Ilmoitusluontoista asiaa

Pidän taukoa bloggauksesta ja yritän keskittyä siihen vaikeimpaan, eli paranemiseen.

Yritän päästä tämän kuplan toiselle puolelle ja päätän sitten haluanko takaisin. Yritän.

En täysin hylkää tätä blogia, mutta pakko pitää vähän lomaa, jotta pääsen hieman eteenpäin. Rakastan bloggaamista, mutta joskus tuntuu, ettei se ainakaan edistä paranemistani.

Hyvää pääsiäistä.

Lenkkeilyä ja kardemummapullaa

Nyt kun taas vähän "aktiivisemmin" yritän parantua, on tullut pohdittua tuota uutta juoksuharrastustani ja sen tulevaisuutta. En ole about viikkoon päässyt lenkille flunssan takia, mutta aion kuitenkin jatkaa heti tervehdyttyäni! Max. joka toinen päivä-linjalla edelleen. Ja teen kaikkeni ettei siitä tulisi pakonomaista! 

En voi edelleenkään sanoa, että olisin valmis nostamaan painoa. Tällä hetkellä yritän saada ajatukset terveemmiksi, enkä rupea ahdistamaan itseäni (lähes) totaalisella liikuntakiellolla (jossa minun lääkärin mukaan pitäisi olla). TIEDÄN, että jos nyt lopettaisin lenkkeilyn, alkaisivat ruokailut ahdistaa taas enemmän. Parempi näin.

En saa yrittää edetä liian nopeasti parantumisessa, sillä siten epäonnistuisin helpommin ja tulisin pikkuhiljaa vain epätoivoisemmaksi. Se taas voisi johtaa luovuttamiseen...

Aion leipoa tänään pullaa! Eipä ole muutakaan tekemistä, enkä ole aikoihin leiponut. Tarjoan äidille ja sitten pistän pakastimeen... Ja ehkäpä otan sieltä joku päivä. Vaikka äitini ei ole koskaan ollut pullanleipojatyyppiä, on kardemumman ja taikinan tuoksu mielestäni todella kodikas.

Perusongelma

Eilen oli oikeastaan tosi hyvä päivä. Huomasin jälleen, että elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka saavat syömisongelmoittamiseni tuntumaan turhalta, ainakin hetkeksi. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta ongelmiini, kun elämääni on eksynyt niin monia ihania henkilöitä, jotka vielä välittävätkin minusta. Kaiken lisäksi on kevät!

Tuolta tuntuu hyvinä hetkinä ja päivinä, mutta nyt toistaiseksi fakta on, että epävarmuuden iskiessä häiriöpeikosta tulee taas se paras kaveri, tuttu ja turvallinen. Minun pitäisi oppia olemaan rakastamatta sitä. En vain tiedä miten. Huonoina hetkinä sitä vaan on niin heikko, että sairaus pääsee sanelemaan liikaa.

Ollakko vai eikö olla

Flunssan kourissa olen edelleen. Siitä huolimatta tapasin eilen ystäväni, joka on (ainakin lähestulkoon) parantunut syömishäiriöstä. Pisti taas miettimään, mitä mä oikeasti haluan. Saada mielihyvää ainoastaan syömättä jättämisistäni vai elää vähän laajemmin?

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun näitä asioita pohdin. Sairaat ajatukset eivät noin vain katoa, kokemusta on. Tuo tapaaminen vaan herätti mut, että haloo, missä maailmassa sitä onkaan viime päivät oleillut.

Lauantaina oli kalorit jotain 700-800 luokkaa. Kalorilaskurilla laskin, mutta nyt on (ONNEKSI!) tilaamani aika loppunut. Eli siis tuli jätettyä kaikenlaista syömättä, "huvin vuoksi". "Eihän mun tarvitse syödä, jos ei ole nälkä... Miksi syödä, jos pärjään ilmankin?" Koko ajan on jäänyt enemmän ja enemmän syömättä. Muutama päivä sitten, kun vaa'alla viimeksi kävin, oli paino 47,4. Eipä ole ainakaan noussut...

