Summer 'n shoes

Vihdoin olen saavuttanut jonkinlaiset kesäfiilingit. Ehkä se johtuu tulevan viikonlopun festarireissusta, osin varmasti ilmasta ja voipa olla, että tuo tanssikin on kohentanut mun mielialaa. Liikunnasta ei ole tarvinnut ahdistua, kun sitä tulee joka päivä vedettyä itsensä piippuun tunnilla melkein huomaamatta, kun se on niin hauskaa (ja haasteellista).

Huomisen tunnin jälkeen onkin puolet kurssista käyty, käsittämätöntä. 

Polvessa on järkyttävä mustelma, onnistuin eilen kolauttamaan sen lattiaan yhden jos toisenkin kerran. Jalat ovat tänään ilmaisseet vähemmän vastarintaa kuin eilen ja toissapäivänä, lihakset alkavat pikkuhiljaa heräilemään unenpöppöröstä. Eikä jumitus ole tunneilla tuntunut juuri ollenkaan. Repäsin eilen ja menin ostamaan kengät juuri tuota tanssia varten, stylet varsilenkkarit (laji on sellainen, että mielummin tasapohjaiset varsilenkkarit yms. kuin tanssilenkkarit). Tykkään niistä hirmuisesti, ne olivat yllättävän halvat ja sopivat väriltään mun tanssitamineisiin. Hehkuti hehkuti... Nyt ei ole varaa juuri mihinkään, mutta törmäsinpä tänään elämäni converseihin (niin, monennetkohan 'elämäni converset' ne olivat), juuri kun olen luullut päässeeni converse-pakkomielteestäni eroon! Fyrkkaa ei ole näkyvissä missään, varsilenkkaritkin ostin lainaamalla mammalta.

Jotenkin uskon, että toi tanssi voisi vielä joskus saada mut balanssiin, syömiset sun muut. On helpompi syödä esimerkiksi päivällistä, kun tietää, että sitä energiaa todellakin tarvitsee. Ja proteiinia.

Ja mikä tärkeintä, mä nautin siitä. En vain uskottele itselleni niin kalorien poltto mielessäni, kuten vaikka lenkkeillessäni. Tietysti ajattelen tanssissa palavia kaloreita, mutta en tanssi ensisijaisesti niiden takia.

Enemmän = liikaa?

Päätin möksällä että mun ei tarvitse nyt olla (uhka)rohkea ja että voin jatkaa syömisiä kuten aikaisemminkin. Eli säästän ne herkut siihen max. yhteen päivään viikossa. En vain siedä ajatusta, että jokainen päiväni tahriintuisi jollain pahapahalla.

Tällä viikolla tuo maaginen onnenpäivä tulee olemaan lauantai. Matkaan festareille ja siellä on aimo annos vanhoja tuttuja, jotka eivät tiedä nykyisistä häiriöelämöinneistäni mitään, joten on helppoa olla hetken normaali. Tai edes yrittää. Syödä junassa (junassa ruuan makuarvo nousee potenssiin 100, ainakin mulla) ja valita kojuista festariruokaa.

Eilen oli ensimmäinen tanssitunti, ja kun kyseessä on siis tiiviskurssi, tunti on tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja ylihuomisen huomisena... Ja sama setti ensiviikolla. Eipä tarvitse murehtia liikunnasta, ja tanssi on oikeasti ihanaa. Olen siinä toistaiseksi surkea, mutta pidän haasteista. Elättelen toiveita että ehtisin syksyn käynnistyessä terapian lisäksi kaksi kertaa viikossa tanssitunnille. Kitaransoittoakin ajattelin jatkaa, mutta en tiedä kestääkö pää sitä että olisi jokaiselle arkipäivälle joku meno.

Tänään olen ollut kankea kuin mummo. Ainakin huomaa, että tanssitunnilla tuli heräteltyä lihaksia. Pelkään, että olen entistäkin kömpelömpi tänään ja olen kokeillut tänään kaikenlaista vetreytyäkseni: puoli tuubia Voltaren Emulgeliä, tiikerisalvaa, kylmä- ja lämpöhaudetta, venyttelyä... Lisäksi olen juonut vettä kuin hullu koska en halua saada nestehukkaa, haluan vain (yrittää) tanssia!

