maanantai 29. syyskuuta 2008

Uusi viikko























Ihan kuin olisi tavaksi tullut se, että joka toinen viikonloppu menee penkin alle. Tämä alkoi siis nyt syksyllä kun palasin kouluelämään reippaasti yli puolen vuoden kotona hillumisen jälkeen. Tuli arki ja arjen rutiinit ja viikonlopuista tuli vain epämääräinen murto-osa elämääni.
Eilen päättynyt viikonloppu sattui olemaan juuri se joka toinen. Epätoivo iski, ja kuten sunnuntaisin yleensä, halusin taas lopettaa syömisen. Siis ei minkään keijufantasioiden takia, vaan ainoastaan sen takia että se on niin helvetin vaikeaa. Haluaisin vain kytkeä makuaistini ja nälkäsingaalini pois. Onnistuin huolestuttamaan äitini avautuessani hänelle siitä kuinka tunnen olevani risteyksessä joka johtaa joko sairaalloiseen, henkeäuhkaavaan ylipainoon tai sitten samanlaatuiseen alipainoon (jolloin vastuu syömisestä otettaisiin minulta kokonaan pois, olisin pakkoruokinnassa eikä minulla olisi voimia vastustaa, painoni nousisi, mutta eihän se silloin olisi minun syyni, joten syömishäiriöpeikko voisi ehkä minut armahtaakin ja päähäni eksyisi ehkä tarpeeksi tervettä ajattelua). Voi olla, että meneillään oli epätoivon aallonharja, mutta en minä osaa nähdä tietä parantumiseen muuten kuin äärimmäisyyksien kautta.

Tänään on ollut toiveikkaampi fiilis. Ei sen tarvitse mennä niin. Ei kaikista enemmän tai vähemmän nälkiintyneistä tarvitse tulla BED-potilaita. Jos ajattelen, että olen tuleva 24/7-ylensyöjä, niin annan itselleni tavallaan siihen luvan - ihan kuin tehtävissä ei olisi enää mitään. Siinä mä sitten katsoisin itseäni kun nyyhkytän ja syön ja turpoan.
Seuraavan kerran poikkean listasta silloin, kun olen siihen valmis ja mulla on joku selkeä linja miten toimia. Listassa pysymisessä ei ole mitään ongelmaa, koska tiedän, etten pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos söisin sen yli. Mutta kun kerran viikossa sitten yritän olla spontaani, mopedi karkaa kädestä ja lujaa.

Tälle viikolle mulla on varattuna paljon liikuntaa; kolme tanssituntia (yksi korvaustunti), paljon kävelyä plus olen taas alkanut suunnitella lenkkeilyä. Kesäisin lenkkeily on jotenkin ahdistavaa, kun auringonpalvojat tuijottavat hiekkatien vieressä, mutta kirpeät syysillat ovat miellyttävämpiä.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Kohtuus ei vaan ole mun juttu


En vain osaa syödä. Viisi päivää viikosta on sitä peruskauraa ja syömistä syömisen vuoksi, sen takia että viisari kertoo ruoka-ajan tulleen. Ihan sama onko nälkä vai ei, ihan sama mitä tekisi mieli. Ihan sama vaikka läskittäisi, pakko syödä suurinpiirtein listan mukaan, enhän mä halua muuttua elottomaksi lahnaksi sentään... Miten jaksaisin tanssia?
Mieleni on kuitenkin sudennälässä, ja viikolla piirtelen englanninlakuja kouluvihkoihin, suunnittelen huikeita jätskiannoksia ja mietin mitä suklaata seuraavaksi maistan (sitten joskus), kaiken sen ajan kun en ole aktiivisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa. Tuntuu, että parhaat kaverini ovat Ben ja Jerry ja ehkä uutena tuttavuutena Arnold donitseineen.
Yhtenä päivänä sitten yritän toteuttaa kaikki viikon aikana syntyneet ruokafantasiani, mutten koskaan saa niitä toteutettua 24 tunnin sisällä, yllätys yllätys. Ähky onkin juuri tämänhetkinen olotila.
Ja seitsemäs päivä on epämääräistä kikkailua, jotain kevytkapinaa listoja ja ravitsemusterapeutteja vastaa. Testaan millaista on kun vatsa ehtii olla tyhjänä enemmän kuin vartin ja mitä verensokerit siihen sanoo.
Kiteytetysti: Listaa ja aikatauluja, unelmointia keksisuklaajäätelöleivoksista ja kermavaahtokaakaosta x5, yksi päivä ahtamista (mitä en nykyään suostu kutsumaan ahmimiseksi) ja yksi päivä epämääräistä haikailua syömishäiriön kuherruskuukauteen, aikaan jolloin vähemmän oli aina enemmän, paremmin, eikä kukaan syyttänyt minua kurinalaisuudestani.
En pysty ajattelemaan jokapäiväistä kohtuuherkuttelua, sillä ortorektikko minussa haluaa että jokainen arkiruuan palanenkin on hyödyllinen keholle. Leikin usein ajatuksella, että lopettaisin syömisen kokonaan - myönnän; se on helpompaa kuin kohtuus. Olisin vain syömättä jonkin aikaa, pääsisin pakkosyöttöön eivätkä ruokailut olisi enää vastuullani. Saisin aloittaa uudestaan, opetella syömään oikeasti normaalisti. Eli juuri niin, miten en ole ikinä oppinut syömään. Aina olen liikaa tai liian vähän.