Olen luvannut itselleni ja oikeastaan äidillekkin ääneen, että tänään syön juuri kuten on sovittu. Ja yritän jatkaa samalla linjalla loppuviikon... Ja katsoa miltä tuntuu. OLEN PARANTUMISMYÖNTEINEN.

Olenko? Olen. KYLLÄ. Kai.

Joo.

Flunssaillen

Flunssa.
Mutta eipä tässä sen suurempia ahdistuksia, sillä mulla on ihan tarpeeksi kokemusta pitkittyneistä taudeista, joten pysyn vaivatta paikallani. Pitkittyneen kuumetaudin takiahan mä alunperin jouduin lääkäriin...
Niin ja, vaikka tässä kuinka yritetään olla parantumismyönteisiä, hyvä juttu sairastamisessa on että voi karsia vähän syömisiä. Ei vaan maistu.

Join eilen sellaista myrkkyä kuin kokis lightiä. Yhh, pahaa. Aspartaamizeroon en sentään sortunut. Mulla on sellainen kirjoittamaton sääntö, että light-limuja saa juoda ainoastaan kun on kipeänä, kun vesi sellaisenaan ei mene. Johtuen siis makeutusaineista, plus siitä että käytännössä kalorittomilla hiilihappojuomilla olisi aivan liian helppo pilata hampaansa. Makeutusaineita välttelen oikeastaan kolmesta syystä; 1. Epäilyttäviä, tuntuu että saastutan sisuskaluni niillä 2. Itsensä huijaamista. Itse ainakin pyrin elämään ilman makeaa, en pelkästään ilman sokeria 3. Maistuu "teolliselta", oikeastaan pahalta. En ole ikinä syönyt mitään hyvää keinomakeutettua, mielummin olen ilman makeaa.

Eilen kattelin netistä Täydellisiä naisia, nyt mulla on kaksi leffaa vuokrattuna; Marie Antoinette ja Moulin Rouge... Aion ottaa nyt kerrankin kunnolla iisisti sohvaperunana, kun en muutakaan voi.


edit /

Pakko nyt hieman hehkuttaa, kun saan vaihtelua tylsään ruokavaliooni. Uskalsin ostaa riisikakkuja! En ole ennen niitä ostanut, sillä olen automaattisesti ajatellut että niissä käytetty riisi ei ole täysjyväriisiä. Mutta se nimenomaan on täysjyväriisiä, ainakin kaikissa niissä mitä kaupasta löytyi! 30 kcal/kpl.

Ahdinko

Paska, miksi mun pitää opetella syömään yli kulutukseni? Enhän mä voi loppuelämääni tälläsiä määriä ruokaa tunkea suuhuni, siis mitä ravitsemusterapeutti on mulle määrännyt. Miten mä sitten lopetan, kun oon tottunut vetämään sen kolme leipää kerralla? Tuntuu, etten vaan pysty tähän. Ahdistaa. Tänään oon syöny aika pitkälti niinkuin on sovittu, josta voisi olla ylpeä viimepäivisten säätämisten jälkeen, mutta en osaa kun kalorilaskuri näyttää punaista! Joojoo, tiesinhän minä, ettei siitä kalorilaskurista seuraa mitään hyvää... En vaan kestänyt "sokkosyömistä" ja päädyin taas laskeskelemaan. Ärr. 

Joka puolella korostetaan sitä, että syömishäiriöisillä on usein liian kova miellyttämisentarve. Itsessäni olen huomannut tuon piirteen siitä, että suostun syömään noita määriä, miellyttääkseni ihmisiä, jotka ovat minusta huolissaan.

Terapia tuntuu entistäkin turhemmalta. En tiedä mistä mun pitäisi siellä puhua, koko ajan tulee enemmän ja enemmän niitä hiljaisia hetkiä. Asiat joita terapeutti kysyy, ovat mielestäni aika epäolennaisia. Se kysyy, mä vastaan, se toistaa mitä sanoin. Hiljainen hetki. Uusi kysymys ja niin edelleen. Mulla ittellä ei vaan ole oikeen mitään sydämellä, joten en koe puhumista helpottavaksi.

