Kultainen keskitie

...entä jos ei vaan osaa? Pitäisikö mun unohtaa syöminen ja meditoida itseni valaistumiseen, löytää se kultainen keskitie?
Buddhaa se ei tehnyt ainakaan keskinkertaisen hoikaksi... Ehkä buddhalaista filosofiaa ei voi soveltaa tähän elämäntilanteeseeni :-D


Kaksi peräkkäistä päivää ja hirveästi ravintoarvoltaan mitätöntä ruokaa, eikä mulla ole edes hyvää syytä miksi.
Kukaan ei ole mulle tyrkyttänyt, edes tarjonnut. Ihan omatoimisesti olen ravannut kaupoissa ja sohva-jääkaappi-välillä.
Mitään käsittämätöntä ahmahm-episodia ei ole tullut, ahdistaa vaan helvetisti kun en nykyään rasvakrapuloissa osaa ajatella vaan syön automaattisesti herkkupäivän jämät "vähän vain maistellen" -> oho, loppu -> päivä pilalla ja loput voitte päätellä itse. Vaikka en mitään yökötysähkyilmapallo-olotilaa saavutakkaan, on otettava huomioon, että napani vetää suklaata puoleensa kuin magneetti, eikä fyysiikkani pistä mielettömillekkään määrille hanttiin, jos kyseessä on suuri rakkauteni suklaa. Onni ja autuus niille, jotka eivät kykene syömään suklaata riviä enempää ilman äklötystä. Minä syön _joka herkkupäivä_ varmasti yhtä paljon suklaata kuin keskivertoihmiset syövät jouluaattona! Kun aivot ovat narikassa, pystyn ilman minkäänlaista fyysistä äklötystä vetämään 300g suklaata yhdeltä istumalta. Samana iltana uppoaa suklaata muissa muodoissa vielä lisääkin, määriä ei ole soveliasta paljastaa enempää. Sen sijaan lähes kaikki muut karkit ällöttävät monesti jo ajatuksena, mutta suklaaällötysähkyä en muista. En vaan saa siitä tarpeeksi kun kerran aloitan.
Ahmimisen ja ylensyönnin raja on niin häilyvä, mutta en koe että ahmisin suklaata vaikka söisin sitä puoli kiloa. En syö sitä koska on pakko saada kaapit tyhjiksi ja vatsalaukku äärilleen, vaan sen takia että se on minulle kuin huumetta jota odotan koko viikon. Sen sijaan ei tarvita kuin yksi ylimääräinen ruisleipä tai mehulasi, niin olen julistautumassa BED-potilaaksi. Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Noh, anyways. Olen nyt heittänyt nurkkaan vienot toiveet siitä, että saisin viikonloppukontrollin takaisin ennen joulua, olen nimittäin päättänyt tehdä niin!

Ennen joulua, herkkupäiväni sisältää m a k s i m i s s a a n turvaruuat kuten normipäivänä (joita_ ei_korvata_paskalla) plus
päiväkahvilla: viikolla joulukalenterista saadut konvehdit 6 kpl
"iltapalana": levy (max. 200g) suklaata, glögiä
x vara: joku herkku (1 pikkuleivos/jätski yms. jos joutuu kahvittelemaan. En halua herkkupäivänä kuitenkaan kahvitella askeettisesti, jos kerran kahvitella täytyy)

Tiedän, monille noi kolme viimeistä riviä on ihan überherkuttelua, mutta mulle varsin hillittyä sellaista. Mun herkkupäivät ovat aina olleet ihan övereitä ("no kun päivä on jo pilalla"-ajattelu, josta en edelleenkään ole päässyt eroon), mutta ei aikanaan estänyt painon dramaattista laskua / eikä nostanut painoa. Jotenkin olen niin tottunut tohon herkkupäivään, että tiedän ettei päivässä ole mahdollista lihoa vaikka lappaisi urakalla kahden edestä. Tosin jos toiselle päivälle levähtää, niin silloin olen varma että olen lihonut ainakin 5 kiloa, jos nyt realistisesti yritän ajatella. Epärealistisesti ajatellen ainakin 10+ kiloa. Kuten tänään.

