Kaikki on muuttunut.
Päätimme pojan kanssa alottaa kaiken (tai ainakin ystävyyden) alusta. Viiden kuukauden jälkeen.
No, helpotuksekseni voin myöntää että se oli järkeenkäyvä vaihtoehto; olimmehan minä ja me niin epäbalanssissa siinä suhteessa.
Tunteet eivät kuitenkaan ole päästäneet minua helpolla, itseasiassa minusta tuntuu että viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaimpia elämässäni. Itkin itkemistäni ja minuun sattui fyysisesti. Raavin sääreni haavoille, riehuin ja huusin ja sitten taas totaalijäädyin. Soitin monta kertaa pojalle vaikka ei olisi pitänyt, mutta hän oli ihanan kärsivällinen ja vastasi kerta kerran jälkeen.
Tähän samaan syssyyn mummoni meni kuolemaan ja edessä häämötti (huom. imperfekti) vain tyhjä kesä.
Nyt onneksi olen onnistunut rakentamaan lomalle tavallista enemmän suunnitelmia; hieman kesätöitä, peräti kahdet festarit, viikon reissu kaverin mökille sekä lapsuuteni kesäpaikkaan, ja ennen tätä kaikkea ihana juhannus. <3
Mielessä kummittelee silti koko ajan alkukesän alakulo ja todella pelkään että poika on nostanut rimani liian korkealle. Ettei hänen hurmaavuutensa jälkeen minulle kelpaa aidosti kukaan.
On myös käynyt juuri niin kuin ennustin. Kerran terapeuttini kysyi, miten reagoisin jos poika jättäisi minut. "Alkaisin varmaan taas kontrolloida syömisiäni" ja juuri niin on käynyt. En oikeastaan haluaisi tehdä asialle mitään, sillä olen niin tyytymätön itseeni ja kroppaani nyt ja koen, ettei minulla ole välineitä parantaa tilannetta terveesti.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