Kikkailua

Päivällinen oli taas tänään jonkinlaista kevyttä kikkailua; nimittäin munanvalkuaiskokkeli (35 kcal), desi hernemaissipaprikaa (45 kcal), desi kikpapuja (78 kcal) ja yksi raastettu porkkana (18 kcal). Yhteensä 176 kcal. Ei se musta ole hirvittävän vähän, ja täyteenkin tulin, mutta tiedän, että mun kuuluisi syödä päivällisellä enemmän. En käyttänyt öljyä paistamisessa, jäljet näkyvät paistinpannussa... Nyt lupaan itselleni ja kaikille muillekkin, että huomenna syön rehtiä ruokaa päivällisellä! Tarkoittaen siis, että ateriaan sisältyy pastaa tai riisiä plus kastiketta plus ehkä hieman raejuustoa. Aioin tehdä niin tänäänkin, mutta nyt pitäydyn lupauksessani kun olen sen kerran tännekin kirjoittanut.

Huomenna mulla on terapia, toista kertaa sillä terapeutilla. Ennen jännitin tollasia käyntejä aika paljon, nykyään en enää niin kamalasti. En kuitenkaan usko, että puhumisesta olisi mulle hyötyä - tai sitten mun pitäisi ensin käydä puheterapiassa! Nimittäin en osaa ilmaista itseäni terapiassa niin kuin haluaisin, automaattisesti kaunistelen asioita ja puhun parantumismyönteisemmin kuin oikeasti ajattelenkaan, vaikka tiedän ettei se kannata. Olen siellä jotenkin kaukana siitä ihmisestä, joka oikeasti olen, ihan vahingossa.

En haluaisi myöntää sille, että mun syöminen on taas mennyt tälläiseksi kikkailuksi.

Takapakkia

Tein yhden jutun mitä ei ehkä olisi pitänyt.

Laskin kalorilaskurilla mun tämän päivän kalorit. SORRUIN TAAS laskeskelemaan! Helvetti. Onneksi en ollut kuitenkaan ylittänyt kalorimääriä, sillä jos olisi mennyt punaiselle olisin varmasti jättänyt huomenna kaikenlaista "pientä" syömättä. Oikeastaan vaje oli 300 kcal, plus liikunnalla poltetut kalorit (tänään vain kävelyä)...

Äh. En tajua miten yhtäkkiä kaikki muuttui ja tuli tälläinen takapakki. Joku kuukausi sitten sain vielä onnistumisen tunteita, kun uskalsin syödä jotain ennen kiellettyä, esim. karjalanpiirakoita, mutta nykyään nekään eivät mene. Kiellettyjen lista kasvaa koko ajan... Koskahan viimeksi uskaltauduin käyttämään ruokakermaa? Olen miettinyt, johtuuko tämä lääkityksestä, jonka sain jokin aika sitten masennukseen, mutta annostus on toistaiseksi niin pieni, etten oikein usko sen näin paljon vaikuttavan. Anoreksialla on taas mielipiteensä joka asiaan.

Tiistaijumit

Miksen taaskaan saa mitään aikaiseksi. Aamulla kävin koiran kanssa melkein viiden kilsan kävelyllä, mutta sen jälkeen oon vaan ollut ja jumittanut. Oli jo tosi lähellä että olisin alkanut siivoamaan, mutta ei... Ei ei ei, ei tänään.

Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain järkevää vaikka olenkin sairaslomalla. Kohta varmaan saan koulutehtäviä, onneksi. Kaikki vaan koko ajan kyselee, että mitä mä teen päivät pitkät... Niin mitä? Ööö... eipäs tulekkaan mitään mieleen! Tapan aikaa ruoka-aikojen välissä? Kuuntelen radiota... Suunnittelen seuraavan päivän päivällistä, mietin syödäkö jugurttia vai viiliä iltapalalla.

Tämänkin päivän olen käynyt taistelua pääni sisällä koskien päivällistä. En millään "jaksaisi" keittää pastaa/riisiä, mun tekee mieli vaan raejuustoa ja porkkanaraastetta! Vai pitäisikö sittenkin syödä sitä eilistä keittoa, ähs, vai tehdä ihan rehti ruoka hiilihydraattisine lisäkkeineen... Ruokahalu on kadoksissa ja se tietty ääni puhuu houkuttelevalla äänellä. "Less is more."