perjantai 19. syyskuuta 2008

Kyllä sairas sairaan tuntee


Järjetön ristiriita.
Munhan on ollut tarkoitus vetää tää viikko pelkällä turvaruualla ja vasta ens viikon lopussa sallia yksi herkkupäivä. Nyt eräs mun kaveri jonka kanssa en ole aikoihin viettänyt aikaa lähestyi mua tekstiviestitse ja kysyi ehtisinkö tavata viikonloppuna. Päätin olla sosiaalinen ja vastaukseni oli Ja tack, gärna. Suostuttuani kaverini ehdotti sitten ruuanlaittoa heidän luonaan huomisiltana! Kyseinen tyttö on aikaisemmin kutsunut muita kavereita kokkikerhoonsa, joten oikeastaan oli odotettavissa, että hän ehdottaisi ajanvietteeksi kokkailua, jota estääkseni
yritin sitten itse ehdottaa leffan tuijottelua. Vaan ei onnistu, DVD oli mennyt paskaksi. Kiitti.

Ahdistus. Kaiken lisäksi pari vuotta taaksepäin olin aivan vakuuttunut siitä, että tällä kaverillani on bulimareksia. Enkä oikeastaan ole saanut syytä luopua epäilyksistäni, en vain ole aikoihin häntä kunnolla nähnyt. Asiasta ei olla puhuttu.
Pidin itseni kanssa pienimuotoisen kriisikokouksen hernekeittoa syödessäni. Mitä tuohon voi vastata? "Käy! Ps. En tykkää rasvasta, vehnäjauhoista tai sokerista, olen ehkä hieman allerginen niille kaikille, sen lisäksi että olen kasvissyöjä"-tyyppiset kiertelyt ja kaartelut saisivat kaverini tuntosarvet nousemaan ja jo sekuntin sadasosassa olisin diagnosoitu hänen pääkoppansa sisällä. Parempi vain suostua, sillä olenhan päättänyt ettei sosiaalinen elämäni saisi kärsiä syömissäätämisestä tämän enempää. Olen viettänyt tarpeeksi monta lauantai-iltaa yksin laskiessani minuutteja iltapalaan.
Mutta, mutta, mutta, mitä jos paniikki iskee? Siellä minä sitten syön haarukka tärisevässä kädessäni ja katson kun kaveri häviää vessaan ateriansa jälkeen. Siellä minä lihon meidän kummankin puolesta. Tuo on se pahin kauhuskenaario.
Ja sanoin tietäväni, että onnistun kahden viikon herkkulakossa. Voinko antaa itselleni anteeksi? Sillä jos en voi, on koko herkuttelu turhaa, sillä silloin se aiheuttaa vain enemmän tuskaa kuin nautintoa. Ja kuka nyt suostuisi tuskasta kaloreita ottamaan? Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä syy olla pitämättä päätöksestä kiinni? Ovatko perusteluni vain tekosyitä syödä ennen aikojani? Pystynkö enää ikinä pysymään päätöksissäni?
En tiedä, pelottaa. Menin kuitenkin vastaamaan myöntävästi, tosin ensin piti hakea eräältä toiselta ystävältäni,
syömishäiriöstä parantuneelta, hieman tukea. Yritin vielä selvittää, mitä hyvää mahtaa olla luvassa, mutta se päätetään vasta huomenna. Periaatteessa odotan innolla huomista, saan leikkiä normaalia ihmistä, jolla ei ole tylsää lauantai-iltana.


Tulipas pitkä selostus...
Sain muuten eilen epilepsiatutkimusteni epikriisin diagnooseineen (rakastan diagnooseja, virallistettua tietoa):
E56.8 Convulsiones no II (provosoidut kohtaukset)
F50.9 Epätyypillinen laihuushäiriö

Tietääkseni epätyypillisen laihuushäiriön koodin pitäisi olla F50.1 ja määrittelemättömän laihuushäiriön F50.9... kumpikohan nyt on kyseessä? Tietääkseni minulta ei puutu mitään avaintekijää, josta tuo "epätyypillinen" tulisi. Hmm?

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Praliinikonvehtitryffeli



Kokeilen elämää uuden käyttäjänimen kanssa, tuo vanha XXXX oli ensinnäkin hankala käytännössä ja toiseksi mielikuvitukseton.
KONVEHTI on mielestäni suloinen sana ja löysin siitä tällaista infoa: "Sana lienee saapunut Suomeen englannin ja ruotsin kielen kautta. Confections sanaa käytetään kuvaamaan kaikkia niitä ruoka-aineyhdistelmiä joiden sokeripitoisuus on korkea." Sopii siis minulle...