Tämä on kaikkien mielestä liikaa, mutta sitten taas huomenna olen liian vähän ja alipainoni on joku ongelma. Kuten sanoin, ei logiikkaa.
SyösyösyöäläsyöäläsyöäläsyöSYÖ

Savuhernekeittoa, eewww

Joskus ei vaan mene putkeen.
Laitoin illalla herneet likoamaan kevein mielin (onhan hernekeitto turvaruokalistani kärkisijoilla) ja sammuin uuden epilepsialääkkeeni ansiosta heti sen jälkeen sänkyyn ehdittyäni.
Nukun ja nukun, silloin tällöin soi kännykän herätyskello, mutta se ei paljoa menoani haittaa.
Jossain vaiheessa silmät aukeavat kuitenkin *bling* enkä enää saa unta. Kello on varmaan jo kymmenen, piti herätä aikataulutettuun aamuun jo ennen kahdeksaa!
Totuus on 11:57. Jipii. Koira ilahtuu, kun hänen aamupissattajansa tajusi vihdoin nousta.
Äkkiä hernekeitto porisemaan. Ehdin jo tässä vaiheessa käräyttää pohjasakkaa, mutta pistän levyä pienemmälle ja lorautan vettä joukkoon. Armahdan koiran lähtiessäni herran kanssa ulos.
Takaisin, haiseee! Minä kun luulin että hernekeiton voi jättää yksin porisemaan.
Annan keiton kiehua kärystä huolimatta ja lappaan vielä toiveikkaana jopa neljä desiä (jäihän mulla aamupalakin välistä ja muuta tyhmää) Taika-kulhoon.
Pahaa. Raakaa. Mutta kuin automaattisesti käsi vie lusikan suuhuni uudestaan ja uudestaan kunnes kulho on tyhjä. Syödessäni annan juuri kyseiselle keitolle nimeksi savuhernekeitto.
Tästäpä pääni riemastui, tunsin kuinka ahdistus hiipi jostain takaraivostani. Yäk. Söit sen kaiken vaikka se oli pahaa. Sisälläsi on 400g pahaa! Olisit voinut olla ilman! Järjellä kun ajattelee, on aika jännä juttu, miten ruuan maku tekee ruuasta hyväksyttävämpää. Jos tuo olisi ollut äidin täydellistä linssikeittoa, tuo määrä (josta tosin iso osa olisi ollut nestettä) olisi ollut suotava. Hmm.
Meinasin jo vetää läskiksi, sillä epäonnistumisen tunne oli niin massiivinen. Onneksi tajusin hieman hengitellä ja koota itseni. Saa nähdä miten tämä päivän ruokamääriin vaikuttaa, mutta ahmimaan en kärtsääntyneen hernekeiton takia ala piste.
Saan tästä varmaan jonkun syövän, edelleenkin palaneen maku suussa.

Plus miinus nolla

Viikonloppu oli oikea piristysruiske elämääni, huomasin miksi sinnittelen joten kuten viikosta toiseen, juuri lauantain kaltaisten iltojen takia. Tapasin uusia ihmisiä ja huomasin että maailmassa on edelleen jäljellä vilpittömiä persoonia, jotka pyrkivät johonkin ja omistavat intressejä (niitä ei tapaa meidän koulussamme nimittäin). Lisäksi pippaloissa oli mukana kasa entisiä luokkalaisiani, ja tuntuu kuin lähes jokainen olisi puhjennut kukkaan viimeisen vuoden aikana. Henkistä edistystä vai etäisyyden tuomaa arvostusta?
Oli aidosti hauskaa aikoihin. Jaoin tuskin tuntemieni ihmisten kanssa enemmän elämästäni kuin nykyisten luokkalaisteni kanssa olen koko syksyn aikana jakanut. Ei kaikki ole samanlaisia kuin ne ihmiset siellä parakissa. Toivokäyrä sai noususuunnan.
Menin parhaimmalle ystävälleni yöksi ja sunnuntai oli leppoisa, vaikka se olikin sunnuntai ja söin sämpylää, aika vaaleaa sellaista.