Siskonmakkarat ja muuta

Hmmp. Aika mukava päivä.

Sisko oli täällä majailemassa, joten aamupalalla oli seuraa, mikä oli siis hyvä juttu! Se lähti joskus puolen päivän aikaan, ja mä lähdin päiväkävelylle koiran kanssa. Keväistä! Jopa siinä määrin, että puin ylleni uuden trenssin ja otin käyttöön keveämmät kengät.

Tein ehkä turhankin keveää päivällistä, mutta hyvää se oli, oikeasti. Kirkas kasviskeitto, johon heitin papuja proteiinejä haeskellen. Muutenkaan en ole tänään tankannut ihan kuten pitäisi, mutta yritän nyt kunnostautua... Samalla lailla kun joskus pitää herkkupäiviä, olisi kiva saada joskus pitää myös päiviä, jolloin saisi hyvällä omallatunnolla syödä vähemmän. Mutta eihän se ole tervettä, ei.

Jalkaan sattuu. Yritän kuitenkin lenkille tänään, tekee hyvää mielelle.

---

Niinjoo. Olen toki lueskellut myös syömishäiriöön liittyviä kirjoja, nyt menossa Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu?-kirja, toimittanut Laura Hakala. Sisältää siis syömishäiriötä sairastaneiden ja heidän läheistensä kirjoituksia. Paras sh-kirja, jonka olen tassuihini saanut!

Toinen mitä suosittelen, varsinkin parantumiseen pyrkiville, on Lupa syödä, kirjoittanut Gisela van der Ster. Ei-niin-parantumismyönteisillekkin ihan hyvää luettavaa, sisältää paljon tietoa ravitsemuksesta ja esimerkiksi apua ahmimisen estoon.

Kohtuus kaikessa

Aamupaino oli 47,7. Tiedän toki, että paino heittelehtii aina jonkun verran, mutta se on pyörinyt 48-48,5:n puolella jo jonkin aikaa. Jokin sisälläni riemastui tuosta aamuisesta lukemasta, mutta tuli kuitenkin syyllinen olo. Taas oon alkanut säätelemään liikaa noiden syömisten kanssa, syön pintapuolisesti lähes kuten on sovittu, jätän vaan välistä maitoannoksia, margariinejä ja välipalahedelmiä aina kun siltä tuntuu... "Pikkujuttuja", en tiedä.

Olen tehnyt itseni kanssa diilin sen lenkkeilyn suhteen, max. joka toinen päivä jos ilma on siedettävä, ihan vaan että olisi joku kohtuus. Kävin äsken lenkillä sateesta huolimatta, ja täytyy kyllä sanoa, että palkitsevaa puuhaa toi lenkkeily. En ole oikein ikinä löytänyt puhdasta liikunnaniloa mutta nyt olen aika lähellä! Äitikään ei vaikuttanut syyllistävältä, vaan luotti siihen etten juokse sen enempää kuin jaksan. Ja luotan siihen itsekin, en aio tyypertyä tuonne ulkoilmaan itsekidutuksen takia. Mutta toki rasittavaa sen juoksun pitää olla.

Ei niin hyvä yhtälö

Olin jossain vaiheessa täysin ihastunut cute-sanaan. Suomenkielen sanoista parhaiten tuollaista kaunista viattomuutta (/viatonta kauneutta) kuvaa sana suloinen, mutta se ei ikinä vetänyt vertoja englanninkieliselle vastineelle. I want to be a CUTE & innocent girl, noin ajattelin joskus, ja loppuenlopuksi CUTE, innocent & fat ei kuulostanutkaan hyvältä yhtälöltä. Siitä tämä varmaan lähti.

Kirjoitan tähän blogiin aivan LIIKAA, mutta mitäs muutakaan tekemistä tällaisella sairaslomalaisella olisi.

Historiaa

Pohdin vuosia, miten hoikistua. Varmaan ihan siitä asti kun aloitin koulun. Koko ala-asteen ajan tunsin olevani "se isoin tyttö", vaikka en minä aina ollutkaan.

