Yksi iso kysymysmerkki

Päädyin vihdoin postaamaan... Periaatteessa menee hyvin, tuntuu että tietyt piirteet ja tunteet ovat heräilemässä horroksessa kun kapasiteettiä riittää silloin tällöin muihinkin asioihin kuin ruokaan. Olen ystäväni kanssa käymieni keskustelujen kautta saanut muistikuvia asioista, joilla ennen täytin pääni. Pohdin paljon silloin joskus, kun yli vuoden olen vain elänyt ateriasta toiseen.
Toisaalta taas tuntuu että mulla on kaksi päätä jotka pamahtavat yhteen tasaisin väliajoin ihan kaikessa: ensinnäkin syömisessä, ihmissuhteissa, pakkomielteissäni, tavoissani... Toinen on se joka vaatii täydellistä kontrollia, loputonta puurtamista ja tunteettomuutta ja se toinen taas on turhankin ailahteleva ja leijaileva, haluaisi vaan heittäytyä ja elää spontaanisti.
- > en ole vieläkään oppinut syömään.

Ärsyttää kevyesti se kun toisaalta kuulee koko ajan että "hellitä vähän"
toisaalta äiti haluaisi sanoa mulle että syö paremmin
vähän vähemmän
(siis silloin kuin "vähän hellitän".
Hellittäminen saattaa tarkoittaa, että lappaan hunajaa purkista
en vaan osaa)

Anteeksi, en pysty muodostamaan täyspäisiä postauksia. Kaikki on vaan yksi iso kysymysmerkki mun päässä.

Linkkivinkki ja kolme ranskalaista viivaa

Tässä katsomisen arvoista ajanvietettä:
Superstar - The Karen Carpenter Story
Hauskasti tehty, tosin tarina ei ole mikään öö... riemunkirjava.
(Hmm... Ehkä on tarpeellista tarkentaa tietämättömille, että Karen Carpenter oli laulaja joka kuoli anoreksiaan...joskus)

Pikapäivitys (aka kolme ranskalaista viivaa):
- En ole edelleenkään eksynyt kouluun
- Pidin eilen viimeisen herkkupäivän ennen joulun syöminkejä siskon nimpparien kunniaksi; meni niin nappiin kuin mulla nyt on mahdollista mennä. Eli hyvät fiilingit siitä, nyt ei tartte pohtia syömisiä sen kummemmin pariin viikkoon kun voi vaan paahtaa turvaruualla
- Tänään aion sosiaalisoitua!

Perustavampaa laatua oleva postaus luvassa asap! Koira murhaa mut jos en nyt vihdoin vie sitä pisulle.

Kultainen keskitie

...entä jos ei vaan osaa? Pitäisikö mun unohtaa syöminen ja meditoida itseni valaistumiseen, löytää se kultainen keskitie?
Buddhaa se ei tehnyt ainakaan keskinkertaisen hoikaksi... Ehkä buddhalaista filosofiaa ei voi soveltaa tähän elämäntilanteeseeni :-D


Kaksi peräkkäistä päivää ja hirveästi ravintoarvoltaan mitätöntä ruokaa, eikä mulla ole edes hyvää syytä miksi.
Kukaan ei ole mulle tyrkyttänyt, edes tarjonnut. Ihan omatoimisesti olen ravannut kaupoissa ja sohva-jääkaappi-välillä.
Mitään käsittämätöntä ahmahm-episodia ei ole tullut, ahdistaa vaan helvetisti kun en nykyään rasvakrapuloissa osaa ajatella vaan syön automaattisesti herkkupäivän jämät "vähän vain maistellen" -> oho, loppu -> päivä pilalla ja loput voitte päätellä itse. Vaikka en mitään yökötysähkyilmapallo-olotilaa saavutakkaan, on otettava huomioon, että napani vetää suklaata puoleensa kuin magneetti, eikä fyysiikkani pistä mielettömillekkään määrille hanttiin, jos kyseessä on suuri rakkauteni suklaa. Onni ja autuus niille, jotka eivät kykene syömään suklaata riviä enempää ilman äklötystä. Minä syön _joka herkkupäivä_ varmasti yhtä paljon suklaata kuin keskivertoihmiset syövät jouluaattona! Kun aivot ovat narikassa, pystyn ilman minkäänlaista fyysistä äklötystä vetämään 300g suklaata yhdeltä istumalta. Samana iltana uppoaa suklaata muissa muodoissa vielä lisääkin, määriä ei ole soveliasta paljastaa enempää. Sen sijaan lähes kaikki muut karkit ällöttävät monesti jo ajatuksena, mutta suklaaällötysähkyä en muista. En vaan saa siitä tarpeeksi kun kerran aloitan.
Ahmimisen ja ylensyönnin raja on niin häilyvä, mutta en koe että ahmisin suklaata vaikka söisin sitä puoli kiloa. En syö sitä koska on pakko saada kaapit tyhjiksi ja vatsalaukku äärilleen, vaan sen takia että se on minulle kuin huumetta jota odotan koko viikon. Sen sijaan ei tarvita kuin yksi ylimääräinen ruisleipä tai mehulasi, niin olen julistautumassa BED-potilaaksi. Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Noh, anyways. Olen nyt heittänyt nurkkaan vienot toiveet siitä, että saisin viikonloppukontrollin takaisin ennen joulua, olen nimittäin päättänyt tehdä niin!

Ennen joulua, herkkupäiväni sisältää m a k s i m i s s a a n turvaruuat kuten normipäivänä (joita_ ei_korvata_paskalla) plus
päiväkahvilla: viikolla joulukalenterista saadut konvehdit 6 kpl
"iltapalana": levy (max. 200g) suklaata, glögiä
x vara: joku herkku (1 pikkuleivos/jätski yms. jos joutuu kahvittelemaan. En halua herkkupäivänä kuitenkaan kahvitella askeettisesti, jos kerran kahvitella täytyy)

Tiedän, monille noi kolme viimeistä riviä on ihan überherkuttelua, mutta mulle varsin hillittyä sellaista. Mun herkkupäivät ovat aina olleet ihan övereitä ("no kun päivä on jo pilalla"-ajattelu, josta en edelleenkään ole päässyt eroon), mutta ei aikanaan estänyt painon dramaattista laskua / eikä nostanut painoa. Jotenkin olen niin tottunut tohon herkkupäivään, että tiedän ettei päivässä ole mahdollista lihoa vaikka lappaisi urakalla kahden edestä. Tosin jos toiselle päivälle levähtää, niin silloin olen varma että olen lihonut ainakin 5 kiloa, jos nyt realistisesti yritän ajatella. Epärealistisesti ajatellen ainakin 10+ kiloa. Kuten tänään.

Tämä on kaikkien mielestä liikaa, mutta sitten taas huomenna olen liian vähän ja alipainoni on joku ongelma. Kuten sanoin, ei logiikkaa.
SyösyösyöäläsyöäläsyöäläsyöSYÖ

Savuhernekeittoa, eewww

Joskus ei vaan mene putkeen.
Laitoin illalla herneet likoamaan kevein mielin (onhan hernekeitto turvaruokalistani kärkisijoilla) ja sammuin uuden epilepsialääkkeeni ansiosta heti sen jälkeen sänkyyn ehdittyäni.
Nukun ja nukun, silloin tällöin soi kännykän herätyskello, mutta se ei paljoa menoani haittaa.
Jossain vaiheessa silmät aukeavat kuitenkin *bling* enkä enää saa unta. Kello on varmaan jo kymmenen, piti herätä aikataulutettuun aamuun jo ennen kahdeksaa!
Totuus on 11:57. Jipii. Koira ilahtuu, kun hänen aamupissattajansa tajusi vihdoin nousta.
Äkkiä hernekeitto porisemaan. Ehdin jo tässä vaiheessa käräyttää pohjasakkaa, mutta pistän levyä pienemmälle ja lorautan vettä joukkoon. Armahdan koiran lähtiessäni herran kanssa ulos.
Takaisin, haiseee! Minä kun luulin että hernekeiton voi jättää yksin porisemaan.
Annan keiton kiehua kärystä huolimatta ja lappaan vielä toiveikkaana jopa neljä desiä (jäihän mulla aamupalakin välistä ja muuta tyhmää) Taika-kulhoon.
Pahaa. Raakaa. Mutta kuin automaattisesti käsi vie lusikan suuhuni uudestaan ja uudestaan kunnes kulho on tyhjä. Syödessäni annan juuri kyseiselle keitolle nimeksi savuhernekeitto.
Tästäpä pääni riemastui, tunsin kuinka ahdistus hiipi jostain takaraivostani. Yäk. Söit sen kaiken vaikka se oli pahaa. Sisälläsi on 400g pahaa! Olisit voinut olla ilman! Järjellä kun ajattelee, on aika jännä juttu, miten ruuan maku tekee ruuasta hyväksyttävämpää. Jos tuo olisi ollut äidin täydellistä linssikeittoa, tuo määrä (josta tosin iso osa olisi ollut nestettä) olisi ollut suotava. Hmm.
Meinasin jo vetää läskiksi, sillä epäonnistumisen tunne oli niin massiivinen. Onneksi tajusin hieman hengitellä ja koota itseni. Saa nähdä miten tämä päivän ruokamääriin vaikuttaa, mutta ahmimaan en kärtsääntyneen hernekeiton takia ala piste.
Saan tästä varmaan jonkun syövän, edelleenkin palaneen maku suussa.

