keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Milloin matto lähtee alta?

Viime postauksessa iloitsin seisovani turvallisella pohjalla, mutta nyt ei tunnu siltä. Järjellä ajatellen minusta on tuntunut tältä tuhat kertaa ennenkin eikä se ole mitään tarkoittanut; nyt vain pitäisi kestää tätä hylätyksi tulemisen pelkoa monta päivää putkeen. Partiolesken elämää osa II.


Suhteessani poikaystävääni onnettomuutta sisälläni on aiheuttanut tuo vankka tunnelukkoni, hylätyksi tulemisen pelko. Kuinka monta kertaa olenkaan tullut saattamasta poikaa ja jo metroasemalla puhjennut kyyneliin. Viimeksi noin tunti sitten.
Varmasti tämä on vaikuttanut myös poikaan - olen "joutunut" varmistelemaan hänen rakkauttaan minua kohtaan
iiankin tiuhasti, se varmasti tuntuu ahdistavalta ja saattaa kuulostaa hänen korvaansa jopa syyttelyltä. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut karsimaan sellaista huomionhakuista käyttäytymistä, mutta omat tunteet ja kysymysmerkit on vain vaikea pitää sisällään. Osa minusta haluaisi juuri nyt soittaa hänelle mahdollisen mielenrauhan saavuttamiseksi, toinen osa taas ajattelee asiaa pidemmälle ja pojan näkökulmasta. Yleensä tälläiset ahdistuskohtaukset saavat alkunsa pojan äänensävystä tai jostain pikkuruisesta eleestä, joka saa vainoharhaisuuteni heräämään.
Inhoan tätä tapaa millä mieleni toimii! Tiedän, ettei poika tee mitään moraalisesti väärää, mutta
joku pieni ääni päässäni vain puhuu hänestä paskaa minulle itselleni. Terapeutille tätä selittäessäni vertasin tuota ääntä syömishäiriöpeikkoon, ja paljon samoja piirteitä niissä onkin.

Lisäksi olen itselleni todella vihainen siitä, että olen pelannut korttini niin, että nyt minulla on jäljellä tuo yksi ja ainut, ja liian tärkeä. Kun otin hänet elämääni, annoin vaan mennä ja päästin irti syömishäiriöstä. En pysty enää käsittelemään tunteitani ruuan avulla ainakaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, enkä muitakaan keinoja ole löytänyt. Vaihdoin anorektisen käyttäytymiseni häneen ja paino lähti heti nousuun. Syömishäiriö ei koskaan itse jätä sinua - vain sinä voit jättää syömishäiriön. Mutta sama ei koske poikaystävää!

Olen aina joko jonkinlaisessa huumassa tai sitten itken sitä että olen saattanut itseni tähän tilanteeseen, jossa minulla ei ole minkäänlaista plan-B:tä. Tunnen häntä kohtaan niin paljon rakkautta ja järjelläkin ajateltuna hän on niin täydellinen kuin voi olla: aito, älykäs ja komea.

lauantai 9. toukokuuta 2009

36 hours


Päivä on mennyt osuvasti ilmaistuna harakoille. Suunnittelematta ja sitä tahtomatta sluibailin jättäessäni ilmestymättä eräisiin tärkeisiin juhliin - ajanhallintani meni taas kerran pipariksi. Loppupäivän kulku: roskaruokaa naamaan ja unta kaaliin.


Eilinen oli pitkä päivä. Illan olin luvannut viettää ystävieni kanssa discossa ja se tuntui juuri niin vieraalta maaperältä kuin olin kuvitellutkin. Siellä oli mukavia ihmisiä (lukuunottamatta joukon kusipäätä jota tekisi mieli toisinaan käyttää tikkatauluna), mutta suurin osa heistä oli tullut sinne unohtaakseen enemmän tai vähemmän epätoivoiset yrityksensä. Viihtyisintä oli jonottelu kauniina kevätiltana, itse tapahtuma kuvotti minua. Eivät ne ulkomaalaiset hiplailevat miehenalut minua järkyttäneet, vaan enemmänkin se miten yksi klubi voi olla täynnä hyväksyntää hakevia tyttöjä, niin helppoja, kun päässä ei liiku mikään muu kuin randomsomalien miellyttäminen. Aikani vietin milloin ketäkin ystävääni etsien ja parvella vettä litkien. Tulipa ainakin testattua että en välittömästi kuole strobovalojen vaikutuksesta (omistanhan epilepsian). Ensikerralla jätän ihan mielihyvin väliin, nyt tunsin velvollisuudekseni suostua kutsuun, sillä kaverit ovat hieman syyllistävään sävyyn kyselleet mihin olen kadonnut viimeisen puolivuotisen aikana.