Minä olin pohjattoman perso makealle. Tuntui, että söin aina enemmän kuin muut.

Olin jo pikkutyttönä "paineen" alla, mutta en vain osannut muuttaa syömisiäni. Tunsin, etten omistanut sellaista asiaa kuin itsekuri, että olin täysin voimaton vastustamaan kiusauksia. Podin silti huonoa omaatuntoa syömisistäni ja ahdistuin vatsamakkaroistani.

Joskus 12-vuotiaana siskoni alkoi kiinnittämään syömisiini huomiota ja kommentoi herkutteluani. Otin käyttöön karkkipäivän, mutta se ei juurikaan vähentänyt mässäilyä, antoi vain luvan syödä hyvällä omallatunnolla edes yhtenä päivänä. Eräänä kesälomana herkuttelin joka päivä, salassa siskolta ja äidiltä. Kipaisin usein lähikauppaan hakemaan jäätelöä, suklaata ja pakastepizzan, heti kun sisko ja äiti olivat lähteneet kotoa. Piilottelin pizzapakkauksia ja muuta todistusaineistoa, joskus myönsin äidille syöpötelleeni ja itkin kuinka en osannut syödä 'oikein'. Lihoin tuona kesänä, mutta paino oli kuitenkin normaalin rajoissa. Tuntui, että vatsamakkarat olivat takertuneet minuun kiinni.

Myöhemmin sain herkuttelun sen verran kuriin, etten ostanut itselleni karkkia yms. selkeästi 'herkuiksi' luokiteltavia asioita muulloin kuin karkkipäivänä. Opin myös, että tarjottaessa voi edes joskus kieltäytyä. Joka tapauksessa söin usein epäterveellisesti, rasvaisia valmisruokia, paljon sokeripommijugurtteja ja niin edelleen. En vain pysähtynyt ajattelemaan, kuinka paljon ylimääräistä pahaa ravinnossani oli. Totuus olisi ollut liikaa.

Viime keväänä sitten otin itseäni niskasta kiinni. Kyllästyin omaan saamattomuuteeni... Muutos ei tapahtunut naps vaan, mutta asenne alkoi muuttua. Sellainen päivä oli hyvä, jolloin ei ollut aikaa syödä. Annoin verensokerini laskea ja koin sen positiiviseksi ilmiöksi. En kuitenkaan vielä "pelännyt" mitään ruokaa, vehnäpaahtis oli minulle leipää siinä missä ruisleipäkin. Muistan edelleen joidenkin päivien syömiset melkein vuoden takaa. En ollut ikinä laskenut kaloreita tosissani, mutta keväällä sekin alkoi. Päähän iskostui "mitä vähemmän, sen parempi"-ajatus, ja kesällä oli aikaa keskittyä ainoastaan laihdutusprojektiin. Vaalea vehnä jäi täysin, aloitin kasvissyönnin (kylläkin osin eettisistä syistä), aika meni syömisten suunnitteluun, ravintosisältöjen tutkiskeluun ja liikuntaan. Enemmän teetä, vähemmän ruokaa. "Vähintään viisi kuppia teetä päivän aikana."

En paastonnut missään vaiheessa. Söin kolme kertaa päivässä, päivän viimeinen ateria oli usein vain hedelmä. Ruoka-ajoista tuli ehdottoman tarkkoja.

Syksyä kohden koin hallinnantarvetta koko ajan enemmän ja enemmän: tein aikatauluja, syömisten kontrolloinnin lisäksi hoidin hiuksiani ja ihoani pakonomaisesti. Merkitsin "elämäntapavihkooni" päivittäin mitä olin syönyt, kuinka paljon liikkunut ja miten hoitanut ulkonäköäni.

Olen miettinyt, että onko käyttäytymiseni ollut pikemminkin ortorektista kuin anorektista. Nimittäin jossain vaiheessa (alkusyksystä) join joka ikinen päivä "vanhanajan kaakaon", koska olin lukenut kaakaon terveysvaikutuksista. Ehdin jopa kyllästyä siihen, mutta silti jatkoin vain, koska ajattelin sen olevan terveellistä. Jossain vaiheessa en enää jaksanut huolehtia kaakaon kaloreiden vaikutusta ja lopetin sen juomisen.