Plus miinus nolla

Viikonloppu oli oikea piristysruiske elämääni, huomasin miksi sinnittelen joten kuten viikosta toiseen, juuri lauantain kaltaisten iltojen takia. Tapasin uusia ihmisiä ja huomasin että maailmassa on edelleen jäljellä vilpittömiä persoonia, jotka pyrkivät johonkin ja omistavat intressejä (niitä ei tapaa meidän koulussamme nimittäin). Lisäksi pippaloissa oli mukana kasa entisiä luokkalaisiani, ja tuntuu kuin lähes jokainen olisi puhjennut kukkaan viimeisen vuoden aikana. Henkistä edistystä vai etäisyyden tuomaa arvostusta?
Oli aidosti hauskaa aikoihin. Jaoin tuskin tuntemieni ihmisten kanssa enemmän elämästäni kuin nykyisten luokkalaisteni kanssa olen koko syksyn aikana jakanut. Ei kaikki ole samanlaisia kuin ne ihmiset siellä parakissa. Toivokäyrä sai noususuunnan.
Menin parhaimmalle ystävälleni yöksi ja sunnuntai oli leppoisa, vaikka se olikin sunnuntai ja söin sämpylää, aika vaaleaa sellaista.

Maanantaina jaksoin vielä kiitää toiveikkaana koulupäivän läpi analysoidessani viikonloppua ystäväni kanssa. Ajankohtaan nähden (maanantai) varsin kevyt mieliala kuitenkin valahti alas stressin tieltä. Lisäksi ilta oli toisinsanoen opetus siitä, miksi aamupala kuuluu syödä ja miksi lounaaksi ei riitä kolme näkkäriä. Erittäin hyvä opetus, jota en jaksanut jäädä päiviksi surkuttelemaan vaikka olisin voinut mennä peiton alle piiloon sitä maailman pelottavinta, ylensyöjäpeikkoa. Nukkumaan mennessäni päässäni soi vaan "pelkäänpelkäänpelkään" ja "miksiminäenosaamiksimiksi". Sainpa ainakin todistuksen siitä, että mun maailmassani ei toistaiseksi toimi suklaan "maistaminen" ja että kaikki on edelleen jokotai.
Sössin siis täsmäsyömissuunnitelmani lupaukseni viimeisenä voimassaolopäivänä. Sorry, sainpahan kunnon opetuksen. Nyt haasteena on ahmimaton joulukuu, täsmäsyöminen on se sana, edelleenkin. Liikuntaa eksyi suunnitelmiini suhteessa laiskuuteeni aika mukavasti.

Myönnän että koulussa käyminen tai pikemminkin koulussa käymättömyys on nyt levähtänyt käsiin aika ... totaalisesti. En ole menossa tällä viikolla kouluun, mutta aivoissani ei ole tilaa sen suuremmille syyllisyydentunteille, sillä en vain
j a k s a. Ystäväni kärvistelee burnoutissaan ja minä en vain kestä enää yhtäkään keskustelua luokkatovereiden kanssa viime koenumerosta x tai kotitehtävästä y.
Ehkä perjantaina pitää kuitenkin ajautua joulujuhlaharjoituksiin lalalalauleskelemaan!

Vaivainen diagnoosikokoelmani

Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.

Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.

Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.

En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!

Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.

Lupaus

En tiedä onko tämä jotain jyrkkää vuoristorataa vai mitä. Miten olisi bipolaari ykkönen? (Rakastan itseni diagnosoimista. Taidan tosin tehdä diagnoosit turhan hepposin perustein.)

Tuli tuossa taas sellainen bling ja yritän nyt pitää siitä kaksin käsin kiinni. Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Saan pilattua viikonloppuni varmasti jos syön viikolla kuten esimerkiksi tänään. Ainut tapa hallita viikonloppua on olla skippaamatta aterioita viikolla. Olen pystynyt puputtamaan listaa jotenkuten melkein vuoden niin miksi en pystyisi jatkossakin. Mikään ei muutu siitä. Mielumminhan syön enemmän jotain järkeenkäyvää ja vähemmän höttöpaskaa.

Okei, avaudun. Viimeisen kuukauden aikana on syömiset menneet fiuu alamäkeä tasaiseen tahtiin. Olen vähentänyt syömistä, ravannut vaa'alla, asettanut painotavoitteen, kehittänyt liikunnasta taas pakonomaisempaa, valehdellut, ollut elämäni ensimmäisen päivän syömättä mitään, yhtikäs mitään. En ole edes ikiomassa blogissani maininnut asiasta, tosin ehkä jotain on ollut aavistettavissa. Pyrkimykseni kun on ollut kirjoittaa paranemismyönteisesti.
Tänään menin tilaamaan aikaa kalorilaskuriin. Alkoi ahdistaa ja menin suihkuun, jossa sitten tuli tämä bling.
Jos haluan ettei joululoma mene ahmiessa painoani yli turvalukemien niin tämä säätäminen saa loppua. Haluan kalorilaskuritunnukset kauas mun päänupista.
Ei mun tarvitse väkisin pilata tätä loppuvuotta.

Huomisesta alkaen olen tämän viikon käymättä vaa'alla. Syön listan mukaan kuten ennenkin. Haluan että viikonloppu on onnistunut.

Nyt olen luvannut teille.

Viikot vs. viikonloput

Balanssi on kateissa pahemmin kuin aikoihin. En vaan osaa.

En myönnä inhoavani elämää, ehen, mutta nyt olen tilanteessa jossa epämiellyttävää viikkoa seuraa epämiellyttävä viikonloppu ja sama epämiellyttävä ympyrä toistuu toistumistaan. Viikolla en osaa elää ja viikonloppuisin en osaa syödä. Viikolla odotan viikonloppua ja viikonloppuna haluan vapaapäivistä mahdollisimman pian eroon. Kuitenkaan en tänäänkään saanut itseäni kouluun. Onneksi viime viikolla oli terpan kanssa puhetta että psykka kirjoittaisi lausunnon, että saisin luvalla olla yhden päivän viikosta pois koulusta. Toivottavasti se tajuaa suostua, vaikka viikko takaperin olinkin hänen vastaanotollaan niin ihanjeesokei (halusin vaan pois). Kun joko olen luvatta pois ainakin sen päivän per viikko tai sitten hyvällä omallatunnolla sen lippulappusen armosta. Tiedän sen, en vain kykene olemaan kokonaista viikkoa koulussa.

Toisaalta terapeutti sanoi että olen ravitsemusterapeutin tarpeessa (enhän edes ole kertonut kaikkea) ja että varaa mulle ajan. Se ahdistaa, tiedän olevani umpikujassa eikä mun tarvitse kuulla sitä ravitsemusterapeutin suusta.

Loppuviikolla mielessäni vallitsi kai selkeä matalapaine, koska äiti oli vähän väliä kysymässä mikä mulla on. Toisaalta sitähän toivoo, ettei pahaa oloa noin vain sivuutettaisi, mutta sitten kun pitäisi avata suu niin päässä on vaan epämääräinen mytty ja ei osaa sanoa muuta kuin ei mitään en tiedä.

Nyt en tiedä miksi nousta aamulla, kun en uskalla kasvattaa odotuksiani huolestuttavasti lähenevän joulun suhteen, kun jo seuraavan viikonlopun ajattelu saa luun kurkkuun. Tunnen olevani yhtä hukassa kuin metrojen juopot.

Päivä paistaa vielä joskus

Hommasin itselleni profiilikuvan, Klaus Haapaniemen työ. Vaikka yleisesti olenkin pelkistetyn tyylin ystävä, Klaus Haapaniemen tuotokset ovat mulle jotain vastustamatonta. Itseasiassa tälläkin hetkellä siemailen kotikutoista café au lait'ä Taika-mukista. < 3

Olen kotona. Pitäisi olla koulussa. Olen luvannut ystävälleni, etten jää turhaan pois koulusta ja hän muistaa sen. En vain saanut itseäni ylös. Sisällä kalvaa syyllisyys. Toisaalta tiedän, ettei tästä päivästä olisi tullut mitään, tarvitsin uneni... Mutta toisaalta, miksi menin lupaamaan hänelle jotain, mitä en voi pitää? Luottamus oli ja meni.
Helvetti, olen niin solmussa. Mulla on taas sitruuna-olo. Kaikki mehut puristetaan ulos ja sitten on kaksi päivää aikaa koota itsensä ja sitten tulee taas se helkutin maanantai ja pakkopakkopakkopakkopakko.
Sen verran elossa olen, että menen terapiaan. Edellinen istunto oli eilen. Kirjaimellisesti tiheää terapiaa. En jaksaisi perustella enää terpalleni, miksi haluan aikuislukioon. Hän luulee että ainoastaan juoksen karkuun sosiaalisia pelkojani. Sitten tulen kotiin ja luen luen luen niinkuin joku kone. Ehkä illalla voin sanoa tehneeni jotain järkevää.

Pelottaa, että olen itse aiheuttanut tämän uupumuksen. Viime viikot ovat olleet säätämistä, ehkä joku aavistaa mitä tarkoitan. Positiivista tilanteessani on se, että kahden ankean päivän jälkeen voi tulla ainoastaan hyvä päivä. Ainakin niin naiivisti edelleen uskon.

Lauantaina äiti menee jonkinnäköiseen syömishäiriörientoon, se kun on alkanut oikein aktiiviseksi läheiseksi! Minä taas menen suoraan mummon ruokapöydän äärestää suklaafestareille ihmettelemään, jos suinkin kerkeän. Mun nimipäivälahja itselleni (tosin mun nimi ei ole Janika, Janina tai Janita, eli mun oikea nimipäivä ei ole lauantaina). Todennäköisesti ostan paljon "joululahjasuklaata" jota sitten heikkona herkkuhetkenä vetäisen omaan kitaani :-D Ääks, ehkä otan harkinnan messiin. Ja vain muutaman kolikon.