Maanantaina jaksoin vielä kiitää toiveikkaana koulupäivän läpi analysoidessani viikonloppua ystäväni kanssa. Ajankohtaan nähden (maanantai) varsin kevyt mieliala kuitenkin valahti alas stressin tieltä. Lisäksi ilta oli toisinsanoen opetus siitä, miksi aamupala kuuluu syödä ja miksi lounaaksi ei riitä kolme näkkäriä. Erittäin hyvä opetus, jota en jaksanut jäädä päiviksi surkuttelemaan vaikka olisin voinut mennä peiton alle piiloon sitä maailman pelottavinta, ylensyöjäpeikkoa. Nukkumaan mennessäni päässäni soi vaan "pelkäänpelkäänpelkään" ja "miksiminäenosaamiksimiksi". Sainpa ainakin todistuksen siitä, että mun maailmassani ei toistaiseksi toimi suklaan "maistaminen" ja että kaikki on edelleen jokotai.
Sössin siis täsmäsyömissuunnitelmani lupaukseni viimeisenä voimassaolopäivänä. Sorry, sainpahan kunnon opetuksen. Nyt haasteena on ahmimaton joulukuu, täsmäsyöminen on se sana, edelleenkin. Liikuntaa eksyi suunnitelmiini suhteessa laiskuuteeni aika mukavasti.

Myönnän että koulussa käyminen tai pikemminkin koulussa käymättömyys on nyt levähtänyt käsiin aika ... totaalisesti. En ole menossa tällä viikolla kouluun, mutta aivoissani ei ole tilaa sen suuremmille syyllisyydentunteille, sillä en vain
j a k s a. Ystäväni kärvistelee burnoutissaan ja minä en vain kestä enää yhtäkään keskustelua luokkatovereiden kanssa viime koenumerosta x tai kotitehtävästä y.
Ehkä perjantaina pitää kuitenkin ajautua joulujuhlaharjoituksiin lalalalauleskelemaan!

Vaivainen diagnoosikokoelmani

Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.

Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.

Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.

En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!

Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.

Lupaus

En tiedä onko tämä jotain jyrkkää vuoristorataa vai mitä. Miten olisi bipolaari ykkönen? (Rakastan itseni diagnosoimista. Taidan tosin tehdä diagnoosit turhan hepposin perustein.)

Tuli tuossa taas sellainen bling ja yritän nyt pitää siitä kaksin käsin kiinni. Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Saan pilattua viikonloppuni varmasti jos syön viikolla kuten esimerkiksi tänään. Ainut tapa hallita viikonloppua on olla skippaamatta aterioita viikolla. Olen pystynyt puputtamaan listaa jotenkuten melkein vuoden niin miksi en pystyisi jatkossakin. Mikään ei muutu siitä. Mielumminhan syön enemmän jotain järkeenkäyvää ja vähemmän höttöpaskaa.

Okei, avaudun. Viimeisen kuukauden aikana on syömiset menneet fiuu alamäkeä tasaiseen tahtiin. Olen vähentänyt syömistä, ravannut vaa'alla, asettanut painotavoitteen, kehittänyt liikunnasta taas pakonomaisempaa, valehdellut, ollut elämäni ensimmäisen päivän syömättä mitään, yhtikäs mitään. En ole edes ikiomassa blogissani maininnut asiasta, tosin ehkä jotain on ollut aavistettavissa. Pyrkimykseni kun on ollut kirjoittaa paranemismyönteisesti.
Tänään menin tilaamaan aikaa kalorilaskuriin. Alkoi ahdistaa ja menin suihkuun, jossa sitten tuli tämä bling.
Jos haluan ettei joululoma mene ahmiessa painoani yli turvalukemien niin tämä säätäminen saa loppua. Haluan kalorilaskuritunnukset kauas mun päänupista.
Ei mun tarvitse väkisin pilata tätä loppuvuotta.

