sitten, mutta sitten tuli seinä vastaan. Lisäksi välipalajugurtti vaihtui banaaniksi (wtf?) ja lounaalle tuli yksi leipä lisää. Muuten käynti oli aikamoista jumittamista ja olinkin siellä puolitoista tuntia. Sain kuitenkin ilmaistua että uskon ravitsemusterapian auttavan minua jatkossa, joten sovittiin uusi aika syyskuun lopulle (vasta).
Mun terapiaa (siis normi-, ei ravitsemus-) ollaan tihentämässä kahteen kertaan viikossa, mikä hieman tympäisee. Tunnen itseni tarpeeksi normaaliksi nyt kun koulukin on alkanut ja tuntuu että terapiassa mun elämän vastoinkäymisiä yritetään väkisin korostaa, vaikka olisin päässyt niistä täysin yli. Yritän edelleenkin olla kärsivällinen, kun kerran olen sitoutunut tuollaiseen.

Syömingit ovat olleet ihan okei kun ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa pohtia niitä sen enempää. Tänään kaverilla söin leipää ja 17% juustoa, kotona mulla on aina 5% Polaria. Mietin, pitäisikö alkaa käyttämään kotonakin välillä (max.) 15% juustoa, vaikka kasvisrasvaa sisältävää, kun tuntuu että nyt voisi pitkästä aikaa ottaa askeleen eteenpäin. Kyselin tuosta ravitsemusterapeutilta jo jonkin aikaa sitten, ja se sanoi että ei pitäisi vaikuttaa mihinkään. Sitäpaitsi ei siitä ole kauaa kun en vielä ollut niin ehdoton juuri tuon juuston rasvaprossan kanssa, eikä se paino ole laskenut vitoseen siirryttyäni. Aina voi kokeilla, ja jos tunnen rasvaprosenttini nousevan maagisen nopeasti ja radikaalisti voin aina palata takaisin minimiprosentteihin. Pieni haaste, johon voin kuvitella pystyväni.
Vaikka syöminen ei olekaan mahtunut aivan etusijalle elämässäni lähipäivinä, huomaan epävarmuuden iskiessä turvautuvani sairauteen. Mitä siitä jos jään yksin, voinhan mä aina lähteä lenkille / skipata aterian / jne. paskaa.
Lisäksi varsinkin koulussa tunnen itseni armotta äijäksi. En näe juurikaan ylimääräistä peilistä, mutta silti tunnen olevani tilaavievä, kovaääninen, ärsyttävä poijankloppi, tuleva rekkakuski tai jotain. Paksu ääni, leveät hartiat ja muutenkin kömpelö.

PS. Seuraavaksi luvassa Brilliant weblogs-logon kierrättämistä, mutta ei tänään. Kiitoksia suomenruotsalaiselle!

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Tämänpäiväinen yhtälö



Ahmin = söin kiellettyä + liikaa + suunnittelemattomasti.
Näin on käynyt harvoin, mutta pelottaa että tämä on kasvava trendi. Hitaasti ja varmasti BED-potilaaksi tai jotain.
Tiedän saakelin hyvin miksi näin kävi. Mutta en voi hyväksyä sitä, se ei ole mikään syy ahmia tuiki tavallisena sunnuntaina, varsinkaan kun viimeisimmät herkut olivat vajonneet kitaani alle 48 tuntia aikaisemmin! Nimittäin perjantaina herkuttelin kaverin seurassa, ja jotenkin koko juttu jäi kesken kun en tohtinut vetää kokonaista Fazerin sinistä ja muuta paskaa. Menin hyvävointisena nukkumaan, eli en saanut mässäilystä tarpeekseni. Tänään olin selvinnyt jo kahvipöydästä kunnialla kun sisko tarjosi TV-mixejä enkä vaivautunut kieltäytymään. Se johti sitten siihen, että söin piirakanrippeet ja (wannabe-)sacher-leivoksen omilla extemporé-kahvikesteilläni. Yksin.
Naurettavinta tässä kaikessa on, että sain iltapäivällä kunnon kohtauksen öljytipasta, jolla äiti kuullotti purjot keittooni. Parin tunnin kuluttua olinkin itse lähestulkoon lappaamassa rasvaa lusikalla suuhun.