Just a little lie

Kävin tänään pitkästä aikaa psykalla (sanon aina psykka, sillä en koskaan muista oliko se psykologi vai psykiatri). Ei se käynti mikään painajaismainen ollut, mutta hoidin sen samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhtään epämiellyttävät asiat elämässäni; teen mitä vaan että pääsisin mahdollisimman pian tilanteesta pois. Tällä kertaa hoidin sen valehtelemalla. Minä, rehellinen ihminen! Jonkun vinoutuman mukaan oma vointi vaan on asia mistä saa valehdella eikä sitä edes lasketa valehtelemiseksi... mutta kai sekin on valehtelua? Herää kysymys, mitä järkeä on valehdella, kun ne yrittää vaan auttaa mua? Vähän kuin valehtelisin itselleni, vai?
Aina kun joudun tekemisiin jonkun vieraamman hoitavan tahon edustajan (ts. ei oma terppa) kanssa, haluan vain äkkiä pois huoneesta ja toistan sen saman lorun. No tasaista kuuluu, mielialat on olleet jo hyvän aikaa normaalit, syön listan mukaan ja punnitsen itseni enintään kerran viikossa (okei pääsenkö jo ulos täältä?). Ihan sama vaikka tuo olisi valehtelua. Joskus on kausia, kun oikeasti mulla menee noin, mutta valitettavasti edellisen kaltaisen viikon jälkeen koko tarina on valetta. Sorry vaan, minä.
Jatkossa mut tullaan punnitsemaan terapiakäyntien yhteydessä, mikä on hieman outoa. Viimeisin punnitus oli joskus kesällä ja senhetkinen painokäyrä oli senverran tasaista viivaa ettei mua olla sen jälkeen puntarille kutsuttu.
Btw, meillä puhuttiin tänään koulussa syömishäiriöistä. Teki mieli koko ajan kommentoida jotain ja rikkoa yleisiä käsityksiä anorektikoiden ikuisista paastoista, mutta sain jotenkin pidettyä turpani tukossa. Tosin oli pakko kysyä maikalta, mitä hän tarkoitti kun kertoi jollain tuttavallaan olleen lievä syömishäiriö. Vastaus oli, että se on sellainen, joka paranee järkipuheella... Hmm.

Rappio, here I come

Mitä mulle kuuluu?
Sanoisinko, että takapakkia kaikilla elämän osa-alueilla. Fiilikset ovat laskeneet lähes vuodentakaiseen enkä jaksa innostua mistään. Ainoa asia joka saa minut nousemaan sängystä on jossain edessä häämöttävä joulu, se merkitsee mulle lomaa kaikesta paskasta. Toisaalta pelkään, että odotukseni kasvavat jättiläismäisiksi ja tuloksena on että en saa kiskottua itseäni joululomalta takaisin kouluun, niinkuin viime vuonna kävi.
En koe että olisin hoitanut asioitani. Nimittäin tälläkin hetkellä minun tulisi olla koulussa, mutta kun yksi täysi viikko siinä rakennuksessa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntuu kuin olisin joku sitruuna, josta koulu yrittää mehustaa viimeisetkin happamat tipat ulos. Hieno vertaus, eh... Olen ahkera koulussa ja käyn sitä itseäni varten. Siksi niskaan hengittävät maikat ja suulliset esitelmät, joista opin korkeintaan sen ettei minusta tule luennoitsijaa, tuntuvat lievästi sanottuna turhalta. Tuhlaukselta. En tarvitse patistusta. Ensi vuodeksi aion mennä iltalukioon. En jaksa sitä että minulle sanotaan, millä tavalla minun tulisi oppia. Tärkeintähän on se, että ylipäätänsä oppii, eikä se että aukoo suuta luokan edessä jostain randomaiheesta, muistaen myöhemmin vain sen ahdistavan paniikinomaisen tilanteen.

Karkasin tänään siis esitelmänpitoa, sillä itseinhoni kuohahtaa ulos piilostaan aina kun kuuntelen ääntäni hiljaisuudessa, 20+ silmäparin tapittaessa haparointiani. Säälittävää. Paniikkireaktio aiheuttaa sen että suoritan esitelmän vain mahdollisimman nopeasti pois alta, jolloin lopputulos on mielestäni surkea, hutiloiden tehty. En usko pelkääväni esiintymistä sinällään, esimerkiksi soittimen kanssa sitä tehneenä tiedän, että pystyn esiintymään. Ongelma ilmestyy, kun minun pitäisi puhua ja vielä jonkun toisen sanoja! Esitellä jotain, mitä en koe omakseni.
Valehtelin ystävälleni, että mun terapia siirtyi, oikeasti siis lintsasin kolme tuntia. Tuntui pahalta, en ole tottunut valehtelemaan enkä halua oppia tekemään sitä. Lisäksi varastin v a h i n g o s s a omenan kaupasta! Ensin käytin reippaasti aikaa omppuyksilön valitsemiseen, sitten punnitsin ja yhtäkkiä huomasinkin olevani pää kolmantena jalkana liitämässä kohti kotia. "Ainiin, mähän kävelin kassajonon OHI..."
Koko loppumatkan näinkin mielessäni kauhukuvia siitä miten kaikki tunnollisuuteni on katoava tämän vuoden puolella, kun kerran onnistuin valehtelemaan, lintsaamaan ja varastamaan yhden ainukaisen päivän aikana! Kääks, hulttioidun! : - D

Lämpöä

Naapuritalossani asuu kaunis tyttö. Kaunis, heiveröinen, hento ja sairas. Ei se ylikorostunut hentous hänestä kaunista tee, vaan hän vaikuttaa muuten niin kauniilta ja herkältä. Hän on nyt jo niin kaunis, terveenä varmasti sitäkin kauniimpi.
Muistan kun kesällä 2007 olin lähikaupassa äitini kanssa. Olimme juuri käyneet kädenvääntöä siitä, minkä pakastepussin valitsisimme. Maksettuamme astuimme ulos kaupasta ja äiti oli hermostunut edellisestä keskustelusta. "Siis tuollaiseksiko sä haluat tulla! Haluatko tehdä ruuasta jonkun ongelman!" Hän viittasi tuohon tyttöön, joka käveli kadun toisella puolella. En olisi vastannut kyllä, mutta silloin tajusin, että paluuta normaaliin ei enää ole. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon tytön.
Tuollaisen pysäyttävän hetken jälkeen on ollut kai luonnollista kiinnittää tyttöön huomiota.
Äsken olin koiran kanssa ulkona ja tytön sympaattinen äiti tuli puhumaan minulle. Ei mitään merkittävää, kevyttä juttelua vain. Tuli jotenkin lämmin, levollinen fiilis. En olekaan yksin tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä kaupunginosassa tai edes tällä kadulla.

(Halusin vaan jakaa tämän tunteen. ps. äitini ei ole niin tympeä/lyhytnäköinen miltä tässä tekstissä vaikuttaa)

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää

Olen lähiaikoina tuntenut itseni alavireiseksi kuten vuosi sitten (ainiin, taisinkin olla masentunut silloin!). Viime viikolla sain paremman aseistuksen kaamosepätoivoon; kirkasvalolamppu! Okei, no ainakin se herättää, vaikutuksista mielialaan en vielä sano mitään.
Viimevuoden loppupuoliskon puursin pitäen joulun mielessä. Tänään lauleskelin ystäväni kanssa joululauluja ja terapiassa kerroin, ettei kuulu muuta kuin joulunodotusta...nolife?
Mikään ei vaan tunnu miltään ja joulu on turvallinen. Se tulee aina. Joulu on paras_mahdollinen syy syödä ja relata, sitä ei edes naistenlehdet kiellä! Pääsen edes muutamaksi päiväksi kokonaan eroon siitä äänestä päässäni, sillä joulunahan on lähestulkoot pakko syödä. Ja nyt toivon ettei kukaan tule sanomaan muuta (ajatella toki saa), haluan varjella ihanaista jouluani.
Pystyn perustelemaan jokaikisen joulukonvehdin itselleni, toisin kuin normaalisti yksi ylimääräinen purkka saattaa aiheuttaa katumusta. Pahinta mulle on ylimääräinen, tarpeeton, sellainen mitä ilman keho tulisi sujuvasti toimeen. Mutta jouluna mikään ei ole ylimääräistä, sillä jouluna on syytä ruokkia myös mieltä! Lisäksi rakastan erityisesti lahjojen antamista ja hankkimista, käytän rutkasti aikaa miettiessäni minkälainen lahja ja kortti sopisi kellekin.

Mutta takaisin koleaan lokakuun viimeiseen viikkoon; olo on turvaton ja täytän kaiken ajan laskemisella. Lasken montako koulutuntia on ennen perjantaita, raksin ja ruksin minkä kerkeän. Vielä kahdeksan viikkoa joululomaan. Viikossa viisi päivää on viikonlopun odottelua, se tekee 5 x 8 = 40 päivää silkkaa odotusta.

Varsin spontaani oksetus

Heräsin tänään ja oksensin. Ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Päätin silloin joskus että en aio alistua tekemään mitään niin epämiellyttävää kuin oksentaminen, siis kun olin ihan pentuna vatsataudissa.
Se on ollut jonkinlainen valtataistelu kehoani vastaan. Minähän en perkele oksenna, minä pystyn välttämään sen. Muut eivät.
Lukuisia kertoja vatsassa on kiertänyt ja vatsahapot ovat ryöpsähtäneet suuhuni, mutta olen rauhallisesti hengitellen lähettänyt ne takaisin sinne mistä ovat tulleetkin.
Tänään kuitenkin refleksi oli niin vahva ja tarvitsin helpotusta etovaan olooni ja niin vain oksensin vetisen yökötyksen lakanoilleni. Siis aivan tahtomattani, se vain tapahtui.
Vaikea vieläkään uskoa, olen pelännyt sitä niin.
En muistanut miltä se tuntui. Nyt tuntuu, että joku porras on ylitetty, en kuollutkaan siihen.

