Mökkimurhe

Olen ilmeisesti lähdössä huomenna mökille. Toisaalta jees, haluan lähteä, sillä en halua olla enää kaupungissa ihmettelemässä miksi olen niin yksinäinen. Mökillä ei tunnu siltä: on perhe, jota ei pääse kauaksi pakoon, mutta sen lisäksi muita ihmisiä ei ole koska olen keskellä metsää. Mökillä en joudu kasvokkain sen sosiaalisen minäni kanssa, saan lomaa siitä itsestäni, josta en  erityisemmin pidä.

Toisaalta pelottaa. Mökki on ainoa paikka missä voin kuvitella repsahtavani. Minun maailmassani ei normaalisti ole sellaista asiaa kuin 'repsahdus' - joko syön maksimissaan listan mukaiset määrät turvaruokia tai sitten syön luvallisesti lähdestulkoon mitä vain (ennaltasuunnitellut herkkupäivät). Kotona on ne tutut rutiinit, eikä mitään syytä poiketa niistä. Mökki, onko se nyt tarpeeksi spesiaalia jotta voisin vähän hillittää? Osaanko edes hillittää vain vähän?

Yhtenä päivänä on ok herkutella, leikkiä normaalia mökkisuomalaista. Mutta miten ne muut päivät? Pitääkö mun kokata omat sapuskani, koska emännän salaatti on mielestäni lihottavaa? Ei kiitos, ei kiitos, en mä nyt, joo kato söin tossa jo. Olen jauhanut noita sanoja jo niiiin liikaa, mutta toisaalta pelkään oikeasti että kotiin palatessani vaa'an lukemat ovat dramaattisesti (ja tietysti peruuttamattomasti!) suurentuneet. 

No, en repsahda! En edes leiki sillä ajatuksella, sillä silloin se varmaan tapahtuisi.

Skinny Bitch

Hankin käsiini mahtavan kirjan nimeltään Skinny Bitch. Älkää antako nimen hämätä, kyseessä ei ole mikään perinteinen laihdutuskirja tai edes dieetti. Kyse on enemmänkin terveellisestä ruokavaliosta, jonka mukana ylimääräiset kilot karisevat, jos niitä siis löytyy (kilojen karistus ei loppuenlopuksi ole kirjassa pääasia). Sen vaan sanon, että jokaisen, joka vielä suostuu laittamaan lihaa tai aspartaamipommilight-tuotteita kurkustaan alas pitäisi lukea se, heti!

Kirja on saanut minut miettimään vakavasti vegaaniksi ryhtymistä (olen ollut vuoden päivät lakto-ovo-vege). Toisaalta olen ehkä juuri pääsemässä suurimmasta osasta rajoitteistani irti (yrittäessäni elää kuten normaalit, hoikat ihmiset, kasvissyöjänä tietenkin edelleen), enkä haluaisi heti heittäytyä hankalaksi erikoisruokavaliotyypiksi, jolle ei löydy mitään kahvipöydästä. Olen kieltäytynyt elämässäni jo niin monista suupaloista, että syömishäiriön (joskus) päästäessä irti en haluaisi enää kierrellä kakkukestejä kieltäytymässä kerta toisensa jälkeen.

Lisäksi maailmassa on kaksi makua kuin taivaasta: (maito)suklaa ja hunaja! Hunajalle ei taida olla vegaanista vastinetta, enkä ole aivan vakuuttunut non-dairy milk chocolate-viritelmistä. Elämä ilman Fazerin sinistä? Tuota jumalaisen pehmeää makua, jota ilman tuskin pärjäisin kahta viikkoa. Ja se hunaja... Katsokaa osoiteriviä ja voitte päätellä jotain suhteestani siihen. Niin ja mites se Ben&Jerry's jätski...

No, jätän asian hautumaan, ehkä joku päivä olen valmis luopumaan kaikista eläinperäisistä tuotteista. Maidon ja kananmunan käyttöä voisin alkuun vähentää. Niin ryhdyin kasvissyöjäksikin, ensin vähensin, sitten yhtenä päivänä lihan syönti oli vain niin väärin, että se oli helppo lopettaa kokonaan.

Ja vielä tähän loppuun mainitsen, että tarkoitukseni ei todellakaan ole antaa tätä tekstiä lukeville syömishäiriöisille uutta tapaa laihduttaa tai kehittää uusia pakkomielteitä. Kirjoitin tämän juuri tänne, sillä tiedän kuinka monet kalorikammoiset sortuvat light-paskaan. Lisäksi jokaisen lihansyöjän tulisi miettiä erittäin tarkkaan haluaako oikeasti syödä lihaa.