Kävin äsken koirani kanssa happihyppelyllä ja mietin, miten voin tulla toimeen itseni kanssa tämän jälkeen. Itseluottamus hupenee, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että saatan hetkenä minä hyvänsä sortua.
Ehkä pystyn katsomaan itseäni peiliin kuten ennenkin, jos päätän seuraavaksi herkkupäiväksi syyskuun 6. päivän ja pysyn siinä. Ainakin opin tästä, ettei se fiilis ahmimalla kohene. Ihmettelen vain, miksi ahmin, kun kuitenkin syön säännöllisesti ja aika pirun paljon oikeata ruokaa.

En mene huomenna kouluun. Onneksi. Ensinnäkin huominen läskitys nousisi potenssiin sata katsoessani itseäni koulun peilistä, ja toiseksi minun on todellakin ehdittävä myös labraan ennen tutkimusta.

Zzz...


Tässäpä pieni arvoitus: se on harmaa, nihkeä, lannistava, tahmea, väsyttävä, uuvuttava, tylsä, laiskottava, turha, ahdistava, kaikenlaisia särkyjä aiheuttava, stressaava, matalapaineinen, ankea ja kaikkea muuta epämiellyttävää. Mikä se on?

SUNNUNTAI. Voisin sijoittaa tuon viikon viimeisen päivän vihalistani etusijalle.
Olen nukkunut liikaa, en ole joogannut lainkaan taikka ollut ulkona (=liikkunut). Syönyt olen tietysti kuten aina, ärtymystä tuottava yhtälö.


Stressaa. Jotta kaikki läheiseni takuuvarmasti tunnistaisivat minut tämän kirjoittajaksi, kerron nyt että mulla on huomenna uni-eeg-tutkimus. Selvitetään siis onko mulla epilepsia vai mikä sai aikaan sen kramppauskohtauksen tuossa kuun alussa. Käytännössä uni-eeg tarkoittaa sitä, että valvon tänään normia myöhempään ja herään huomenna aamulla viimeistään kello kuusi. Tutkimus alkaa iltapäivällä, sitä aiemmin ajattelin mennä kouluun torkkumaan. Kahvia en varmaan saa juoda, koska tutkimuksessa on todellakin tarkoitus nukahtaa ihan omin neuvoin. Sitten mun päähän laitetaan joku myssynkaltainen juttu, jossa on piuhoja ja sitten ne urkkii mitä päässäni tapahtuu unen aikana. Kaksi tuntia siihen on varattu aikaa, hui. Jossain välissä pitäisi ehtiä labraankin, mutta en haluaisi millään olla pois koulusta (joku orastava pakkomielle kai).
Sieltä pois selvittyäni kippaan kahvia kitaani oikein urakalla ja illalla menen kaverin kanssa katsomaan musikaalia. Saa nähdä pysyykö silmät auki.

lauantai 23. elokuuta 2008

Kahvilla laimennettua draamanpoikasta


Mielialani on ollut tasaisen korkealla, kunnes tänään herätessäni se tuli taas enemmän tai vähemmän rymisten alas. Olin jo ehtinyt luopua kokonaan bipo-epäilyksistäni, sillä mieleni ei ollut tehnyt oikkuja hetkeen (joo, rakastan itseni epävirallista diagnosoimista ja lyön otsaani leiman usein hieman liian aikaisessa vaiheessa). Ehkäpä tällä kertaa alakulo tuli ihan syystä.