Ahdistavinta on syy, josta en ole varma. Mulla oli eilen herkkupäivä, ja tokitokitoki söin itseni ähkyyn, kuinkas muutenkaan? Kuitenkin söin vähemmän kuin olin suunnitellut(!), leffamässyttelytkin jäi, mitkään överit ei olleet kyseessä. Olisinko voinut syödä niin paljon, noin vain huomaamatta?
Äiti mutisi heti märkää myttyä vessaan kiikuttaessani, että "Söitkö sä eilen liikaa vai mitä...noh voihan se muustakin johtua". Ihan kuin olisin joku bulimikko, en.
Tosin ennen nukkumaanmenoa tankkasin itseni täyteen vettä, koska sokerisuolahötöntötöntöttö oli aiheuttanut järjettömän janon. Olin kirjaimellisesti täynnä vettä, vatsa alkoi pullottaa. En tiedä aiheuttiko se sen, että aamulla väkisinkin nousi jotain ylös.
Tai ehkä olen vain kipeä.

No elämä jatkuu. Yhhr. Piti vaan tulla jakamaan tämä kammotus. Juu, voisi sanoa että mulla on jonkinasteinen vomitofobia!

Mitä söin tänään, eilen, toissapäivänä

Viime viikolla olin kipeänä, söin oudosti ja olin mökillä. Ehkei se (mikään) ole niin väärin syyslomalla jonkinlaisessa vatsataudin ja flunssan risteytyksessä.
Mökkireissu loppui lyhyeen kun veljenpoika piti viedä kaupunkiin sairaalaan saamaan suonensisäisesti tulehduslääkettä, enkä ehtinyt kerätä hirveästi ylimääräistä kehooni kahden päivän aikana. Toisaalta olin onnellinen, kaikki meni niin hyvin. Söin varmasti liikaa rasvaa, mutta en ahminut enkä edes napsinut aterioiden välillä.
Koulunalku on ollut raskas, kauheasti töitä eikä ole riittänyt aikaa bloggailuun. Toisaalta koulu ahdistaa, jatkuvaa stressiä - ja jossain välissä viikonloppu ja olen yksin pelottavan ruuan kanssa - mutta toisaalta arki tuo rutiinit ja rutiinit = turva. Tosin tänään en saanut itseäni kouluun, olin rättiväsynyt. Äiti soitti töistä ja sanoi että tee nyt jotain järkevää siellä ja niinpä suunnittelin viikonlopun valmiiksi ts. rauhoitin itseäni. Perjantaina teen koulujuttuja, lauantaina olen päättänyt olla sosiaalinen ja mennä kaverin kanssa leffaan ja pitkästä aikaa leffamässytellä kuten normaalit ihmiset tekevät ja sunnuntaina kokkaan jotain hyvää ja sallittua, vaikka kaalilaatikkoa.

Tästä postauksesta oli tulla erittäin tarpeeton ja tylsä, mutta anna antoi minulle aiheen ja rohkaistuin kertomaan teille mitä minä oikeastaan syön. Tiedän, että se on monelle aika paljon, muistan kun "omatoimisen" syömisen ja syömättömyyden jälkeen sain listan niin se tuntui valtavalta. Ja tuntuuhan se välillä edelleenkin, tosin suhtautumiseni noihin määriin menee aikalaista vuoristorataa.
Haluan todistaa teille, että kun paino on kerran laskenut, on sitä todella hankalaa saada nousemaan. Joutuu oikeasti lisäämään syömisiä huomattavasti, että saa edes painonlaskun pysäytettyä. Itselläni painonlasku on pysähtynyt. Painoa ei myöskään ole tullut lisää, vaan se liikkuu 46-48 kilon välillä, aivan kuten lähes vuosi sitten listasyömisen aloittaessani.
Laitan tähän rehellisesti niinkuin syön. Sovellan hieman listaa (esim. korvaan osan leivistä riisikakulla/näkkärillä), ja merkkaan tähän nyt tarkalleen. Liikun varmaan aika normaalisti, kaksi tuntia tanssia per viikko ja aika paljon hyötyliikuntaa, mutta ei mitään suunnattomia määriä.


Aamupala
* puuroa (3 dl keitettyä = 1 dl leseitä) + 1/2 dl maitoa + 3 tl sokeroimatonta pilttiä/omenasosetta TAI 2 dl mysliä + maitoa
* riisikakku/näkkäri + juustoa (1-2 siivua)
* 2 dl mehua

Lounas
Mulla ei ole koskaan ollut tapana syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä, joten syön päivässä leipää enemmän (sovittu ravitsemusterapeutin kanssa). Yleensä ihmiset kai syö lämpimän aterian lounaalla, eli varmaan olisi järkevää syödä lämmin ruoka + leipä päällyksineen. Itse syön siis:
* 1 kerrosruisleipä (= 2 siivua ruisleipää, välissä margariinia, juustoa, kasviksia)
* 2 näkkäriä margariinilla
* hedelmä
* 2 dl maitoa (mulla on tapana ujuttaa kahvin sekaan, kun en maidosta pidä)
vaihtoehdoksi mulle on tarjottu myös piimää tai 2 dl viiliä.

Päivällinen
* 3-4 dl kasvisruokaa (olen siis lakto-ovo-vegaani)
* ruisleipä/riisikakku/näkkäri + margariini
* 2 dl maitoa/piimää

Välipala
* hedelmä

Iltapala
* 2 siivua ruisleipää (yleensä margariinilla, juustolla ja kasviksilla)
* 1 riisikakku/näkkäri + juustoa
* 2 dl viiliä/jugurttia

ja siis kasviksia niin paljon kun sielu sietää (hauska ilmaisu, btw :-D), sehän on kuin pistäis rahaa pankkiin!


Mulle on siis merkitty, että 1 leipä = 1 näkkäri ja 1 karjalanpiirakka = 2 leipää. Eri ravitsemusterapeuteilla on kuitenkin eri mielipiteet tosta, kantsii ottaa huomioon.

Suklaastressi, juustojännitys ja kakkukauhistus

Veljen vaimo pyysi mua mukaansa mökille. Tyypillistä, juuri kun olin suunnitellut miten menetellä tämän viikon... Aion kuitenkin mennä. Hetkeksi pois kotoolta, ja sitten palaan taas kouluelämään jonka myötä on ehkä helpompaa yrittää neutralisoida minun ja ruuan suhde. Tiedän, että joudun joustamaan; heidän jääkaappiinsa ei yksinkertaisesti mahdu jokaiselle omia juustoja, maitoja jne. Lisäksi minulle mökkeily on ihan hyvä syy hellittää hiukan, tosin joskus ahdistus iskee sitten kotona... Mutta ehkä nyt ei, kun palaan keskelle arkea. Toivon että kaikki menisi kuten silloin kerran mökkireissulla, söin muiden kanssa samaa lounasta ja kahvitellessa otin kaksi konvehtia, ilman mitään ahmimista. Ne olivat vain pieniä makupaloja ja pystyin sallimaan ne itselleni, sillä en ollut jokapäiväisissä ympyröissäni. Se oli lomaa.

Äiti: Haluatko sä lähteä sinne mökille?
Minä: *huokaus* Jooo... haluanhan mä.
- pelkään vaan niin paljon että lihon.
Sen jätin kuitenkin sanomatta,
ja rauhoittelin itseäni,
ettei kukaan ole päätynyt lihavaksi
muutamassa päivässä.

Äiti ehdotti, että pyytäisin ystävääni mukaan. Pidinkin sitä hyvänä ideana ja soitin kysyäkseni, mutta hän ei sattunut vastaamaan... Sitten aloin miettiä haluanko todella, sillä ystävälläni on ollut syömishäiriö ja hän tunnistaisi kaiken häiriökäyttäytymisen heti. Minulla ei siis olisi sitä "hätävaraa" sillä tarkkaileva silmä huomaisi välittömästi, jos turvautuisin sairauteen. En aio turvautua, mutta ajatus siitä että jonkinlainen mahdollisuus olisi, on turvallinen. En siis uskalla lähteä täysin ilman tuota sairasta "turvaa", en vielä. Tässä asiassa olen päättänyt kuunnella itseäni, jotta voin oikeasti ladata akkuja tällä reissulla.

Yksi syy on myös se, että häpeän herkuttelua, vaikka se ei olisi ahmimista. Olen aina hävennyt, sillä joskus esimerkiksi siskoni syyllisti minua siitä. Edelleen ihmisten ilmoilla jotain extraa syödessäni tunnen yhtäkkiä olevanikin ylipainoinen amatsooni. Vielä kun tuo rakas ystäväni on onnistunut löytämään sen kultaisen keskitien, en osaisi rentoutua nauttimaan ruuasta hänen kanssaan. Syömiseni on vieläkin niin epänormaalia, vaikka haluan aina näyttää hänelle kuinka pitkälle olen tässä taistelussa päässyt ja kuinka suhtaudun lähes normaalisti ruokaan... Totuus on toinen, mutta en osaa olla kantamatta tervehtyneen roolia, sillä pelkään hänen jättävän minutkin taakseen kuten sairautensa, huomatessaan kuinka monta prosenttia aivokapasiteetistäni on edelleenkin täytetty häiriöisillä ajatuksilla.

Whii. Sitten saapui syyllisyys...
"Hei, mitä teet syyslomalla? Mä meen mökille ja ajattelin oikeestaan ottaa sutkin mukaan mutta sitten tajusin että mähän haluan nauttia lomailusta! Joten hyvää syyslomaa sullekin!"