Iltapäivällä oli punnitus, jota jännitin enemmän kuin koskaan ennen. +700 grammaa viimeisestä. Sairaanhoitaja kysyi, onko se mielestäni paljon. Olin odottanut vielä suurempaa lukua ja tiedän, että paino saattaa vaihdella kilonkin vuorokaudessa. Joten vastasin, että ei ole. En voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta odotin pahempaa. Kyllä se pian taas on niissä turvalukemissa, eikä tuokaan luku ollut tavaton minulle. Vain enemmän.

Kotimatkalla käväisin kirjastossa tarkastamassa osaston 618.67 ja löysin sieltä kirjan, jonka kirjoittajaksi oli merkitty kahden muun nimen lisäksi ravitsemusterapeuttini. Lähti mukaani, vaikka oikeastaan siinä opastetaan sh-potilaita ammatikseen hoitavia. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys, miten hoitava taho aikoo saada minutkin paranemaan. Hah.

Älä sano sitä v-sarveksi!

Käväsin sitten tunnollisesti äipän kanssa kahvilassa ja vetäsin capuccinon plus croissantin.

Viimeistään tästä sitten laukesi kahden tunnin ahdistusitkunyyhkytysmasennus, edessä on nimittäin viikonlopun mittainen mökkireissu ja nyt en todellakaan tiedä, miten mökillä kuuluu syödä. En ole kovin hyvin hallinnut syömisiä mökillä muutenkaan, saatipa sitten nyt kun mun listaani on menty sörkkimään. Lisäksi en tiedä miten päin olla kun tajusin että tarkoitus on todellakin lihottaa, NOSTAA PAINOA, tällä kahvilakuurilla. Mitä mä sitten olen, kun vaaka kertoo kilojeni määräksi 48+? Okei, no voin piilottaa sen, mutta punnitukset jatkuvat ja ahdistavinta olisi olla tietämätön omasta paisumuksestaan.

Maanantaina alkaa onneksi tanssitiiviskurssi kaupungissa, joka saattaa lievittää ahdinkoa. En siltikään tiedä, tekisi vaan niiiin mieli palata entiseen systeemiin, ihan sama vaikka sitten kerralla söisin koko Suomen, jos ei tarvitsisi jokaista päivää pilata.

Luu kurkussa, glunks

Mä tiedostan hyvin, että mun paranemismyönteisyys menee aika vuoristorataa, ja se varmasti näkyy mun blogistanikin. Olen useammin kuin kerran ollut varma etten tule enää bloggailemaan rientäessäni kohti tervettä elämää, toisin on kuitenkin aina käynyt.

Juuri tällä hetkellä voisin sanoa että syömiset menevät hyvin. En tiedä kauanko tätä tulee nyt kestämään, mutta en oikeastaan halua edes miettiä sitä, yrittää vain selvitä kunnialla syömingeistä päivä kerrallaan.

Mulla oli eilen ravitsemusterapia, paikalla oli terapeuttini sijainen. Jossain mieleni sopukoissa syntyi joku paniikinpoikanen: apua, joudun aloittamaan tilanteeni selittelyn alusta, vieras ihminen, ääks. Mutta tälle sijaiselle olikin todella helppo puhua ja oikeastaan tämä väliaikainen ratkaisu osottautui parhaaksi jutuksi, mitä mulle on pitkään aikaan sattunut.

Huomasin, että tämä hoikka sijainen sanoi mulle aivan samat asiat kuin oma omenanmuotoinen ravitsemusterapeuttitätini, asteen pari perustellummin. Kuulostaa ääripinnalliselta, mutta tässä tilanteessa hoikkaan henkilöön on helpompi luottaa kuin pyöreähköön, joka on sinut ylimääräisten kilojensa kanssa. Minä en nimittäin usko, että oppisin itse "ylimääräisiin" samalla tavalla suhtautumaan. 

Sain kuulla, että päivittäin herkuttelu on ok (jopa suositeltavaa), niin kauan kun se ei korvaa normaalia ruokaa vaan toimii lisäenergiana ja "mielenravintona". Mulle valkeni vihdoin myös se, että joskus tavoitepainoni saavuttaessani (nyt en halua edes ajatella sitä), mun ei tarvitse vähentää syömisiä estääkseni painon nousemista entisestään, vaan se pysyy paikoillaan samoilla safkaamisilla. Se oli helpottavaa kuulla.

Lupasin kokeilla sitä herkku per päivä juttua ja vaa'atonta elämää. Se on kuulemma ihan normaalia elämää, jos ei ole ylipainoinen. Pelottaa, jännittää ja kaikkea muuta. Jotenkin sain lupauduttua, kun huomasin ettei se systeemi ollut ainoastaan mun "hullun" terapeuttini mielestä sopivaa. Viimeksi en päässyt edes kokeiluasteelle, nyt ehkä pidemmälle.

