As the world falls down

Aww. Katsoin juuri läppäriltä siskoni minulle suositteleman elokuvan, Labyrinthin, jossa siis esintyy ihana David Bowie ihanissa trikoissaan :3

 Koko päivä on mennyt koneen ääressä, siis ihan järjetön aika. Mutta en kadu lainkaan, olen leikkinyt Spotifylla ja kuvitellut olevani loistavakin dj. Äiti huomioi; "tajuatko kuinka paljon kuuntelet musiikkia" ja vielä monenlaista tänään; Bowien ja muiden tuttujen ja turvallisten (The Doors, Cat Stevens, Hector, Beach Boys, Michael Jackson...) lisäksi mm. Culture Clubia, satunnaisesti jotain Justin Timberlandilta, Madonnalta, The Supremesilta, Billy Idolilta ja Roy Orbisonilta. Niin ja lukuisilta soundtrackeilta... Ei mikään kauhean johdonmukainen kokonaisuus, mutta ainakin mieliala on noilla pysynyt kokonaisen sunnuntain ylhäällä.
Tunnelmaa on tosin ollut nostattamassa myös rakas siskoni ja kyllähän velikin tuossa piipahti. Olen hirveän energinen, mitä en kyllä ihmettele päivien makoilun [flunssa] jälkeen. Tänään on tehnyt vaan mieli tanssia ja liitää, mutta yskä ja köhinä palauttavat minut maanpinnalle: flunssa pitää minua edelleen otteessaan.
Mutta toisaalta, mitä sitten. Tämä usean päivän pakkolepo (ei sillä että muutenkaan olisin kovin aktiivinen) on saanut minut taas muistamaan, miksi aamulla noustaan sängystä ylös ja lähdetään kouluun. Se kun pääsee helposti unohtumaan.


Tässä vielä hieman minun käsitystäni mieskauneudesta, tai jostain sen tapaisesta. Tietynlaisesta viehättävyydestä.

Pelkään kokoajan että teen jotain väärin. Että elän väärin, väärässä todellisuudessa - siinä, mikä on minulle se pakotie. Että joku kaikkitietävä tulee ja kertoo, että kaikki se musiikki ja taide jonka varaan olen aina (paitsi silloin kun olen ollut sairaimmillani, päästä siis) rakentanut elämäni, onkin vain viihdettä eikä mitään syvempää. Tuntuu nimittäin taas siltä että haluaisin vain kävellä kaupungilla yksin, luurit korvilla ja elää musiikilla. Tai sitten viettää liikaa aikaa omassa sängyssä, selaillen kaikkia niitä taidekirjoja, joista saisi koostettua lähes kirjaston. Tai kahvilassa piirtelemässä luonnosvihkoon sokerisirottimia ja cappuccinokuppeja.
Kai se sitten on minun tapani selvitä arjesta, joka on jo käsitteenä mielestäni aika puuduttava. Mutta onko kaikki tuo vain minun omaan päähäni rakentamaa epärealistisuutta? Ehkä en voikkaan elää vain hengittämällä ympärilläni olevaa visuaalista ja auditiivista kauneutta?

Lähteminen on aina vaikeinta

Eilistä postausta ei sitten koskaan tullut. Yritin kyllä.

Tänään on helpompaa; olen pyhittänyt päivän itselleni, blogimaailmassa harhailulle ja elokuvien katselemiselle. Niin ja musiikin kuuntelulle, tuli tuossa jokin aika sitten hankittua Spotify (myönnän, että sillä lompakkoystävällisemmällä tavalla). Mielikin lepää, kun minulla on oikeus ja velvollisuus olla vain, flunssa ei nimittäin ole hellittänyt otettaan. Olla möllötänhän minä varmaan suurimman osan ajasta muutenkin, hieman flegmaattisuuteen taipuva persoona kun satun olemaan, mutta harvemmin hyvällä omallatunnolla.

Koira oli pakko armahtaa ja viedä ulos, ja loppuen lopuksi oli ihan piristävää kävellä kauniissa punertavassa valossa auringonlaskun aikaan. Sain itseni suhteellisen nopeasti ulos; yleensä neuroottisuudeltani minulla kestää noin vartti päästä ovesta ulos sen jälkeen kun olen laittanut kengät jalkaan. Koira vaan tapittaa, mutta "odotahan, katson vain tän ja tarkistan tuon, hyvä poika pääsee ihan juuri ulos..."