Aff, eihän lomani onnistuminen voi olla kiinni ystävästäni? Toisaalta olisi todella kivaa, voisimme kävellä pitkiä lenkkejä metsätiellä, kerätä sieniä ja asustella keskenämme veljen vierasmökissä... Kokkailla, keskustella, pelata jatsia ja korttia, olla vaan! Mutta...
Ehkä mun täytyy vain antaa itselleni anteeksi, olen vielä sen verran häiriintynyt tässä suhteessa. Äitikin kannustavasti tokaisi, että "Kyllä tuo aika paljon vieläkin rajoittaa sun elämää"...Aha?
Olen ennenkin ajatellut kysyä tätä ystävääni mukaan, ehkä mun pitää ottaa tavoitteeksi, että seuraavalla lomalla voisin mökkeillä kuten ihmiset toistensa kanssa mökkeilevät, kokematta sitä suureksi suoritukseksi. Haastetta kun riittää jo siinä, että jätän hätäavautumisieni kohteen eli äidin muutamaksi päiväksi ja lähden jonnekkin, josta ei noin vaan tulla kotiin. Elää jonkin toisen ehdoilla, toisen kevytmaidoilla, ja ei-kevyt-juustoilla.

Onneksi veljen vaimo on maailman ymmärtäväisimpiä ihmisiä. Hän on työnsä kautta ollut jonkin verran tekemisissä syömishäiriöisten kanssa. Lisäksi olen aina ihaillut hänen taitoansa syödä, hän osaa kuunella itseään.
Hänen kanssaan on helppo syödä, vaikka sitten kanttarellejä kermakastikkeessa, pähkinäsuklaata tai hienoja juustoja korkein prosentein.
Joten ehkä mä pärjään.
Lähtö on todennäköisesti torstaina, joten todennäköisesti musta kuuluu vielä ennen sitä.

cravingcravingcraving

Crave. Tarpeeksi osuvaa suomenkielistä vastinetta en ole sanalle keksinyt, sanakirjakin tarjoaa vain laimeat himoita ja haluta paljon.

Tuntuu, että tuo sana on kaikki mitä tarvitaan kuvailemaan mun nykyistä elämääni. En koe ansaitsevani sitä, sillä kielletynhimoni (ei makean, ei rasvan tai kuiduttomuuden, vaan kaiken kielletyn himo!) on vain pahentunut sen jälkeen kun olen alkanut syömään enemmän (ts. listan mukaisesti). Ennen mulla oli se sama krooninen herkkunälkä, mikä on kestänyt kaikki muistoissani olevat vuodet. Lisäksi vaiheessa, jossa söin vähemmän ja ihan oman jo hieman pipin pääni mukaisesti, mulla oli se tietty anorektinen ylpeys (tiedän miten syödä, muut syövät väärin enkä anna heidän lihottaa minua, you know...). Sitten sain tehtäväkseni toteuttaa listaa ja syödä sen x määrän joka päivä, eikä se x koskaan ollut tarpeeksi vähän että tuo ylpeys olisi säilynyt. Toisinaanhan olen tietenkin tuntenut itseni syöttöporsaaksi. Joten, kun tuo ylpeys on otettu pois, ainut mikä on jäänyt jäljelle on se järkyttävä craving kuusi päivää viikossa.

Haluaisin oikeasti joka päivä mennä kauppaan ja kantaa kotiin Geishaa, Snickersiä, irtokarkkifudgeja, korvapuusteja ja englanninlakuja. Sitten haistelisin niitä, tutkisin niiden rakennetta ja pilkkoisin ensin puoliksi, sitten vielä puoliksi ja puoliksi ja puoliksi kunnes edessäni olisi enää jotain epämääräistä silppua jota ei oikeastaan voisi edes kutsua muuksi kuin tuusannuuskaksi.
En ole päässyt toteuttamaan tätä fantasiaani aivan täysin, sillä en voi sallia ruuan tuhlausta.
Tänään pääsin kuitenkin kuolaamaan tehdessäni cookieita, jonne pilkoin Fazerin sitruunasuklaata. Ensin puoliksi, jugurttimömmötäytteen rakenne on täydellinen! Juuri sellainen leikkaantuva ja seassa on olevinaan jotain crispiäkin. Sitten neljäsosiksi ja sitten vielä kahdeksasosiksi. Ja armotonta nuuhkutusta. Aww. Sitten rasva ja sokeri vaahdoksi, yummy. Säästän jokusen kakkaran itselleni herkkupäiväksi, ja loput annan äitini hoideltavaksi.

Hermot hiukan tiukalla kun vesi yrittää nousta kielelle kaiken aikaa ja päässä huuto suklaasuklaasuklaa. Tämä karsii tehokkaasti muut ajatukset pois kallostani, ei jää tilaa ylimääräisille filosofoinneille, joita ennen harrastin.

Äsken eteisessämme kävi pyörähtämässä siskoni kaveri vuodelta nolla. Viimeksi näin hänet pakastepizzakesänä 2006. Nyt hän kiljui vain nimeäni, et se voi olla sinä! Vähän pitäisi saada lihaa luiden ympärille ymsyms. piiitkästä aikaa kuulen jotain tuollaista! Koen nuo tilanteet epämiellyttäviksi, ihan kuin joku avaisi päänuppini ja näyttäisi kaikille että hei katsokaas kuinka löysällä nämä ruuvit ovatkaan! - tosin tiedän, ettei sanoja yleensä tarkoita sitä niin eikä sano ilkeyttään. Varmaan luulee ainoastaan tekevänsä pienen palveluksen ja huomauttavansa terveelle ihmiselle että ei tarvitse enää laihduttaa, no niin stop. Ja terveet ihmiset kai pystyvät pistämään sen stopin päälle laihdutuksen jälkeen ja alkaa taas elämään vähän enemmän.

Thanks Andy

Tämä päivä on periaatteessa mennyt hyvin, en vain jaksaisi olla tekemisissä oman pääkoppani kanssa. Ei ole nälkä mutta donitsidonitsisuklaadonitsikaakaovegeburgerikonvehtijätski on ehkä paras tapa ilmaista ajatuksiani tänään. Lihon henkisesti ja läskittää. Tiedän etten ole sortumassa mihinkään mutta en vain jaksaisi kuunnella sitä huutoa joka kuuluu kaikkialta missä on rasvaa, sokeria tai vehnäjauhoja.

Onneksi löysin itselleni uutta ruokapornoilua;


Ihana Andy, terapeuttista

Kuka söi kaikki muumit

Mulla taisi olla turhan suuret odotukset eilisen perhesyömingin suhteen, hieman petyin. Oli jopa ankeaa, mutta siihen on monta syytä, esimerkiksi meneillään oleva flunssa/kuumetautini. Ja muutama muukin seikka.

Veljen nelivuotiaita kaksosia vahtiessa meni siihen asti hyvin, kunnes toinen katosi vessaan ja jonkin ajan kuluttua sieltä kuului "Pyyhkimään!"... Oh no. Menin sitten oven taakse sopertamaan, että mitäs jos kokeilisit pyyhkiä itse, kun täti ei ole koskaan joutunut tekemään muille vastaavanlaisia toimenpiteitä (hyh lihansyöjät haisee ja olen hygieniafriikki) :-D . . . No, sitä paperia oli sitten käytetty ihan huolella koko rulla ja vessanpönttö meni tukkoon. Myöhemmin poika kertoi sitten isälleen että "no mä laitoin sen yhen rullan sinne kokonaan ja sit vielä vähän siitä toisesta...", no yritin ilmaista ottavani vastuun kaikesta, eihän se tahallaan sitä tukkinut, mä en ollut hereillä. Oli vähän ongelmia saada pönttö toimimaan mutta veljeni onnistui sitten muutaman tunnin päästä . . .

Veli kokkaili siis ja mä ilmottauduin sillä aikaa (valtava oma lehmä ojassa taasen) menemään kauppaan ostamaan kahvihyvää. Mulla oli tosi hutera olo ja varmaan kuume nousemassa, piti keskittyä että pysyin tajuissani kun kävelin. Menin ensin yhteen kauppaan, enkä ollut keksivalikoimiin tyytyväinen, ja sitten toiseen, eikä senkään keksivalikoima tyydyttänyt vaativaa mussuttelijaa. Otin sitten jotain ja menin takaisin, niin kappas, muut olivat jo syöneet. Siinä sitten kaavin intialaisen kasvispadan jämät ja oli se ihan hyvää, varmaan olisi maistunut paremmin jos olisin ollut vähemmän tukossa. Lisäksi muut olivat jo jättäneet pöydän, ruoka oli jo vähän liian jäähtynyttä ja kaksoset hoputtivat mua syömään nopeamminnopeamminnopeammin, jotta pääsisivät jälkiruuan kimppuun. Ehkei elämäni nautinnollisin päivällinen kuitenkaan, vaikka itse ruuassa ei ollut vikaa.
Fiilis oli ankea, vessaa ei vielä oltu saatu toimimaan, mä olin aika huonossa hapessa, äidillä oli migreeni eikä se olisi jaksanut olla emäntänä ja siskoni riiteli puhelimessa miehensä kanssa, tai no en tiedä onko se jo ex-mies. Mutta niin ihana kun meidän perhe osaakin olla, eilen kukaan ei ollut parhaimmillaan. Ja sitten vielä tää vessaepisodi.