Huomisesta alkaen olen tämän viikon käymättä vaa'alla. Syön listan mukaan kuten ennenkin. Haluan että viikonloppu on onnistunut.

Nyt olen luvannut teille.

Viikot vs. viikonloput

Balanssi on kateissa pahemmin kuin aikoihin. En vaan osaa.

En myönnä inhoavani elämää, ehen, mutta nyt olen tilanteessa jossa epämiellyttävää viikkoa seuraa epämiellyttävä viikonloppu ja sama epämiellyttävä ympyrä toistuu toistumistaan. Viikolla en osaa elää ja viikonloppuisin en osaa syödä. Viikolla odotan viikonloppua ja viikonloppuna haluan vapaapäivistä mahdollisimman pian eroon. Kuitenkaan en tänäänkään saanut itseäni kouluun. Onneksi viime viikolla oli terpan kanssa puhetta että psykka kirjoittaisi lausunnon, että saisin luvalla olla yhden päivän viikosta pois koulusta. Toivottavasti se tajuaa suostua, vaikka viikko takaperin olinkin hänen vastaanotollaan niin ihanjeesokei (halusin vaan pois). Kun joko olen luvatta pois ainakin sen päivän per viikko tai sitten hyvällä omallatunnolla sen lippulappusen armosta. Tiedän sen, en vain kykene olemaan kokonaista viikkoa koulussa.

Toisaalta terapeutti sanoi että olen ravitsemusterapeutin tarpeessa (enhän edes ole kertonut kaikkea) ja että varaa mulle ajan. Se ahdistaa, tiedän olevani umpikujassa eikä mun tarvitse kuulla sitä ravitsemusterapeutin suusta.

Loppuviikolla mielessäni vallitsi kai selkeä matalapaine, koska äiti oli vähän väliä kysymässä mikä mulla on. Toisaalta sitähän toivoo, ettei pahaa oloa noin vain sivuutettaisi, mutta sitten kun pitäisi avata suu niin päässä on vaan epämääräinen mytty ja ei osaa sanoa muuta kuin ei mitään en tiedä.

Nyt en tiedä miksi nousta aamulla, kun en uskalla kasvattaa odotuksiani huolestuttavasti lähenevän joulun suhteen, kun jo seuraavan viikonlopun ajattelu saa luun kurkkuun. Tunnen olevani yhtä hukassa kuin metrojen juopot.

Päivä paistaa vielä joskus

Hommasin itselleni profiilikuvan, Klaus Haapaniemen työ. Vaikka yleisesti olenkin pelkistetyn tyylin ystävä, Klaus Haapaniemen tuotokset ovat mulle jotain vastustamatonta. Itseasiassa tälläkin hetkellä siemailen kotikutoista café au lait'ä Taika-mukista. < 3

Olen kotona. Pitäisi olla koulussa. Olen luvannut ystävälleni, etten jää turhaan pois koulusta ja hän muistaa sen. En vain saanut itseäni ylös. Sisällä kalvaa syyllisyys. Toisaalta tiedän, ettei tästä päivästä olisi tullut mitään, tarvitsin uneni... Mutta toisaalta, miksi menin lupaamaan hänelle jotain, mitä en voi pitää? Luottamus oli ja meni.
Helvetti, olen niin solmussa. Mulla on taas sitruuna-olo. Kaikki mehut puristetaan ulos ja sitten on kaksi päivää aikaa koota itsensä ja sitten tulee taas se helkutin maanantai ja pakkopakkopakkopakkopakko.
Sen verran elossa olen, että menen terapiaan. Edellinen istunto oli eilen. Kirjaimellisesti tiheää terapiaa. En jaksaisi perustella enää terpalleni, miksi haluan aikuislukioon. Hän luulee että ainoastaan juoksen karkuun sosiaalisia pelkojani. Sitten tulen kotiin ja luen luen luen niinkuin joku kone. Ehkä illalla voin sanoa tehneeni jotain järkevää.