Se puree

Päätin jo pitkän aikaa sitten että huominen maanantai on päivä sallitulle herkuttelulle. En ole yli viikkoon pistänyt mitään syntisen hyvää suuhuni, joten huomenna leikin normaalia tädin kahvipöydässä. Olen odottanut huomista aivan liikaa. Viimeinen ajatus illalla: Nuku nyt, aamulla maanantai on taas lähempänä. Olen suunnitellut päivän herätyksestä iltapesuun...

Miten RUOKA voi tehdä päivästä jotenkin muka niin erityisen? Piilotan intoni ajattelemalla, että kiva nähdä tätiä pitkästä aikaa. Hehe, joopa joo. Kiva maistaa se vanha tuttu maku - suklaa.

Olen ongelmasyöjä. Olen ollut sitä aina. Luin viime mökkireissulla kirjan Tunteet ja syöminen, kirjoittanut Irene Kristeri. Pääosin kirja käsitteli ahmimishäiriötä ja sairaalloista ylipainoa sekä sen syitä, mutta löysin omia ajatuksiani siitä kirjasta. Pelottavaa?

Salliessani ruuan itselleni, se on minulle turva. Tunnen, ettei herkkupäivänä mikään voi satuttaa minua, sillä hei, onhan mulla mun oma Fazerin sininen! Kuka voisikaan pilata mun päivän. Ennen kuin aloin kontrolloimaan syömisiäni koko valveillaoloni ajan, söin aina kun tunsin oloni tavalla tai toisella turvattomaksi. Eli usein ja paljon. En tajunnut sitä silloin.

Nykyään muina päivinä kaikki ylihyvä ja epäterveelliseksi luokittelemani pelottaa. Näen ruuasta painajaisia; joku on lisännyt sokeria aamupuuroon, kahviin on upotettu suklaakimpaleita, oho, söin vahingossa liikaa... Aamulla sitä on ihanan huojentunut, kun huomaa ettei olekkaan syönyt koko maailmaa. Kuin kivi putoaisi sydämeltä.

Kun tunnen oloni yksinäiseksi, epäonnistuneeksi tai turvattomaksi, enkä voi syödä, kävelen lähimpään markettiin ja katselen kaiholla suklaavalikoimaa ja vertailen jäätelöitä. Älä huoli, kyllä minäkin joskus. Sitten herkkupäivänä, koska ikinä se sitten tulee olemaankaan. Ostan äidilleni Kismetin ja kotona katson vierestä hänen joka ikisen haukkauksensa ja kuuntelen kun hän tyytyväisenä lausuu pitkän kiiitoksen.

Huomiseksi äiti on ilmoittanut tekevänsä _maailman parhaan_ juustokakun ja ajattelin tuon maagisen maanantain kunniaksi maistaa (argh, mitään muuta en vihaa kuin tekosyitä syödä! Ennen lauoin niitä joka hetkelle. Toisaalta olen ylläpitänyt kontrollia viimeaikoina liiaksikin, ja painokin on laskenut jajajajaja... Yritä nyt selittää itsellesi että sulla on OIKEUS kahvikakutella kuten muillakin...). Tänään kuitenkin reseptiä tutkiessani huomasin siinä olevan ravintoarvotaulukon! Voi perkele, pystyykö kukaan syömään JUUSTOKAKKUA ja ajattelemaan samanaikaisesti sen kaloreita ja rasvagrammoja (jotka kaiken lisäksi varmuudella tietää)?! Miksi ihmeessä tuollaisen varman kaloripommin reseptissä on ravintoarvot? Kaikki tietää muutenkin että se on pahisruokaa, iiks! Se puree kiinni sun vyötäröön!

Who likes cheddar?

Eilen olin kahvila/shoppaus-kierroksella kaverin kanssa. Pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka ei tiedä häiriöistäni mitään.

Ennen kaverin tuloa juoksin kahvilasta toiseen vertailemassa ruisleipiä. Päädyttiin sitten Wayne'siin, jossa otin pienen appelsiinituoremehun ja täytetyn (kasvis)ruisleivän, josta sörkin cheddarit pois. Sanoin, etten tykkää. Se ei ole totta. Mutta kai on paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti cheddarjuustosta välitä?