Illalla pakottauduin vielä donitsinmetsästykseen, joo huoh, rakastuin donitseihin about kuukausi sitten. Sitä ennen mun donitsikokemukset oli laskettavissa yhden käden sormilla, mutta sitten päässä napsahti. Ei hajuakaan miksi.
Lähdin trooppisen kosteaan ilmaan käppäilemään, olo oli entistäkin heikompi ja hengitykseni oli pinnallista. Hoin itselleni, että ehkä mä tästä reissusta selviän. Eteenpäin vaan, askel, toinen, kolmas, neljäs. Lähin Arnold's oli kiinni. Voi pasha. Selviydyin metroon ja steissin rasvarinkulapuotiin, jossa sain kunnian olla viimeinen asiakas. Hasselpähkinädonitsi mukaan kiitos.
Äkkiä laukkuun, metroon ja takaisin. Tunnen itseni ylilihavaksi astmaatikoksi, kiitos flunssan ja läskityksen. Peilailen itseäni kaikista mahdollisista lasipinnoista ja näytän kuitenkin elähtyneeltä ja pieneltä. Luisevat kasvot ja poissaoleva katse. Näytän siltä, että minut voisi kaataa kumoon aivan pikkiriikkisellä sormen liikkeellä.
Ja laukussani on donitsi, pahin kaikista. Niin rasvainen, ettei äitinikään syö sellaisia ikinä. Kuka uskoisi? Muilla tytöillä on kauppakasseissaan ananaksia ja tomaatteja.
Kotona lueskelen lehteä ja yritän saada donitsista kaiken irti. Tulee paha olo ja kaadun sänkyyn. Herään 22:40, kun olo on parempi, jatkan lehden lukemista ja siinä samalla syön suklaata, pikkupoikien muumikeksejä ja homejuustoruisleivän, sillä tekee mieli. Sitten sammutan valon ja _menen_ nukkumaan, en nukahda, kuten yleensä herkkupäivänä vain sammun ähkyyni.
Voin siis olla tyytyväinen, vaikka heräsinkin tänään äidin huomautukseen: "Sä sittenkin söit ne kaikki muumikeksit!"

Toffeetorstai, pizzaperjantai, lakulauantai, suklaasunnuntai

Olen kotona flunssailemassa, ja veljeni on tajunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen tuomalla kaksosensa tänne katsomaan Tinttiä videolta... Ihan rauhallisesti sujuu, ainakin toistaiseksi.
Lisäksi veli ilmoitti innoissaan kokkaavansa tänään - meillä.
"Oon ajatellut pitää sellasen J goes India-kokkaussession"
"Ahaa?"
"Niin että mä kutsuisin sitten M:n (siskoni) ja S:n (äitini) sinne teille syömään"
"Meille?"
Hän tulee meille kokkaamaan kormaherkkuja ja kutsuu meidät sitten ystävällisesti kotiimme syömään.
Jippii, pikapaniikki ja jäätyminen;
"Mielenkiintoista, no kyllä se käy, kiva..."

Oikeasti tykkään hirveästi olla perheeni kanssa, jutella rauhassa, juoda kahvia ja no, syödä silloin kun se on minulle mahdollista. Päähäni vaan ryntäsi kasa ristiriitaisia ajatuksia, tänäänhän on vasta torstai ja minulla on yleensä ruokakermapäivä vasta viikonloppuna. Olen nimittäin varma että veljeni käyttää ruuanlaitossa ruokakermaa tai ainakin huoletonta kättä oliiviöljyn suhteen... Muistan kun hän joskus teki ruokaa ja tokaisi huolettomasti "Oho, menikin aika paljon öljyä!".
Haluaisin olla kerrankin spontaani ja huomata, että kannatti. Ei kuitenkaan ole mikään rike pitää herkkupäivää viikolla, mutta mitenköhän viikonloppu sitten sujuu? Niin, sitä en tiedä, sillä harvemmin torstaisin herkuttelen. Periaatteessa voisi olla helpompaakin mennä koko viikonloppu ilman mitään speciaalia, niinkuin totaalikieltäytyminen.
No, söin jo suklaakaurakeksin joten päätetty on, se on tänään.

Facta factum

On jo pitkään ollut tarkoitus listata joitain faktoja itsestäni, sellainen yhteenveto, jonka luettuaan pääsee hieman jyvälle mun blogista, vaikka ei olisi ennen lukenut. Lisäksi toki hieman triviaa.
// Hieman enemmänkin sitä triviaa!

SISÄLTÄÄ VANHENTUNUTTA TIETOA / 060509

Yhteenveto:

* helsinkiläinen
* alaikäinen
* tyttö

pituus 167.5 cm
paino...
...alimillaan 46 kg
...korkeimmillaan 65 kg (alkuvuosi 2007)
...nyt 46 - 48 kg (tuolla välillä liikkuu)
BMI nyt 16.4 - 17.1

- Varsinainen syömishäiriö alkoi kesällä 2007, tosin oma paino/syöminen on aiheuttanut päänvaivaa koko kouluaikani
- Käyttäytymiseni on pääasiassa ollut anorektista ja ortorektista, mutta en silti käyttäisi itsestäni ilmausta anorektikko tai ortorektikko
- Olen kärsinyt jonkinasteisesta (itse sanoisin lievästä) masennuksesta ja paniikkihäiriöoireilusta. Niihin olen saanut lääkkeeksi Seronilia, annostus 40mg (olen käyttänyt n. puoli vuotta ja koen että se on auttanut)
- HUSin hoitoon pääsin vuoden 2008 alussa
- Olin kevätlukukauden 2008 sairaslomalla ja n. puolitoista kuukautta kotiopetuksessa
- Käyn tiheässä terapiassa (2x/vko)
- Pyrin syömään ravitsemusterapeutin listan mukaisesti, mutta en koe olevani valmis nostamaan painoa
- Menkat ovat olleet pois marraskuusta 07
- Olen tottunut pitämään herkkupäivän kerran viikossa, ja noina päivinä ahmiminenkin on tullut tutuksi
- En käytä keinomakeutettuja tuotteita, tai ainakin pyrin pysymään kaukana niistä. Ensinnäkään en halua olla ruokateollisuuden koekaniinina ja siinä samalla myrkyttää kehoani, ja toiseksi koen light-limut yms. itseni pettämiseksi (huom. tämä on vain minuun itseeni kohdistuva ajatus, ehkä pakkomielle, enkä ajattele muista näin), sillä mihin tarvitsisin itsekuria jos voisin litkiä kaloritonta hyvää kaiket päivät, aina kun tekisi mieli kävellä jääkaapille ja pistää suu makeaksi?
- En ole koskaan oksentanut tahallaan, ja olen siitä ylpeä. Oksentaminenkin merkitsee minulle itseni pettämistä (ja tämäkään ajatus ei koske muita, en siis _ todellakaan_ ajattele että muut oksentaisivat ainoastaan koska ovat itekurittomia paskoja, vaan koska ruoka-ahdistus on kasvanut sietämättömäksi)
- Minulla on epäilty olevan epilepsia, mutta tutkimukset ovat vasta meneillään. Olen saanut ainakin kaksi epileptistä kohtausta ja lievempiäkin oireita on esiintynyt

Satunnaista triviaa:

- tykkään itsestäni, vaikka välillä en olekkaan itseni kanssa aivan sovussa
- omistan ihanan koiravanhuksen
- olen lakto-ovo-vegetaristi (thanks anonyymi)
- rakastan kahvia, yleensä juon maitokahvia, mutta mustakin menee
- olen hygieniafanaatikko
- kammoan uimahalleja
- kammoan oksentamista yli kaiken, oksensin viimeksi 8-vuotiaana vatsataudissa, ja päätin etten enää koskaan suostu oksentamaan
- rakastan diagnooseja
- pelkään huomaavani, että olenkin BED-potilas
- kahta en vaihda: suklaata ja linssikeittoa
- olen neuroottinen: tarkistelen ja kehittelen itselleni pakonomaisia rituaaleja (mm. kellonaikoihin liittyviä, portaiden kiipeäminen tietyllä tavalla jne.)
- rakastan testejä ja kaavakkeita
- inhoan sunnuntaita
- käyn kahvilla itseni kanssa ja se on terapeuttisinta toimintaa mitä tiedän
- olen Pick-A-Delin kanta-asiakas, sillä sieltä saa rasvattomaan maitoon tehtyjä kahvijuomia
- rakastan joulua ja juhannusta
- tykkään oikeastaan enemmän antaa lahjoja kuin saada niitä
- olen turhamainen; olen valmis maksamaan suuremman hinnan brändistä (esim. Ben&Jerry's, Campbell's ja tietyt vaatemerkit), vaikka perheeni on aika varaton
- rehellisesti sanottuna inhoan suihkussa käymistä
- minulla on rakkaussuhde kalenteriini
- rakastan ruokakaupassa käymistä
- en tykkää ympyröistä/pilkuista/palloista
- inhoan taftia (se on siis materiaali jota käytetään esim. juhlapuvuissa)
- olin pienenä älyttömän kiinnostunut muinaisesta Egyptistä
- minun on vaikea sietää pikkutyttöjä, pikkupojat ovat söpöjä
- nautin valokuvaamisesta
- rakastan valkosipulia ja oreganoa
- meillä ei ole digiboksia
- minulla on kasvoissa todella hyvä iho, sillä finnejä mulla ei ole lähes koskaan muualla kuin korvalehdissäni
- pahin pakkomielteeni on repiä kaikki haavat/ruvet auki, korvista, kantapäistä, käsivarsista, jaloista... hyi
- en erityisemmin tykkää nukkumisesta (en ikinä ehdi nukkumaan väsyneenä, ja kun pitäisi nukkua olen jo ylikierroksilla...)
- alitajuntaisesti kunnioitan tuuheahiuksisia ihmisiä
- olen kerran käynyt kampaajalla ja se oli traumaattinen kokemus
- koen, ettei psyykeeni yksinkertaisesti kestä siivousta (vaan johtaa totaaliseen hermoromahdukseen)
- minun on sanottu muistuttavan Audrey Hepburnia ja kyllä, olen siitä otettu
- pidän enemmänkin tietokirjoista kuin kaunokirjallisuudesta
- en tykkää kiilakoroista
- suunnittelen aina etukäteen, mitkä alushousut laitan minäkin päivänä (yleensä aina viikon alussa)
- laittaudun nukkumaanmennessäni söpöksi, rakastan yöpaitoja ja käytän unimaskia
- tekstiviestikieleni on varsin omalaatuista
- käytän paljon ruotsinkielisiä ilmauksia
- pidän suurimman osan ajasta isovarpaitani pystyssä
- en juurikaan tykkää teestä mutta silti juon sitä
- lempikahvikuppini on Taika-cappuccinokuppi (Klaus Haapaniemen suunnittelema)
- kun näen jonkun ihanan vaatekappaleen, tulee vesi kielelle
- käytössäni on omenakone, Mac
- inhoan ilmoittautumista (siis ihan minne vaan, tanssitunnille, hammaslääkäriin, lääkäriin)
- lempivärini on jonkinlainen turkoosi
- naksauttelen sormiani (vai pitäisikö sanoa raksauttelen)
- oikeastaan tykkään sateesta
- raitiovaunujen ääni on mielestäni kotoisa


päivitetty 081008

E-951 on paskaa (part 9432)