Loppusyksystä sitten tiedostin, että mulla on joku ongelma syömisen suhteen. Syömishäiriöiseksi en uskaltanut itseäni sanoa. Lisäsin hieman syömisiäni oma-aloitteisesti ja ajattelin, että kyllä tämä tästä... Ruoka pyöri kuitenkin päässä koko ajan ja kiellettyjen ruokien lista vain kasvoi. Sitten sain jonkun kuumetaudin, joka pitkittyi, ja jouduin lääkäriin, missä kiinnitettiin huomiota painooni. Äiti järkyttyi painokäyrässä näkyvästä painon romahduksesta. Mun syömisiin alettiin kiinnittää huomiota, mutta paino laski edelleen. Lasku on vasta nyt tämän vuoden puolella saatu pysähtymään, kun olen alkanut syömään ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti. Paino ei kuitenkaan ole lähtenyt nousuun, enkä ole valmis sitä nostamaan, ainakaan nyt. Syön tietysti reippaasti enemmän kuin söin ennen, ominpäin, mutta neuroottinen suhtautuminen ruokaan ei ole vähentynyt. Elämä on edelleen aikataulujen tekemistä ja desimitan kanssa säätämistä.

Valitusraportti

Aamulla mulla oli se tarkastus/punnitus/mikä olikaan. "Käytännössä paino on pysynyt samana. Katso nyt, ettei se pääse laskemaan." Ei siis oikeestaan mitään uutta, paitsi että se lupasi hoitaa mut ravitsemusterapeutille. Apua, tuolla ollaan varmaan tiukempia kuin yksityisellä, missä mä oon ennen käynyt. Äff.

Kävelin sitten kotiin, 4,5km ja sellasta märkää lunta satoi koko matkan suoraan silmiin. Meikit levisi ja mun takki kuorruttu lumella. Kävelin varmaan puolet matkasta silmät kiinni, kun satoi niin paljon. Varmaan hyvä näky... Oli tosi koleaa, mutta en vaan osaa käyttää julkisia, ellei ole kiire. Tuli jotenkin tosi paha olo, tuntui, etten pysty hengittämään kun en nähnytkään mitään. Nyt ajatuskin siitä, että pitäisi mennä tuonne ulos raahaamaan koiraa perässään tuntuu yököttävältä.

Toi lumiukkona kävely oli kyllä sellainen rääkki, ettei mun tarvitse huolehtia ulkoilusta enää tänään. Koira pitää kävelyttää lääkäriin ja viedä illalla ulos. Sitten jos ilma on parempi, voisi käydä juoksemassa, mutta jos tällainen ilma jatkuu, en ota siitä paineita...

Kiukunpurkaus

Huomenna olisi punnitus, kääks. Pelottaa, että oma vaaka onkin valehdellut mulle koko ajan. Se sairaanhoitaja (mikä olikaan) varmaan taas utelee, oonko käynyt vaa'alla vaan kerran viikossa, niinkuin pitäisi. ÖH.

Ahdistaa... Paino ei ole enää laskenut, okei fine, sen mä pystyn nielemään. Mutta että tästä pitäisi vielä nostaa painoa = syödä vieläkin enemmän. Olen usealta kuullut, että "kyllä se siitä, oot jo pitkällä sitten kun pystyt hyväksymään sen painon nousun!"... Ookei, mutta koska niin käy? Olen odotellut sitä, ajatellut josko ajatukset muuttuisivat siihen suuntaan kun alan syömään enemmän, mutta mitään ei ole tapahtunut. Ää. En vaan pysty hyväksymään sitä. No, katotaan, mitä se huomenna sanoo.

Argh. Olin parantumismyönteinen tai en, haluan pois hoidon piiristä! Joka hemmetin viikko jotain tapaamisia tai lääkäreitä, etten vain unohtaisi, etten saa kontrolloida itseäni.