Pelottaa, että olen ihastunut. En vain jaksa sitä rumbaa enää, ihastuminen kun on yhtä suuri illuusio kuin syömishäiriön kuherruskuukausi. Pää huijaa. Olen sellainen ihminen, joka ei osaa tehdä mitään puoliteholla, toisinsanoen en edes osaa vain ihastua, vaan nousen heti aivan liian korkealle ja leijun sydämenmuotoisessa kuplassa, kunnes - PLUP - ja tipun. Puolet minusta haluaa puhkaista kuplan jo ennenkuin se ehtii nousta ylös, kun toinen puoli haluaisi vain nauttia leijailusta.
Ja jottei päässäni olisi ristiriitaa jo tarpeeksi, epäilen/pelkään/olen vainoharhainen siitä että ystävälläni on samankaltaisia tunteita samaa henkilöä kohtaan. Ehh, sanon kaikelle draamalle ilomielin kiitos ei, en aio järjestää minkäänlaisia catfighteja vaan hengittää syvään uudestaan ja uudestaan. Unet kiusasivat minua aiheella ja heräsin aamulla juuri tämä kyseinen ystäväni huoneessani nukkumassa. Syötiin ihanaa liesikaurapuuroa ja sen jälkeen lähdin saattamaan häntä metrolle. Tunsin itseni poissaolevaksi, tosin eilen meillä oli hauskaa.
Käväisin delissä hakemassa ihan vain lohdukseni rasvattomaan maitoon tehdyn café au laitin ja se kourassa tallustelin aurinkoisessa keskustassa. Oloni on puolet turvallisempi kun kahvimuki lämmittää käsiäni ja voin katsoa sitä aina, kun en tiedä, mihin suunnata katseeni.

// Muoksmuoks, otsikko venyi hieman, sillä lyhyempänä se ei ollut aivan sitä mitä ajoin takaa.
Ja hei niitä kommentteja saa ja täytyy pistää tulemaan!

lauantai 16. elokuuta 2008

Chocolate Therapy

Viikko on mennyt hyvin. Olen pysynyt pystyssä, sillä ei ole ollut juurikaan aikaa pysähtyä väsähtääkseen. Niin ja kahvi pelastaa!

Toissapäivänä oli terapiakäynti. Terapeutti antoi minulle täytettäväksi kaksi paperia, toisessa luki "Mitä anoreksia pistää sinut tekemään" ja toisessa jotain tyyliin "Minkälaisia ajatuksia anoreksia on tuonut mieleesi". Täytin ne kiltisti, vaikka koin erittäin ahdistavana pistää raksia ruutuun aivan kuin se olisi mitannut sairauttani. Väittämät olivat erittäin stereotypisiä. Anoreksia pistää minut lenkille juoksemaan vaikka rankkasateessa, ei äksää. Laiska. Lihon jos nukun X tuntia vuorokaudessa. Näinkö mun pitäisi ajatella?
Tunnistin itsessäni monet väittämät, mutta jokin syyllisyyden viilto tuntui joka kerta kun x jäi merkitsemättä. Kaiken lisäksi terapeuttini sanoi: "Aika monen kohdan sä merkkasit, vaikka eihän sun vointi ole päässyt niin pahaksi kuin se olisi voinut." Argh, hengitä syvään ja nyökkää... Tarkoitus oli varmaan hyvä. Lisäksi sain kuulla alipainon vaikutuksia kehoon ja psyykeen. Uutta infoa mulle, tai sitten ei.
Edellisellä kerralla olin vinkannut, että eniten koen tarvetta avautua syömisahdistuksista ja sosiaalisista peloista. Aivan tätä en kuitenkaan hakenut takaa, sillä a) herää kysymys: täytyykö minun edelleenkin todistella syömishäiriötäni? ja b) samat faktat olen kuullut ja tulen varmasti jatkossakin kuulemaan ravitsemusterapeutilta. Etsin enemmänkin ahdistuksenhallintakeinoja ja kuuntelijaa marinoilleni kuinka en koskaan ikinä milloinkaan ole osannut syödä. Purkaa hieman katkeruuttani, miksi juuri minä ja syömiseni olemme aina liikaa/liian vähän. Muuta (toisinsanoen tuota järkevämpää) tarvetta terapialle en tämänhetkisestä elämästäni löydä.
Eilen vietin iltaa mm. Ben&Jerry'sin kera, mutta mässäilyni (herkkupäivä) loppui normaalia aikaisemmin kun simahdin kotisohvalleni harvinaisen aikaisin. Sen takia yleensä myöskin kerran viikossa ilmenevä karkkimorkkis ei ole täällä tänään ja fiilis on suhteellisen rento.

tiistai 12. elokuuta 2008

Indian summer?