Tämä päivä on mennyt täysin neljän seinän sisällä ja fiiliskin on sellainen. Hikinen, turvonnut, yksinäinen, outo, avaruusolio. Kuin takautuma sairasloma-aikoihini, koen itseni laiskaksi, epäsosiaaliseksi ja kelvottomaksi vaikka olen vain parantelemassa itseäni, tällä kertaa fyysisestä sairaudesta (ei flunssaa kummempaa).

Olen vetänyt syömiset aivan läskiksi, tällä kertaa sinne toiseen suuntaan. Tuntuu taas jotenkin lohduttavalta jumittaa ja käyttää olemattomia matematiikantaitojani väärin. Olen jopa häväissyt sisäisen ortorektikkoni ja juonut tänään puoli litraa PepsiMaxia, myrkyttänyt itseäni, vaikkakin sitten olemattomilla kaloreilla. Noin vuosi sitten nimittäin tein itselleni säännön, että (ainoastaan) kipeänä saa juoda lightlimua, sillä silloin pitää juoda eikä vettä uppoa tarpeeksi. Olen juonut aspartaamilitkua kolme kertaa vuoden sisään plus ottanut kahdesti myrkkyhörpyt joltain yksinkertaiselta kaverilta, joten tuskin olen vielä päässyt saastuttamaan kehoani. PLINK! Tietoisku. Tiesittekö, että ruotsalaisen tutkimuksen mukaan Fun Light-mehulla voi tappaa muurahaisia kuten hyönteismyrkyllä? Litkun kanssa kosketuksiin joutuvat murkut kuolevat nimenomaan aspartaamiin.
[link]
[link]

Olen saarnannut asiasta monesti aikaisemminkin, tosin en vähään aikaan. Tiedän, ettei kaikkia kiinnosta oman kehon myrkkypitoisuus ja joillekkin on yksi hailee vaikka elämästä nipsaistaisiin muutama vuosi pois, kun kerran light-tuotteilla voi näännyttää itsensä astetta kivuttomammin. Mutta ainakin itse kuluttajana koen vastuuta (myös) muista. Koen, että käyttämällä keinomakeutettuja tuotteita kasvatan PepsiMax-koukussa olevien syömishäiriöisten määrää, tai siis osaltani edistän sen kasvua. Light-soppaan on niin helppoa turvautua, kun päässä pyörivät vain kalorit. Lisäksi ihan normisyöjätkin on saatu luulemaan, että light on aina paras valinta vaikkei se todellakaan ole niin. Aspartaami eksyy myös lasten kehoihin, jos aikuiset eivät ole tarpeeksi hereillä.
Nyt voin vannoa huomisen olevan myrkytön, vaikka aika todennäköisesti joudun/saan jäädä kotiin sairastamaan.

Olen ollut pikkiriikkisesti yhteydessä ulkomaailmaan tekstiviestein ja sain perjantaiksi sovittua menoa, oikea saavutus! En ollut aluksi kovin innostunut lähtemään erään kaverin ja muutaman tuntemattoman kanssa keikalle, mutta pakottauduin suostumaan ja sekin aika on vaan pois ruualla leikkimiseltä, joten hyvä juttu.

PS. En osaa syödä

Olen kipeänä ja valutin sisuksiini juuri siirapilla (hunaja loppui) terästetyn kaakaon. Ben & Jerrykin asustelevat vatsassani tänään. HEI, olenhan kipeä, kuumehoureissa tekee virheitä ja meillä syödään aina jädeä kipeänä. Seliseliseli, silloin kun olin muhkuraisempi ja löysempi minulla oli kaikelle aina hyvä selitys! En halua siihen takaisin. Viikonlopun viimeiset v i i s i valveillaolotuntia ja pakko vetää läskiksi koska Panadol Hotissakin on SAKKAROOSIA (sokeria valeasussa).
Onneksi huomenna olen vuodepotilaana enkä tarvitse energiaa. Voin olla niin muumio kuin haluan ja nukkua epäonnistumisten ohi. Aamupuurolla ja linssikeitolla mennään, saakeli. On niin epäreilua, ettei se auta mitään että kerään koko viikon aina kehon varastot niin täyteen kuin saan kaikellla turvaruualla, vaan se ahmiminen/suunnittelematon possuilu tulee anyway. En jaksaisi kirjoittaa tällaista paskaa enää koskaan, jokainenhan osaa suunnitella kaunista tulevaisuutta tiukoilla säännöillä ja rikkoa ne kaikki, kuka sellaista haluaisi lukea.

Äh äh. Viikon mittainen syysloma lähestyy, se tekee yhteensä neljä ja puoli viikonloppua putkeen. Voi kun pystyisin ottamaan lomaa myös syömisestä, ihan kokonaan. Ei tarvitsisi miettiä miten paljon tai miten vähän, voisin vain elää.
Tällä viikolla haluaisin vain olla ja homehtua ja pysyä kaukana ravitsemusterapeutista (typerää ehkä).

Ylimääräisiä kahvoja

Ensimmäinen fiilis tänään oli läskitys. Mulle puhutaan kuin mulla ei olisi mitään ylimääräistä mutta kuitenkin löydän kropastani kahvoja vatsasta, reisistä... Pystyn jotenkin hyväksymään itseni, enkä tunne itseäni yliluonnollisen levinneeksi, mutta ahdistusta herättää se, että hoitohenkilökunta, mun suku ja muutenkin kaikki paitsi minä itse ovat lihottamassa minua. Tai siis lempeämmin sanottuna normalisoimassa painoa nostamalla sitä.
Olen nippanappa sinut kilojeni kanssa nyt. Mieluusti laihduttaisin vielä hieman, mutta en halua mitään liikuntarajoitteita tai lisää punnituksia. Olen päättänyt pitää tilanteen tasaisena jotta hoidon puolella oltaisiin vähemmän hysteerisiä ja edes jotenkuten tyytyväisiä. En ole tehnyt mitään väärin, mutta minulta vaaditaan enemmän.
Tähän päivään. Nousin aamulla ylös ja aloin miettiä että jaahas, mikäs mun linja tänään on; sunnuntait kun mulla on ollut tapana vetää vähän sinne päin. Sain kuitenkin järjen äänen esille ja oikeastaan voi hyvinkin olla, että se pelasti mun päiväni. Aamupalalla mietin, tarvitseeko mun syödä riisikakkua juustoineen plus mehua, kun voisin jättää ne poiskin. Tulin siihen tulokseen että todellakin tarvitsee syödä, sunnuntaithan on ahmimisherkkiä päiviä! Ja sitten kiltisti jyystin koko aamupalan.

Eilen meillä oli sukulaisia kylässä ja illaksi menin taas siskolle (melkein naapuriin) hengaamaan. Oli mukavaa, enkä mennyt pilaamaan päivääni ylimääräisillä viikonlopputarjoiluilla, vaikka siihen olisi ollut monta tilaisuutta. Ehkäpä mä jotenkin osaan vielä syödä, vaikkakin sitten listan mukaan.

// edit. Jokainen voi mielessään yliviivata viimeisen lauseen

Lauantailöpinää

Taiteilin tämän tekstin siis eilen, lauantaina, mutta en ehtinyt julkaista.