Mutta nyt ruokapornoilu sikseen ja ulos koiran kanssa. 

maanantai 15. syyskuuta 2008

Liikaa

Viikonloppu oli nihkeä ja rasvainen ja muutenkin turha. Todistin taas itselleni kuinka en osaa syödä. Perjantaina söin aamupäivän perussafkat ja (suunnitellusti) Ben&Jerry's Strawberry cheesecake-hyvää koulun jälkeen, illalla menin parin kaverin kanssa kiinalaiseen syömään. Oli viihtyisä ravintola ja ruoka oli juuri sellaista kun kuuluukin. Kävin vielä ostamassa suklaata leffan seuraksi ja herkkupäivän kunniaksi, mutta kotiin tullessani kaaduin sänkyyn ennenkuin olin ehtinyt edes sanoa Marabou.
Aamulla sitten heräsin pettyneenä leffamässyillaksi tarkoitettuun perjantaihin ja kuuntelin muutaman tunnin kun maitosuklaa huusi minua kuin seireeni. Yhden aikaan sorruin. Myöhemmin söin lisää suklaata, Benin ja Jerryn rippeet ja lettuja. WTF, onko tästä tulossa joku tapa, että kerran kahdessa viikossa porsastellaan lähes koko viikonloppu?
Noh, tietysti tällä kaikella on seurauksensa: kahden viikon totaalikieltäytyminen kaikesta kielletystä (ts. skippaan tämän viikon herkkupäivän). Seuraavan kerran poikkean vakkarisysteemeistäni jouluna.

Eilen söin vastapainoksi niukahkosti. Inhoan viikonloppuja; liikaa aikaa, liian vähän energiaa ajatella edes lähitulevaisuutta, liikaa lahnailua. Arkipäivinä on se sama rytmi, turvallisuus. Ei ole aikaa kyseenalaistaa omia rutiineitaan ja ruokailujaan niin paljoa. Viikonloput taas ovat aina liikaa tai liian vähän.



tiistai 9. syyskuuta 2008

Ristiriitaa

En tiedä miten kirjottaisin tästä, läväyttäisinkö asian suoraan tähän kaikkien luettavaksi vai kiertelisinkö ja kaartelisinko, paljastaen asiani vain kaikista kärsivällisimmin lukeville. Eh. Noh, paljastan kolme seikkaa ja sitten kerron: yksi, se on mulle iso juttu. Kaksi, se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita! Kolme, se on normaalia. 

Menkat! Kyllä vaan, yhdentoista kuukauden tauon jälkeen mulla on menkat! Painoa en ole nostanut, olen siis suurinpiirtein matalimmassa painossa jossa olen koskaan ollut (paino on siis pistetty junnaamaan samaan pisteeseen, ainakin koko nollakasin olen painanut saman verran). Ja sitten alkaa menkat, eikö olekkin kummallista? Lääkäri sanoi, ettei menkkoja ole odotettavissa "ainakaan muutamaan kiloon" ja ravitsemusterapeutti arvioi että pitäisi nostaa 5+ kiloa jotta menkat alkaisivat. Vaan, toisin kävi! Minun logiikallani tämä tarkoittaa sitä, että minun ei_tarvitse_nostaa_painoa! "Kunhan kuukautiset toimisi" mulle aina sanotaan. Jos nämä nyt säännöllistyvät, niin uskoisin ettei listalleni lisätä enää koskaan mitään. Ei saa.
Toisaalta toisaalta ja toisaalta... Amenorrea on ollut mulle aina se parhahin peruste syödä listan mukaan (lue: isoja määriä). Kun syödessä syyllisyys on meinannut iskeä, järki on sanonut siihen että "c'mooon eihän sulla ole edes menkkoja, tietysti sä voit syödä." Sitä varaa mulla ei enää ole. Ja olenko koko ajan, nämä viimeisetikin 11 kuukautta, ollut sillä rajalla että menkat melkein toimii? Niin terve?
Pääasiassa olen kuitenkin tyytyväinen, tämähän oli juuri sitä mitä tilasin. Mun olo on ollut hyvä, vaikka paino ei ole noussutkaan. Ainoa asia mikä on saanut mut tuntemaan itseni fyysisesti vajavaiseksi listasyömistä yli puoli vuotta harrastettuani on ollut kuukautisten puuttuminen. Jos mulla nyt on ne, mun ei tarvitse enää pyrkiä mihinkään, olen saavuttanut mun biologisen painoni nostamatta kiloakaan. Kai mun keho on saanut varastoitua tarpeeksi ravintoaineita mutta samalla kuluttanut enemmän kun säästöliekki on kadonnut, jolloin paino ei kuitenkaan ole noussut... Tai jotain. Luulin että vaa'an lukemien pitäisi nousta 53:n ennen kuin saisin menkat takaisin. Joten, aika helpotushan tämä oli.