Pelottaa, että olen itse aiheuttanut tämän uupumuksen. Viime viikot ovat olleet säätämistä, ehkä joku aavistaa mitä tarkoitan. Positiivista tilanteessani on se, että kahden ankean päivän jälkeen voi tulla ainoastaan hyvä päivä. Ainakin niin naiivisti edelleen uskon.

Lauantaina äiti menee jonkinnäköiseen syömishäiriörientoon, se kun on alkanut oikein aktiiviseksi läheiseksi! Minä taas menen suoraan mummon ruokapöydän äärestää suklaafestareille ihmettelemään, jos suinkin kerkeän. Mun nimipäivälahja itselleni (tosin mun nimi ei ole Janika, Janina tai Janita, eli mun oikea nimipäivä ei ole lauantaina). Todennäköisesti ostan paljon "joululahjasuklaata" jota sitten heikkona herkkuhetkenä vetäisen omaan kitaani :-D Ääks, ehkä otan harkinnan messiin. Ja vain muutaman kolikon.

Just a little lie

Kävin tänään pitkästä aikaa psykalla (sanon aina psykka, sillä en koskaan muista oliko se psykologi vai psykiatri). Ei se käynti mikään painajaismainen ollut, mutta hoidin sen samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhtään epämiellyttävät asiat elämässäni; teen mitä vaan että pääsisin mahdollisimman pian tilanteesta pois. Tällä kertaa hoidin sen valehtelemalla. Minä, rehellinen ihminen! Jonkun vinoutuman mukaan oma vointi vaan on asia mistä saa valehdella eikä sitä edes lasketa valehtelemiseksi... mutta kai sekin on valehtelua? Herää kysymys, mitä järkeä on valehdella, kun ne yrittää vaan auttaa mua? Vähän kuin valehtelisin itselleni, vai?
Aina kun joudun tekemisiin jonkun vieraamman hoitavan tahon edustajan (ts. ei oma terppa) kanssa, haluan vain äkkiä pois huoneesta ja toistan sen saman lorun. No tasaista kuuluu, mielialat on olleet jo hyvän aikaa normaalit, syön listan mukaan ja punnitsen itseni enintään kerran viikossa (okei pääsenkö jo ulos täältä?). Ihan sama vaikka tuo olisi valehtelua. Joskus on kausia, kun oikeasti mulla menee noin, mutta valitettavasti edellisen kaltaisen viikon jälkeen koko tarina on valetta. Sorry vaan, minä.
Jatkossa mut tullaan punnitsemaan terapiakäyntien yhteydessä, mikä on hieman outoa. Viimeisin punnitus oli joskus kesällä ja senhetkinen painokäyrä oli senverran tasaista viivaa ettei mua olla sen jälkeen puntarille kutsuttu.
Btw, meillä puhuttiin tänään koulussa syömishäiriöistä. Teki mieli koko ajan kommentoida jotain ja rikkoa yleisiä käsityksiä anorektikoiden ikuisista paastoista, mutta sain jotenkin pidettyä turpani tukossa. Tosin oli pakko kysyä maikalta, mitä hän tarkoitti kun kertoi jollain tuttavallaan olleen lievä syömishäiriö. Vastaus oli, että se on sellainen, joka paranee järkipuheella... Hmm.