Olin sittenkin eilen melkein koko päivän siskolla muuttoapuna, ja jäin sinne illaksi seuraksi lueskelemaan lehtiä. Päivä alkoi ihan normaalisti, mutta koska suunnitelmiini oli tullut muutos, päätin iltapäivällä pitäväni herkkupäivän. Arvelin myös, että ahmimisen vaara olisi pienempi, kun olin syönyt normiruokaa siihen asti. Lisäksi se sopi hyvin olosuhteisiin, pystyin syömään päivälliseksi mikrovalmiskeittoa, kun monimutkaisempi ruuanvalmistus ei olisi muutto-olosuhteissa onnistunut. Okei siis, sain perusteltua itselleni että tämä päivän vaihtaminen oli ihan oikeutettua.
Ja arvioin ihan oikein; kardinaalimunauksilta vältyttiin ja sisko ehdottikin että hankittaisiin jotain snacksiä muutoksen kunniaksi. Oli juuri sellainen leppoisa ilta, millainen perjantaina kuuluu ollakin. Lueskeltiin lehtiä ja no, syötiin. Tulihan siinä ähky, mutta ahmimisesta ei ollut kyse.
Illalla kävin vielä hakemassa purkin B&J:tä (must) ja keitin myöhäisillan kahvit. Söin jädeä vähän mutta sitten ei enää uponnut, enkä ahtanut itseäni uudestaan täyteen heti kun siihen olisi tuntunut olevan tilaa, kuten ahmiessa. Onnistuin olemaan tyytyväinen suoritukseeni, sillä aikaisemmat viikonloput ovat tänä syksynä menneet yksi toisensa jälkeen puihin.
Aamulla olo oli aika tunkkainen ja pitkästä aikaa sipsejä syötyäni muistin taas mitä on rasvakrapula. Kasvoja kuumottaa ja yh muutenkin ei-niin-miellyttävä olo. Oikeastaan hyvä vaan, niin Ben ja Jerry eivät tänään huutele nimeäni tuolta pakkasesta... Tuskin huomennakaan, sillä hellittämisen jälkeinen päivä on yleensä se kaikista haasteellisin.
Yöllä kylläkin näin sellaista unta, että mun piti päästä johonkin huoneeseen ihmisvirran mukana jonkun kakluuniuunin kautta. Siellä oli kirjureita, jotka kirjoittivat aina selostukset siitä, miksei joku päässyt eteenpäin (ts. jäi jumiin matkan varrella oleviin aukkoihin). Jonkun kohdalle kirjoitettiin: Painaa yli 46 kg. Mä jäin kiinni päästäni ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Jonkinverran paisuneeksi varmaan tunsin itseni, hehheh.
Jos ja kun selviän tästä viikonlopusta kunnialla, jää "hyvä maku suuhun" ja uskon että mulla on vielä toivoa nauttia edes joskus "normaalisti" ruuasta, epäterveellisestäkin, ilman anorektista syyllisyydentuntoa tai BEDin suuntaisia ylilyöntejä.

edit// En ole 100% varma etten ole käyttänyt tuota ihanaa kuvaa aikaisemmin, hei Audreykin söi!
Tänään myöhemmin luvassa raporttia, todennäköisesti.

Keep yourself busy

Kuten ehkä joku on huomannut, postaustahti on hieman kiihtynyt. Voin paljastaa, että tulen todennäköisesti postailemaan yhtä tiheästi ainakin seuraavat kaksi viikkoa, sillä ensiviikko on väljä ja sitten koittaakin viikon mittainen syysloma.

Edellisen postauksen kysymykseen ei herunut vastauksia, mutta nyt aion käyttää aivan omia aivojani ja suunnitella tähän hieman lauantaita. Juuri lauantain valitsin herkkupäiväksi (voi kun keksisin sille jonkun toisen nimityksen) siksi, että siskoni muuttaa huomenna tähän aivan lähelle, enkä ehdi huomenna auttamaan häntä. Lauantaina olen sitten menossa ihmettelemään uutta asuntoa ja tarvittaessa hjelppimään kamojen järjestelyssä ja niin edelleen. Lauantaina on siis a) muutakin tekemistä kuin se ihana-kamala syöminen, ja b) hyvää seuraa. Voisin vaikka leipoa tuparilahjaksi maailman parhaita cookieita ála Konvehti, ja oikeuttaisin itseni maistamaan (okei, mulla on aivan pikkuinen oma lehmä ojassa).
Teen tällaisia suunnitelmia usein, siis kaikenlaisia tilanteita varten. Se tuntuu jotenkin terapeuttiselta, siten saan asiat sivuun ja voin keskittyä johonkin muuhun.
LAUANTAI 041008
* aamupala: muuten normi, mutta puuroon banaania ja 1 rkl hunajaa.
* lämmin ruoka/lounas: jotain kotiruokaa, jota en kuitenkaan tavallisena päivänä saa syödä. Esim. soijarouhemakaroonilaatikkoa tai sienikastiketta kevytkermaan tehtynä. Normaali määrä.
* välipala: leipää/karjis, normihedelmiä tai sokeroimattomia kuivattuja hedelmiä
* kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia <3>
- Leivo siskolle jotain
- Ostoksille
- Kahville
- Illalla vuokraa leffa ja hyväääää (ei irtokarkkeja)


Btw, olen aika hyvin pysynyt kerran viikossa vaa'alle-lupauksessani. Itselleni siis vain olen luvannut, suosittelen muillekin! On oikeasti niin (ajatus)energianhukkaa tuijotella lukuja päivittäin. Ne kun vaihtelevat anyway, eikä siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. Tietysti pakkomielteitä on vaikea hallita, mutta kannattaa haastaa itsensä ja yrittää.
Mulla on paino pysynyt samoissa lukemissa, vaikka pää yrittää kertoa että olisin lihonut. Läskittää nykyään enemmän kuin ennen, ja tuntuu että ajatukseni ovat pelkkää läskiä. Suhtaudun ylilihaviin ihmisiin pelonsekaisesti ja vältellen (se ei ole oikein, mutta teen niin koska pelkään lihovani itse entisiin mittoihini tai niiden yli), mutta joku osa minusta tuntee yhtäläisyyttä heidän kanssaan. Kukapa uskoisi, kun eroa painossa saattaa olla reippaasti yli 50kg.
Tutkimukset suomalaisten liikalihavuuden huolestuttavasta lisääntymisestä kuulostavat minun korviini henkilökohtaiselta loukkaukselta juuri minua kohtaan. Siis en väitä että olen ylipainoinen, tiedän että olen alipainoinen, mutta tulee sellainen fiilis, että hyväksytäänkö minut vain tietyn painoisena? Eli jos olisin ylipainoinen, olisin häpeäksi en vain itselleni vaan myöskin tämän maan tilastotutkimuksille? Onko syntiä ajatellakaan mitään, missä on yli 2,5% rasvaa?

Henkisesti läski kysyy

Suurin - tai no pitäisikö sanoa päällimmäisin - ongelmani on nykyään se, että ajattelen ruokaa liikaa. Hävettävästi liikaa. Koulussa vihkot täyttyvät donitsihahmotelmista, choccocinokupeista ja niistä englanninlakuista. Koulun jälkeen surffailen ravintoloiden ja makeis-/jäätelövalmistajien sivuilla. Pystyn harvoin kävelemään Fazerin ohi ilman, että menisin sisään mittailemaan irtokarkkivalikoimaa. Kotiin kuljen aina sitä reittiä minkä varrella on KotiPizza ja tiirailen ikkunoista sisään, kuka siellä nyt syö. Saan vaivattomasti kulumaan puolitoista tuntia supermarketissa ostamatta mitään.
Kuuden tuollaisen päivän jälkeen "vapaapäivä syömishäiriöstä" ei olekkaan niin häiriötön -> överit. Joo, olen jauhanut tästä niiin monta kertaa, mutta nyt yritän tosissani muuttaa elämässäni jotain, niin että pystyisin edes joskus nauttimaankin ruuasta, esim. sinä yhtenä päivänä viikossa. Nyt on meneillään suuri aivoriihi itseni kanssa, että miten seuraava viikonloppu (alkaa ylihuomenna, kääks!) olisi mahdollisimman palauttava ja positiivinen kokemus. Vinkkejä otetaan vastaan, joten miten elää viikonloppu kohtuudellisesti mutta ilman sitä täyskontrollia?
Oli tarkoitus jauhaa pidempäänkin, mutta tuli hoppu tanssitunnille.

Uusi viikko

Ihan kuin olisi tavaksi tullut se, että joka toinen viikonloppu menee penkin alle. Tämä alkoi siis nyt syksyllä kun palasin kouluelämään reippaasti yli puolen vuoden kotona hillumisen jälkeen. Tuli arki ja arjen rutiinit ja viikonlopuista tuli vain epämääräinen murto-osa elämääni.

Eilen päättynyt viikonloppu sattui olemaan juuri se joka toinen. Epätoivo iski, ja kuten sunnuntaisin yleensä, halusin taas lopettaa syömisen. Siis ei minkään keijufantasioiden takia, vaan ainoastaan sen takia että se on niin helvetin vaikeaa. Haluaisin vain kytkeä makuaistini ja nälkäsingaalini pois. Onnistuin huolestuttamaan äitini avautuessani hänelle siitä kuinka tunnen olevani risteyksessä joka johtaa joko sairaalloiseen, henkeäuhkaavaan ylipainoon tai sitten samanlaatuiseen alipainoon (jolloin vastuu syömisestä otettaisiin minulta kokonaan pois, olisin pakkoruokinnassa eikä minulla olisi voimia vastustaa, painoni nousisi, mutta eihän se silloin olisi minun syyni, joten syömishäiriöpeikko voisi ehkä minut armahtaakin ja päähäni eksyisi ehkä tarpeeksi tervettä ajattelua). Voi olla, että meneillään oli epätoivon aallonharja, mutta en minä osaa nähdä tietä parantumiseen muuten kuin äärimmäisyyksien kautta.

Tänään on ollut toiveikkaampi fiilis. Ei sen tarvitse mennä niin. Ei kaikista enemmän tai vähemmän nälkiintyneistä tarvitse tulla BED-potilaita. Jos ajattelen, että olen tuleva 24/7-ylensyöjä, niin annan itselleni tavallaan siihen luvan - ihan kuin tehtävissä ei olisi enää mitään. Siinä mä sitten katsoisin itseäni kun nyyhkytän ja syön ja turpoan.

Seuraavan kerran poikkean listasta silloin, kun olen siihen valmis ja mulla on joku selkeä linja miten toimia. Listassa pysymisessä ei ole mitään ongelmaa, koska tiedän, etten pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos söisin sen yli. Mutta kun kerran viikossa sitten yritän olla spontaani, mopedi karkaa kädestä ja lujaa.

Tälle viikolle mulla on varattuna paljon liikuntaa; kolme tanssituntia (yksi korvaustunti), paljon kävelyä plus olen taas alkanut suunnitella lenkkeilyä. Kesäisin lenkkeily on jotenkin ahdistavaa, kun auringonpalvojat tuijottavat hiekkatien vieressä, mutta kirpeät syysillat ovat miellyttävämpiä.