Tänään istahdin koulun penkille ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan kuukauteen (näin kirjaimellisesti ajateltuna). Keväällä opiskelin pari kuukautta kotosalla ja mulla oli arkirytmi sun muuta, mutta koulurakennukseen en ole eksynyt sitten joulukuun. 
Mulla ei ole (ainakaan omasta mielestäni) ollut tapana juurikaan kertoa elämästäni muuten kuin syömishäiriöisen vinkkelistä, joten koulu/arki/ystävyysjutut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi tunnistetuksi tulemisen pelko on suuri, en nimittäin halua tuottaa minulle läheisille ihmisille pettymystä, sillä 'oikeassa elämässä' annan muille helposti terveemmän kuvan itsestäni kuin oikeasti olen (syömisten kannalta lähinnä). Nyt ajattelin kuitenkin ottaa jonkinmoisen riskin ja siirtyä seuraavalle levelille tämän blogini kanssa ja kertoa tämänhetkisestä elämäntilanteestani.

Menin siis tänään uuteen kouluun ystäväni kanssa, muita en sieltä tunne. Edelliseen kouluun palaaminen tuntui jo ajatustasolla niin vaivalloiselta, että päätin aloittaa puhtaalta pöydältä jossain aivan muualla. Ensimmäinen päivä oli okei, olo oli toki hyvinkin outsider mutta se ei juurikaan häirinnyt. Kotimatkalla oli ihana intiaanikesäfiilis, tallustelin take away-kahvi kädessä keskustan aurinkoisilla kaduilla yksinäni.
Tämä ystäväni, jonka kanssa vaihdoin koulua, on - uskaltaisinko sanoa - parantunut syömishäiriöstä hiljattain. Hänen seurassaan yritän hoitaa syömiseni mahdollisimman pienellä profiililla, sillä uskon että hän on edelleenkin tavallista herkempi ahdistumaan ruuasta ja yksinkertaisesti siitä, että minä käyn edelleenkin taistelua pääni sisällä. Tämä tekee ruokailusta entistäkin hankalamman; toisaalta haluaisin kannustaa ystävääni jatkamaan normaalia syömistä, mutta en kuitenkaan itse voi tehdä sitä. Oloni on tekopyhä. Tänään kuitenkin kaalilaatikkoa analysoidessani tiesin että en pysty ottamaan sitä.

Tänään alkaa myös house-tanssitunnit, jännittää hieman onko musta kyseiseen lajiin! Se on kuulemma aika haastavaa, sanoo eräs kaverini, mutta ehkä meillä on erillainen fysiikka tai jotain...

lauantai 9. elokuuta 2008

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.
Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.
Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.
Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.
Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).























Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.
Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

tiistai 5. elokuuta 2008

Kurjan haikeaa



Pikapostaus ennen tanssituntia, olen siis menossa. Eilinen tunti jäi välistä kun olin vielä sen verran uupunut.

Nyt olen sanoisinko kyennyt syömään sen herkun per päivä. Olen nimittäin käsittänyt, että kroppani vastustaa tuota tanssin tuomaa fyysistä rasitusta, jos en suo sille lisäenergiaa. Ja kaikki tuohan lukee mun listassa, joten sen pitäisi olla ok. Plus teen nyt mitä vaan, että voin jatkaa tanssikurssin loppuun! Katsotaan miten jatkan, kun se loppuu.

Tämä päivä on pääasiassa ollut jotenkin tahmea, tiedättehän, harmaa, ankea, tahmea, sunnuntaimainen, hiostava, turha. Kurjan haikea? Toivottavasti saisin vähän potkua iltaa kohti sieltä tanssista.


maanantai 4. elokuuta 2008

Ja jälkiruuaksi yksi collie, kiitos

Festarit olivat mainiot. 

Kaikki meni erittäin hyvin, kunnes eilen aamupäivällä sain jonkinlaisen kohtauksen kaverin huoneessa 100 kilsaa kotoa.
Kaikki neljä raajaa krampissa ja sitten hetki (tai enemmänkin?) tajuttomuutta. Kun heräsin, ympärilläni oli neljä tuntematonta miestä, yhdellä käsissään mun lääkepurkki. Joku sanoi "anoreksia". Ensinnäkin olin aivan suunniltani kauhusta, sillä en ymmärtänyt ketä nämä kauheat ihmiset olivat jotka kiusoittelivat minua, kun eivät päästäneet vaipumaan uneen. Kaiken lisäksi he olivat kaivaneet jostain lääkekätköni ja tiedon syömishäiriöstä, jonka olin koko matkan koittanut parhaani mukaan peittää. Olin kuulemma sanonut syöväni seuraavaksi koiran.