Olen ollut äärilaiska ruokailujen suhteen. En enää jaksa rientää kaupungilta kotiin vain syömään, tai kieltäytyä jostain extemporé-tapaamisista koska ruoka-aika lähestyy. Sitten vaan skippaan sen aterian, ellei lähettyviltä saa oikeanlaista ruisleipää. 

Pää ei huuda "laihdu, läski", en vain halua nähdä niin paljon vaivaa vain syödäkseni. Eilen jäi väliin päivällinen, tänään lounas. En vaan voi elää huolehtimalla siitä että joka neljäs tunti on jotain (tiettyä) puputettavaa suussa. Tässä suhteessa olen elänyt kuin normaali ihminen: syön, jos ehdin.

Viikonloppu on kuitenkin tarkoitus vetää listan mukaan, sillä maanantaina luvassa tädin smoothiekestit. Siellä tulee varmasti laitettua suuhun jotain herkuiksi luokittelemaani, joten ahmintavaara on pidettävä minimissä syömällä huomenna ja ylihuomenna kuten kuuluukin. Tämä viikko on mennyt niin kevennetysti, että hirvittää hieman jos se kituuttamisajoilta tuttu herkkupäiväahmatti nostaa päätään. Mutta niinhän EI tapahdu, kun olen näin nerokkaasti valmiusasemissa...

Matikkaa ja joogaa

Tiedetään, jo toinen kirjoitus naurettavan pienen ajan sisällä, mutta...

PÄIVÄLLINEN. Argh!

Inhoan sitä.

Varsinkin jos se on itse tekemääni. Sapuskani maistuvat aina samalta.

Minun matikallani: maku, joka ei tuota mielihyvää = turhia kaloreita

Toisaalta; maku, joka tuottaa mielihyvää + ylikäsitellyt (joita keho ei voi hyödyntää, esim. vaalea vehnä) tai rasvaiset aineet = turhia kaloreita

Joten: maku, joka tuottaa mielihyvää + terveelliset, hyödylliset ainesosat = syömisen arvoista

Tunnen syyllisyyttä siitä, että täytän vatsani pahalla/keskinkertaisella ruualla. Ruualla, jota ilman olisin ihan hyvin voinut olla! Päivällinen yököttää minua nykyisin, ja se tekee minut vihaiseksi joskus jopa loppuillaksi. Ruokahaluni on poissa, tuntuu että on vain pakko ahtaa itseensä sapuskaa.

Yökötystä ei syystä tai toisesta synny, kun syön päivällisellä:

- keittoa

- laatikkoruokia (niissä ei kuitenkaan saa olla kananmunankeltuaista, runsaasti riisiä/pastaa tai lisättyä rasvaa, joten aika harvoin tulee syötyä)

- tietynlaisia salaatteja

- uunnissa kypsennettyjä juureksia

- keitettyjä/höyrytettyjä vihanneksia/juureksia

- puuroa + marjoja

Ihmettelen, sillä yleensä en ole nirso, tykkään oikeastaan kaikesta paitsi kalasta ja lihasta. Mietin, pitäisikö alkaa syömään ateriankorvikepatukkoja päivällisellä, muutamana päivänä viikossa vaikka (muina päivinä äiti voisi kokkailla). Kyse ei siis ole siitä, että karttaisin kaloreita, tuntuu vain vastenmieliseltä ensin valmistaa ruokaa puoli tuntia ja sitten syödä se vaikka se ei ole edes hyvää. Koen lämpimän ruuan epämiellyttävänä, vaikka mulla ei ole mitään filosofiaa tuon takana (jotkut häiriöisethän ajattelevat, että lämmin ruoka lämmittää kehoa ja näin hidastaa lämmönsäätelystä syntyvien kaloreiden palamista ja muuta hupsua).

Ateriakorvikkeet ovat varmaan liian maukkaita normipäivään, rasvaa niissä on luultavasti enemmän kuin suostun päivällisellä nielemään ja tietääkseni ne sisältävät ketusti lisäaineita. Let's see...

Olen muuten vihdoin saanut puolisen vuotta nurkassa homehtuneen

 joogamattoni käyttöön, kun toissapäivänä löysin kirjahyllystä kirjan nimeltään Babar's Joga For Elephants. Tätini, sukumme joogaguru, on joskus opettanut minulle hieman alkeita, joten tiedän

 jotain esimerkiksi hengitystekniikasta jne. Nyt olen sitten aamut, illat joogaillut ja venytellyt Babarin malliin, ja se on oikeasti kivaa!