Raporttia

Tähän väliin voisi pistää pientä raporttia. Juhannus oli syömisten suhteen siedettävä, syötyä tuli omasta mielestäni tietysti liikaa mutta ahmisesta ei ollut kyse missään vaiheessa. Melkein viikko tuli oltua veljen mökillä ja yritin siinä sitten sopeutua niiden ruokarytmiin (ei huvittanut aiheuttaa minkäänlaista ylimääräistä hämminkiä): kaksi lämmintä ruokaa päivässä! Desimittakaan ei ollut yhtä kovassa käytössä kuin kotosalla.

Alkuviikosta alkoi huoleton suhtautuminen ruokaan hieman ahdistaa ja tämä viikko on mennyt kontrolloidummin. Eilen pääsin vihdoin viimein vaa'alle, enkä tykkää eilisestä luvusta... Ajoin sitten ahdistukseeni 10 kilsaa kuntopyörällä ja tämä päivä on mennyt... niukasti. Lauantaina olisi yhdet juhlat ja päätin sitten asettaa itselleni painorajan, eli jos se on alitettu lauantaiaamuna, yritän syödä kesteillä kuten kuka tahansa muu. Ensiviikkona yritän saavuttaa kohtuuden, ei tälläistä säätöä mutta ei erityisiä herkuttelujakaan.

Tänään olen ollut väsynyt, laiska. Superepäsosiaalinen olo, joten en tiedä mitä minä ulkona tekisin. Toisaalta huono omatunto tälläisestä lahnailusta, jonnekin pitäisi mennä. Tuntuu, että en elä ruoka-aikojen välillä lainkaan, elämäni vaan lipuu ruokailusta toiseen. Syön - odotan - syön - odotan - syön - odotan - syön ja houkuttelen itseni nukkumaan aamupala mielessäni.

Naps

Päässäni napsahti, niin yllättäen että minun on edelleen vaikea uskoa sitä.

Kaikki tämä säätö tuntuu turhemmalta kuin aikoihin. En jaksa lukea yhtäkään aikaisempaa blogimerkintää, hyi, en halua. Mulla on vahvasti sellainen fiilis, että voin voittaa tämän, voin parantua, hiljalleen oppia kokonaan eroon ruoka-ahdistuksista ja silti olla hoikka. Nyt musta tuntuu että haluan parantua, että se on mulle parhaaksi. 

Elän juhannukseen asti kuten nytkin, listan mukaan, mittaillen jne., sitten mökillä kokeilen väljempää suhtautumista ruokaan ja päätän siellä miten jatkan sitten kotona. Mökillä tulee olemaan rakkaita ihmisiä, joiden tervettä suhtautumista ruokaan ihailen. Olen tähän asti pelännyt, että jos päästän kontrollista irti, alan syömään kuten ennen kuin aloin laihduttamaan (herkuttelua 7 päivää viikossa ja huonoa omaatuntoa saman verran). Luotan itseeni nyt, ainakin tiedän, että joskus pitää olla rohkea jotta pääsee eteenpäin. Ja jos ahmimista esiintyy, palaan takaisin listaan. Se on päätetty.

En osaa sanoa tämän blogin jatkosta, juuri nyt tahdon vain välttää tätä aihetta ja koettaa elää. Eräitä blogeja tulen varmasti seurailemaan ja mahdollisesti kommentoimaan.

Jännittää, ehkä hieman pelottaakin, mutta täytyy vain olla rohkea.

Sanalla sanoen lannistavaa

Olen saanut kehitettyä tuosta lenkkeilystäkin pienoisen pakkomielteen itselleni, tosin vielä toistaiseksi pitänyt kiinni vain joka toinen päivä-säännöstä. Ja myös toisesta 'terveestä' säännöstä, nimittäin siitä, että lenkille ei ole menemistä jos ei ole syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti sinä päivänä. 

Aloin jo sunnuntaina ("vapaapäivä") stressaamaan maanantaista (lenkkipäivä) lenkkiäni. Eilen sitten kirjaimellisesti pakotin itseni juoksemaan. Noh, ei se niin kamalaa ollut, mutta kysynpähän vaan, että miten tästä pakkomielteestä pääsee ikinä pois?

Sain juostessa jalkapohjaani rakon, jonka tapani mukaan revin irti, ja nyt jokainen askel sattuu, auts-auts-auts. Lisäksi pikkuvarvas on pallona, turvonnut, kuten aina kesäisin. Huomenna siis lenkkipäivä, jos oikeanpuoleinen jalka antaa myöden.