Olisiko se toinen takki sittenkin parempi?
Äh, pakko virittää hiukset uudestaan
Tää huivi ei nyt vaan käy 

jne. jne. mitä nyt kuvitella saattaa.
 

Mutta tänään siis oli poikkeus: lähdin ihan luomuna, etsin vain hetken mielijohteesta lämpimimmän näköisen villapaidan päälleni. Se on jonkun tutun 80-luvulla neuloma, syksyisellä tavalla värikäs, lähes polviin saakka yltävä. Heureka, alle vedin puuvillasukkikset ja vyötärölle laitoin vyön, jolle ei koskaan ennen ole ollut käyttöä. Musta villakangastakki ja kaulahuivi, joka oli aivan bueno kyseiseen asukokonaisuuteen. Tuli hyvä mieli pelkästään siitä, kuinka helpolla pääsin tällä kertaa. Yleensä joudun pakottamaan itseni ulos tuskailtuani ensin peilin edessä myöhästymiseen saakka. Neuroottisuuteni on saanut selvän muodon ja se kohdistuu omaan ulkonäkööni. Surullista sinäänsä, sillä en halua vaikuttaa pinnalliselta, kun en sitä sisimmältäni ole. Tuntuu vain, että minun täytyy rakentaa oma kuvankaunis haarniskani ennenkuin lähden kodistani.

Red, gold & green

Täällä taas, pitkän tauon jälkeen. Syvimmät anteeksipyytöni kaikille jotka edes hiukkasen ovat tästä blogista välittäneet ja extrakiitokset niille joiden blogilistoilla olen keikkunut passiivisuudestani huolimatta. <3
En vain ole itsekään tiennyt mitä ajattelen elämästä, sen takia on ollut mahdotonta kertoa siitä mitään. Nyt olen ehkä löytänyt omat näkökulmani elämään ja samalla bloggailu on alkanut houkuttelemaan enemmän ja enemmän. Olen myös vanhojen rakkaiden blogien kaveriksi löytänyt varsin koukuttavaa uutta luettavaa.

Olen suunnitellut päässäni jotain muutoksia blogiin; luvassa on ehkä enemmän tietoa minusta itsestäni ja elämästäni. Ei pelkästään syömishäiriöstä, vaan kaikesta sen takana. Mietin jo uuden blogin perustamista, mutta toisaalta on hyvä pitää ulottuvilla vanhat tekstit jotka kertovat paljon menneisyydestäni. Saattaapi olla, että väsään muutoksia ulkoasuun piakkoin, mutta en mene lupaamaan.

Verbaaliset taitoni ovat totaalisessa ruosteessa tauon jäljiltä, lisäksi aivot eivät suostu toimimaan flunssaisessa olotilassani. Tämän vuoksi turvaudunkin ranskalaisiin viivoihin kertoessani nykyisestä elämästäni:

- opiskelen aikuislukiossa ja opiskelu luistaa
- pelkään kuitenkin syrjäytyväni, sillä tutustuminen aikuislukiossa on asteen haastavampaa kuin normilukiossa
- janoan elämääni jotain uutta, uusia maisemia ja ihmisiä
- käyn grafiikantunneilla joista todella nautin ja muutenkin menossa on luova kausi
- olen tajunnut seurustelleeni viime vuodenvaihteesta toukokuun loppuun psykopaatin kanssa, ja olen tyytyväinen että se on ohi
- olen kuolemanväsynyt ellen liidä kahvin voimalla lujaa jossain poissa kotinurkilta (syy: epilepsialääkitys / mieliala ? / joku mysteerinen sairaus, jota ei ole vielä spotattu)
- syöminen on katastrofaalista ja tuo mieleen jonkinlaisen vuoristoradan

Ah. Kirjoitus takkuaa ja minua patistetaan koko ajan pois koneen ja Boy Georgen ääreltä. Mitä todennäköisimmin palaan asiaan huomenna.