---

pieni lisäys:

Luin jotain kuukauden takaisia kirjoituksiani. ÄH, oon jotenkin niin pettynyt itseeni, tunnen syyllisyyttä, kun en yhtäkkiä pystykkään olemaan niin parantumismyönteinen. En tajua koska tuli taas takapakkia, mutta ahdistaa, kun tiedän, että mun käyttäytyminen huolestuttaa ihmisiä joilla olisi huolia jo ihan tarpeeksi muutenkin.

Se on menoa nyt?

Nyt kuulette, miten lenkkeilystä voi tulla moraalinen kysymys.

Nojoo. Kävin sitten lenkillä (hui). Lyhyellä sellaisella, mutta mun rapakuntoiselle kropalle se oli tarpeeksi rasittavaa. En ole IKINÄ lenkkeillyt, pyöräily ja varsinkin kuntopyöräily ovat tutumpia. Juoksemista olen harjoittanut ainoastaan liikkatunneilla ja ehkä joskus vaivautunut juoksemaan bussiin! Liikkatunneilla juokseminen on ollut lievästi ilmaistuna tuskallista.

Siitä huolimatta, tästä lenkistä jäi hyvä fiilis. Juoksin niin kauan kuin jaksoin ja sitten hidastin vauhtia reippaaksi kävelyksi, sitten taas juoksua jne... Oli selkeästi rasittavaa kunnolleni, mutta lenkin jälkeen oli jotenkin virkeä olo. Tuntui, että pääkin toimii selkeemmin.

Noh, jotain pahoja fibojakin tohon lenkkeilyyn liittyy. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tunnen että olen pettänyt kaikki mun parantumiseen uskovat ihmiset, kun rikoin liikuntarajoitusta. Itseni myös.

I cheated myself

Like I knew I would

Se oli vaan yksi lenkki, perkele. Mutta tiedän, ettei se siihen jää. Ja kun juokseminen alkaa sujua paremmin ja paremmin, sitä tekee myös mieli tehdä enemmän ja enemmän...

Sitten äiti oli vielä eteisessä kyselemässä: "Siis juoksitko sä oikeesti...? Mistä sä sait tohon idean? -- No kyllähän sä voit tota kohtuudellisesti harrastaa, mutta jos sä laihdut yhtään, niin sitten sun on lopetettava." Jotenkin kuulosti vähän siltä, ettei se luota muhun tässä asiassa... En kyllä tiedä luotanko ihan itsekkään! 

Jossain vaiheessa se myös sanoi, että mun pitää lisätä syömisiä, jos alan harrastamaan "ylimääräistä" liikuntaa. En kyllä pysty ominpäin syömisiä säätämään, ainakaan ylöspäin, olen siirtänyt vastuun syömisistäni ravitsemusterapeutille!

Pakko nyt vaan yrittää pitää se kohtuus. En halua, että laihdun enää, sillä sitten saisin vaan lisää ruokaa mun lautaselle, mutta ehkä mä voin jatkaa näin jos pysyn nykyisessä painossani, en nimittäin voi ajatella lihovani myöskään.

Liikuntaa?

Paska tätä ristiriitaa.

En jaksa enää välittää liikuntakiellosta. Lääkäri, joka sen minulle määräsi, ei edes tiedä paljon syön. Tämä ei nyt tarkoita, että aloittaisin jonkun himo kaloreidenpoltto-ohjelman, vaan ainoastaan sitä, että yritän aloittaa lenkkeilyn. Olen miettinyt asiaa lähiaikoina paljon ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että mulla on siihen oikeus! Varmasti yritän myös purkaa ahdistuksiani liikunnalla, myös sitä ahdistusta, joka syntyy 'painon normalisoimisen' ajattelusta... Tiedän, etten voi ajatella sitä pelkkänä lenkkeilynä, liikunnanilona. Yritän kuitenkin; en aseta liian tiukkoja vaatimuksia itselleni ja yritän tietoisesti välttää liikunnan pakonomaistumista.

Okei, mulla on vähän huono omatunto tuosta, enhän mä saisi liikkua. Ja mietin, mitä mä sille lääkärille sanon, kun se kysyy oonko pysynyt paikallani. Ääks.