Asiasta toiseen, logiikkani mukaan syömisten olisi pitänyt helpottua sitä myötä kun olen alkanut syömään enemmän - siis ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti (olihan tuo pakko mainita). Sairaiden ajatusten pitäisi hellittää, kun ravitsemus paranee. Kyllä, nälän tunne on palannut (tai no, ei mulla sitä koskaan ennen ole ollut). Joudunko elämään nälässä? En. Tulen aterioistani täyteen. Olen syönyt näin paljon puolisen vuotta. Helpottaako? Ei. Edelleen minusta tuntuu että joudun puputtamaan jotain kaiken aikaa, syön valtavia määriä, ahdistaa päivä päivältä enemmän. Paino ei ole noussut, minkä takia ravitsemusterapeutti puhuu minulle kuin en olisi vielä tehnyt mitään. On hirveää yrittää sopeuttaa itseään sellaisiin määriin ruokaa, joita en edes pikkupossuna olisi syönyt! Ravintoni koostuu terveellisistä ruoka-aineista, mutta sitä on fyysisesti yksinkertaisesti liikaa, lannistavan paljon pureskeltavaa. Paino ei ole noussut, ehkä hieman laskenut (törkimys), mutta noiden määrien jälkeen ei voi kokea onnistuneensa.

Joudun juoksemaan kaupassa, sillä leipä ja juusto (!) loppuvat yhtenään. Kaikkea muuta kuin lohdutuksekseni edelläni kassajonossa asioi nälkäkurki, joka ostaa selvästi juuri sitä mitä mieli käskee: kassi on täynnä hedelmiä ja vihanneksia. En voi väittää, etteikö minua olisi vallannut jonkinlainen. kateudenhäivähdys 

Kuten terapeuttini on aina sanoo, onneksi voin syyttää tästä kaikesta ravitsemusterapeuttiani itseni sijasta!

No läskittää

Whii, olin eilen sukuloimassa parissa paikassa, ja herkkusaldokin (joka koostui pääasiasta jäätelöstä) näytti siltä. No, ne oli ne herkut ja seuraavan kerran juhannuksena jotain extraa.

Eilisen varjossa olen tänään syönyt vähän niinkuin sattuu, siis paljon vähemmän kuin lista määrää: maitokahvin, kahvilassa tuoremehun (~3dl?), kerrosviilin, 4dl linssikeittoa, omenan ja ruisleivän. En tiedä johtuuko vähäisestä kahvinjuomisesta vai tavallista alhaisemmasta kalorimäärästä, että olen ollut aika väsynyt. Huomenna syön listan mukaan ja menen lenkille. Ylihuomisesta en tiedä, haluaisin vain kokeilla entisiä (=ajalta ennen ravitsemusterapiaa) ruokailutottumuksiani, kun ei punnituksiakaan ole vähään aikaan luvassa.

Mulla oli pitkään vaihe, että tunsin itseni todella solakaksi ja näin itseni niin myös. Nyt jostain, ei hajuakaan mistä, on ilmaantunut läskitysolo; edelleenkin peilistä katsoo (useimmiten) ihan hoikka tyttö mutta tunnen itseni tilaavieväksi ja huomaan usein puristelevani makkaroitani esim. istuessani. En tajua miksi mun pitäisi lihota, nyt ajattelen että voin jotenkin sietää itseäni tällaisena mutta ei laihtumisestakaan haittaa olisi.

En vain jaksaisi enää perustella itselleni miksi syön sen listan mukaan, eli kuin hevonen. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen siihen, että olen saanut pidettyä painon suunnilleen samassa pisteessä. Lisäksi mun pitäisi nostaa painoa, eli siis syödä kaiken aikaa. Ravitsemusterapeuttikin puhuu mulle kuin en olisi tehnyt vielä mitään, ihan kuin söisin vieläkin kuin pikku jyrsijä, vaikka se ei ole totta.

Summertime

Olin siskoni ja hänen poikansa kanssa puistossa, räpsimässä kuvia. Sitten he tulivat meille syömään eväitään ja kummatkin nukahtivat. Ehkei kovinkaan mielenkiintoista, mutta tunnelma oli ihana. Turvallinen. Istuin keittiössä lukemassa lehtiä ja kuuntelin radiota hiljaa, avasin sisäpihan puoleisen ikkunan ja nautin auringonsäteistä. Aito kesälomafiilis, ilman mökkiä tai tofumakkaraa (hah, ei sen puoleen että olisin maistanut, onko kellään kokemuksia?).