Rappio, here I come

Mitä mulle kuuluu?
Sanoisinko, että takapakkia kaikilla elämän osa-alueilla. Fiilikset ovat laskeneet lähes vuodentakaiseen enkä jaksa innostua mistään. Ainoa asia joka saa minut nousemaan sängystä on jossain edessä häämöttävä joulu, se merkitsee mulle lomaa kaikesta paskasta. Toisaalta pelkään, että odotukseni kasvavat jättiläismäisiksi ja tuloksena on että en saa kiskottua itseäni joululomalta takaisin kouluun, niinkuin viime vuonna kävi.
En koe että olisin hoitanut asioitani. Nimittäin tälläkin hetkellä minun tulisi olla koulussa, mutta kun yksi täysi viikko siinä rakennuksessa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntuu kuin olisin joku sitruuna, josta koulu yrittää mehustaa viimeisetkin happamat tipat ulos. Hieno vertaus, eh... Olen ahkera koulussa ja käyn sitä itseäni varten. Siksi niskaan hengittävät maikat ja suulliset esitelmät, joista opin korkeintaan sen ettei minusta tule luennoitsijaa, tuntuvat lievästi sanottuna turhalta. Tuhlaukselta. En tarvitse patistusta. Ensi vuodeksi aion mennä iltalukioon. En jaksa sitä että minulle sanotaan, millä tavalla minun tulisi oppia. Tärkeintähän on se, että ylipäätänsä oppii, eikä se että aukoo suuta luokan edessä jostain randomaiheesta, muistaen myöhemmin vain sen ahdistavan paniikinomaisen tilanteen.

Karkasin tänään siis esitelmänpitoa, sillä itseinhoni kuohahtaa ulos piilostaan aina kun kuuntelen ääntäni hiljaisuudessa, 20+ silmäparin tapittaessa haparointiani. Säälittävää. Paniikkireaktio aiheuttaa sen että suoritan esitelmän vain mahdollisimman nopeasti pois alta, jolloin lopputulos on mielestäni surkea, hutiloiden tehty. En usko pelkääväni esiintymistä sinällään, esimerkiksi soittimen kanssa sitä tehneenä tiedän, että pystyn esiintymään. Ongelma ilmestyy, kun minun pitäisi puhua ja vielä jonkun toisen sanoja! Esitellä jotain, mitä en koe omakseni.
Valehtelin ystävälleni, että mun terapia siirtyi, oikeasti siis lintsasin kolme tuntia. Tuntui pahalta, en ole tottunut valehtelemaan enkä halua oppia tekemään sitä. Lisäksi varastin v a h i n g o s s a omenan kaupasta! Ensin käytin reippaasti aikaa omppuyksilön valitsemiseen, sitten punnitsin ja yhtäkkiä huomasinkin olevani pää kolmantena jalkana liitämässä kohti kotia. "Ainiin, mähän kävelin kassajonon OHI..."
Koko loppumatkan näinkin mielessäni kauhukuvia siitä miten kaikki tunnollisuuteni on katoava tämän vuoden puolella, kun kerran onnistuin valehtelemaan, lintsaamaan ja varastamaan yhden ainukaisen päivän aikana! Kääks, hulttioidun! : - D

Lämpöä

Naapuritalossani asuu kaunis tyttö. Kaunis, heiveröinen, hento ja sairas. Ei se ylikorostunut hentous hänestä kaunista tee, vaan hän vaikuttaa muuten niin kauniilta ja herkältä. Hän on nyt jo niin kaunis, terveenä varmasti sitäkin kauniimpi.
Muistan kun kesällä 2007 olin lähikaupassa äitini kanssa. Olimme juuri käyneet kädenvääntöä siitä, minkä pakastepussin valitsisimme. Maksettuamme astuimme ulos kaupasta ja äiti oli hermostunut edellisestä keskustelusta. "Siis tuollaiseksiko sä haluat tulla! Haluatko tehdä ruuasta jonkun ongelman!" Hän viittasi tuohon tyttöön, joka käveli kadun toisella puolella. En olisi vastannut kyllä, mutta silloin tajusin, että paluuta normaaliin ei enää ole. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon tytön.
Tuollaisen pysäyttävän hetken jälkeen on ollut kai luonnollista kiinnittää tyttöön huomiota.
Äsken olin koiran kanssa ulkona ja tytön sympaattinen äiti tuli puhumaan minulle. Ei mitään merkittävää, kevyttä juttelua vain. Tuli jotenkin lämmin, levollinen fiilis. En olekaan yksin tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä kaupunginosassa tai edes tällä kadulla.

(Halusin vaan jakaa tämän tunteen. ps. äitini ei ole niin tympeä/lyhytnäköinen miltä tässä tekstissä vaikuttaa)