Olin kaatunut ja etuhammas oli mennyt poikki. Huulessa haava. Leuka mustelmilla ja turvoksissa. Hiukset olivat veren peitossa. Sitten vain niiden ambulanssimiesten kyydillä Helsinkiin ja mulle tehtiin kaikenlaisia testejä, kaikki oli ok. Vielä tutkitaan. Torstaina saan uuden hampaan. Että tällaista.
Kaiken arvellaan johtuvan rasituksesta, ensin tanssikurssi ja sitten festarit, siellä lisää tanssia ja säälittävät yöunet.
Nyt en tiedä, pystynkö menemään tanssiin. Se mua tässä eniten huolettaa. Toisaalta pitäisi sitten kai syödäkin enemmän, koska keho ei kestänytkään viimeviikkoistakaan perussafkaamisella. Ahdistaa vaan alkaa säätelemään ruokailuja itse. Toisaalta voisinhan mä sen ravitsemusterapeutin herkun ottaa takasin nyt tämän viikon ajaksi, että pysyn tolpillani. Lets see.

perjantai 1. elokuuta 2008

Siiis hyi!

Täytyy sanoa, että hurjan nopeasti meni viikko tanssiessa! Nyt viikonloppu aikaa hoitaa mustelmat.

Pukkarissa salakuuntelen aina muiden keskusteluja. Eilen olin taas korvat höröllä (no hei, ei siellä muutakaan kuunneltavaa ole!) ja sitten yksi tyttö kertoi kahdelle kaverilleen "No siis silloin aamupäivällä söin sen salaatin ja sit päivällä äiti oli tehny pannukakkua ja sanoin et ok sit, mä maistan, nii sit se leikkas sellasen näääin ison neliön!! SIIS yäk TOSI KIVA".
Katsahdin tyttöä ja se todellakin huomasi sen. Joku emokki sisälläni heräsi, hei älkää tytöt nyt leikkikö tulitikuilla! Syökää vielä kun pystytte.
Huomasin tänään, että se tyttö katsahti muhun kerran jos toisenkin. Sitten samasta porukasta toinen tyttö hihkaisi: "Siis oon syöny kolme kertaa tänään!" ja sitten se kolmaskin ilmoitti "no mä söin kermakastiketta...". Taisin tuijottaa niitä taas suu auki. Herätkää! Teki niin kovasti mieli kertoa omaa tarinaani pakkomielteineen kaikkineen, mutta sehän olisi valjennut kaikille muillekkin samassa tiloissa olleille. Joten tajusin sulkea sen suuni. Zip.
Ihmetyttää hieman oma äidillinen reaktioni. Tytöt olivat varmaan mun ikäisiäni, normaalivartaloisia (eivät laihoja mutta eivät lihaviakaan, muodokkaita). Tunnen itseni hieman tekopyhäksi, mutta viime kesänä puhuin kaverini kanssa lihottavista karjiksista sun muista "pakkopullista" samaan  sävyyn. Ja se johti kummallakin tälle tielle. Toki edelleen olen epäluuloinen nyt esim. kaupan karjisten suhteen mutta en todellakaan haluaisi pelkoani sitä hippuista vehnäjauhoja ja tippaa (hyvälaatuista) rasvaa kohtaan muille mainostaa. En mä varmaan koskaan valitse sitä "sallitumpaa" vaihtoehtoa, mun on vaan pakko ottaa se.

Okei, kyllähän kaikki laihduttaa joskus. Itse en vaan koskaan oppinut tekemään sitä oikein, ja se johti kaikkeen tähän. Olen laihtunut 65 kilosta about 47:n, mutta en siltikään koe että osaan laihduttaa. Se sairaushan minut on laihduttanut, en osannut tehdä sitä niinkuin terveet ihmiset. Ehkä siksi ylireagoin kun kuulen muiden puhuvankaan laihdutuksesta.

Nyt tämä mamma yrittää mennä nukkumaan ja huomenna festailemaan.