Aamulla mulla oli terapia, viimeinen ennen terapeuttini lomaa. Puhuttiin vihdoinkin suhteestani ruokaan, ja se oli - öh - ihanaa. Olen tietysti pohtinut asiaa paljon, ja oli mielekästä päästä purkamaan niitä ajatuksia! Parantuminen on minulle hankalaa, sillä en koe että olisin koskaan osannut syödä normaalisti, aina joko liikaa tai liian vähän. En tosin tiedä, ehkä suurin osa syömishäiriöisistä kokee ettei ole koskaan syönyt sopivasti? Vet inte. Anyway, en tunne että minulta löytyisi menneisyydestäni jokin normaali tapa syödä johon voisin palata. Imasin alkuviikosta Elämä kateissa-kirjan (joo, vihdoinkin), ja siinä Marya Hornbacher puhuu juuri tuosta samasta asiasta. Sitä kautta ehkä itsekin tajusin, miksi se parantuminen pelottaa niin kaameasti.

// Tässä HS:n artikkeli, vainoharhaisuutta aiheuttava sellainen. Törkeää?

Haluaisin haluta mutten halua

- Olen tyytyväinen painooni (mutta uskon, että olisin vielä tyytyväisempi, jos painaisin 40 kg)

- Rakastan itseäni, ja tiedän että minua rakastetaan

- Pidän itseäni kauniina joka toinen päivä, ehkä useamminkin

- Tykkään olla itseni kanssa

- En näe itseäni valaana (enää)*

Kaikesta tästä huolimatta sairaus vain houkuttelee. En koe päässeni yhtäkään askelta eteenpäin, tai no ehkä yhden eteen ja sitten vähintään yhden taakse, samassa pisteessä ollaan.

Syön enemmän kuin varmaan ikinä, mutta sairaat ajatukset eivät anna periksi. Desimittoja, aikatauluja, pakkoliikuntaa, neurooseja, tapoja joista ei voi päästää irti. Leivästä pala kuuluu koiralle, laske makaroonit ja kuori rasvakerros viilistä ja niin edelleen. Päivä, jona ateriasuunnittelma on toteutunut jokaista desiä ja hedelmää myöten, ei voi olla voitto. 

Tunnen olevani niin puun ja kuoren välissä. Mietin aina välillä, pitäisikö sittenkin hankkiutua sairaalakuntoon, sillä pohjalta voisi olla helpompi ponnistaa ylöspäin. Ehkä en ole kärsinyt tarpeeksi halutakseni parantua.

Masennus on poissa, kiitos kesän ja lääkityksen, mutta ajatus siitä, että mun ihan oikeasti pitäisi pyrkiä sairaudesta irti ahdistaa suunnattomasti. Se on edelleen mun suojamekanismi, haluaisin haluta päästää siitä irti mutta en vain halua.

* En näe itseäni valaana, pikemminkin tunnen itseni sellaiseksi (läskittää henkisesti, olen tilaavievä, kömpelö, kovaääninen, ärsyttävä, ylimääräinen)

Kesän ensimmäinen kirja

Mulla piti olla eilen ravitsemusterapeutti. Peruuntui. 

Muistelin että mulla olisi kuitenkin ollut punnitus yhdeltätoista, mutta en ollut varma. Menin sitten paikalle ja hiippailin odotushuoneeseen, jossa vietin puoli tuntia näkemättä yhtäkään potilasta. Poistuin, olin muistanut väärin.

Reissu ei kuitenkaan ollut ollenkaan turha! Kotiin käppäillessäni tajusin poiketa kirjastossa tarkistamassa hyllypaikan 618.67 ja siellähän se Hornbacherin kirja minua odotti, siis Elämä kateissa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen lohkaissut jo aika ison osan kirjaa, ottaen huomioon että olen armottoman hidas lukija. Olen positiivisesti yllättynyt: teksti ei ole ollenkaan skandaalihakuista, eikä se tähän asti ainakaan vaikuta miltään pro-anaraamatulta, mitä hieman pelkäsin. Itselleni jotenkin terapeuttista luettavaa. Etenkin Maryan varhaislapsuudesta kertovat tekstit olisivat voineet kertoa omastani. Oho, joku muukin on tuntenut näin.

Olin suunnitellut meneväni tänään kantakahvilaani kirja mukanani, mutta sisko soitti ja pyysi kirppariseuraa. Rehellisesti sanoen olisin mieluummin mennyt yksinäni lukemaan, mutta kirppisreissu voi osottautua hyväksikin ideaksi.

Nukuin "pitkään" (yhdeksään) ja heräsin auringonvaloon. Kävin aamulenkillä (kesäisin kello 11 on vielä aamu)! Muuten oli jees, mutta toinen korva oli lukossa koko ajan. Se loppui melkein heti lenkiltä palattuani. Osaako kukaan sanoa mistä johtuu? Voiko allergia tukkia korvat? :-D