Eilinen oli muuten täysi kymppi. Aamulla heräsin suhteellisen aikaisin ja omien kouluhommien jälkeen käväsin vanhassa koulussani pyörähtämässä. Ihmiset olivat lämminhenkisiä minua kohtaan ja tuntui siltä kuin olisin tullut takaisin siihen kouluun jossa pari vuotta sitten aidosti viihdyin.

Satun olemaan partioleski tämän ja seuraavien kahden viikonloppujen ajan (toki viikot ovat siinä välissä), joten kävin moikkaamassa poikaystävääni ennenkuin hän lähti. Yllätin hänet olemalla kotona ennen häntä (sisko päästi sisään). Hän osasi olla jotenkin tavallistakin suloisempi, vaikka olenhan kuitenkin jo puolen vuoden aikana on huomannut ettei hänkään aina suloinen ole. Sain pitkästä aikaa kuulla häneltä olevani kaunis, hän kiitteli minua kokkauksistani ja piti huolehti että itsekin syön jotain. On ihanaa kuin joku, varsinkin hän, kehottaa minua syömään, sillä muuten tunnen helposti ettei minun kuulu syödä. Pus och kram, hän kysyi että pärjäänhän illalla. Kävellessäni ystävälleni tunsin lämpimän tunteen sisälläni, tiesin taas seisovani turvallisella pohjalla.

En meinaa saada postausta loppumaan sitten millään, mutta viimeiseen 36:n tuntiin on liittynyt niin monenlaisia fiiliksiä! Yöksi menin ystävälleni tyttöporukassa, oli ihanaa istuskella yö- ja aamupalalla ei-omassa keittiössä, kaakaota siemaillen ja itsetehtyä sämpylää pureskellen, vieläpä hyvässä seurassa. Yöllä näin ahdistavia unia, jotka ovat osin vaikuttaneet tämän päivän tunnelmaan ja vihaani tikkataulukusipäätä kohtaan... kiitos täysikuu.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Pitäisi












Ah. Olen niin turtunut kaikkeen stressaavaan, koulutyöhön ja siihen ikuiseen pähkäilyyn että ollako vai eikö olla rakastettu. Nyt olisin niiin kypsä pienelle puolikuolemalle. Kannattaa muutenkin vilkaista mitä linkin takaa löytyy, jäin aivan koukkuun.
Mutta, ehei, viimeiset tsemppiviikot meneillään ja pitäisi pysyä pystyssä. Nimittäin kotona semisaikulla jumitellessani on tekemättömien koulutöiden vuori kasvanut melkoisen suureksi ja ensi viikon perjantaina kaikki pitäisi olla finito.
Kaiken lisäksi jonossa on useita pitäisi-asioita; pitäisi liikkua (tai kuten poikaystävä sanoi, urheilla) enemmän, kävelyttää koiraa enemmän, olla kavereiden kanssa enemmän, nukkua enemmän, ja noh, syödä vähemmän. En ole koskaan ollut kauhean tehokas mutta nyt ajankäytölliset ongelmat alkavat jo siitä kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tuntuu että minulla on kiireempi kuin koskaan, vaikka toisaalta ne monilta eniten aikaa vievät seikat ovat poissa - koulussa käynti ja televisio (en omista).

Eilen yritin hieman avautua poikaystävälle tuosta urheilu-/liikuntadilemmastani. Aina liikaa tai liian vähän pätee tässäkin. Nyt liikun liian vähän (muidenkin kuin itseni mielestä) mutta kun liikuin aktiivisesti, se meni niin pakkomielteiseksi että äidin sanoin sitä oli "karmea katsella" ja sain lääkäriltä liikuntakiellon. Poikaystävä totesi vain että itsepähän olen sopan keittänyt. Toisaalta ehkä totta, mutta... Eihän kukaan tahallaan sairastu? Tiedän sen, mutta en siltikään pysty perustelemaan itselleni taikka sitten toisille sitä miksi ns. yksinkertaiset ja luonnolliset asiat ovat paisuneet ulos mittakaavoistaan...