 En aio pilata joogaintoani päättämällä paljonko teen sitä päivässä, sillä se ei johtaisi mihinkään (paitsi ehkä löhöilyyn). Joskus vielä uskaltaudun joogatunneille... Josta tulikin mieleeni, että edessä alkaa jo häämöttää tanssitiiviskurssi (5x/vko, 2 vkon ajan), josta olen oikeastaan aika innoissaan. Eipä tarvitse noina viikkoina hirveästi pohtia, miten liikkua edes jotenkuten hyväksyttävä määrä...

Kahvipöytäetiketti?

Lauantaina vierailin yhdellä perhetutulla, ei oltu nähty aikoihin. Siellä tuli automaattisesti fetasaalaatit (feta täysrasvaista, ei kumikolmeprosenttista) lautaselle, ja vielä kaiken päälle kuningatarleivos! Sillä tämä kyseinen ihminen on viimeisiä ihmisiä, joille haluaisin syömisproblematiikkaani lähteä selvittämään, söin kiltisti. Ja kun herkkuvaihde oli päällä, herkuttelin illalla vielä Ben&Jerry's-jätskillä (Bohemian Raspberry, parasta maistamaani B&J:tä)... Jäi jokseenkin paska fiilis, sillä syömiskäyttäytymiseni oli a) suunnittelematonta, SPONTTAANIA, b) ähkyöklötykseen johtavaa.

Noh, viime päivät on ollut liian helppo skippailla aterioita. Tunnen sen kyllä heti, vetämätön olo ja torkun milloin sattuu. Syksyllä nukuin about kahdeksan tunnin yöunet plus kolmen tunnin 'nokoset' lähes joka päivä.

Jonkinasteinen kituuttaminen tekee mut levottomaksi. Tunnen koko ajan pettäväni ihmisiä, itseäni, perhettä. Samaan aikaan olen tyytyväinen, mutta en niin tyytyväinen kuin joskus osasin olla. Haluaisin eroon listasta, koska se sanoo minkä jättäminen syömättä on väärin. Tahtoisin syödä oman pääni mukaan muka miten sattuu, kevyesti. Niinkuin ihmiset joilla ei vain ole tapana syödä, ainakaan paljoa. Ihmiset jotka unohtelevat aterioita luonnostaan.

Asiasta kukkaruukkuun, kengistä jääkaappiin jne., kesäisin on muuten jees, kun ihmiset tarjoavat mansikoita kahvipöydässä. Ei tunne itseään totaaliseksi weirdoksi, kun voi siinä kahvin ohella jotain pureskellakkin. Tänäänkin olin kahvittelemassa, ja tuttava oli tuonut pöytään pullien lisäksi makoisia mansikoita. Otin sitten muutaman mansikan, eikä tarvinnut miettiä olinko epäkohtelias. Onko se edes epäkohteliasta kieltäytyä, kun tarjottavaa on hankittu juuri vieraita varten? Periaatteessa, jokainenhan vastaa omista syömisistään eikä ketään voi pakottaa. Silti joka kerta kun kieltäydyn kun tarjotaan, tunnen, että teen jotain väärin, ikäänkuin en arvostaisi isäntäperheen vieraanvaraisuutta. Varsinkaan jos tarjoava osapuoli ei tiedä, millaiseksi se yksi keksi tai pulla voi päässäni paisua.

2:23 ja aamuhaaveilua

Jumituin koneelle todennäköisesti kolmesta syystä

a) yleisestiottaen inhoan nukkumista

- Nukkuminen on mulle pakollinen pakko, sillä siitä tulee mulle niin paha olo. Aamuisin tunnen itseni mummoksi, kolottaa, suussa maistuu paska vaikka kuinka käyttäisin hammastahnaa, silmät ovat turvonneena, joka ikinen aamu olo on kuin krapulaisen. En myöskään ikinä nukahda naks vaan. Koska en tykkää yöunista, houkuttelen itseäni nukkumaan hankkimalla kivoja lakanoita, ihania yöasuja (nyt päällä upouusi supersöde) ja jopa taiteilemalla itselleni "silmäläpät" (katso kuvaa, miksi noita kutsutaan?!).

b) liikaa kaloreita päivän aikana

- Ben & Jerry's... Aina kun kalorit on korkeuksissa mulle tulee kauhea kuuma ja tukaluus, enkä saa unta. Ihan kuin ääreisverenkierto naksahtaisi yhtäkkiä päälle ja veri pumppautuisi n. 30 kertaa nopeammin kuin yleensä.

c) huomenna on sunnuntai

- Voisin nukkua aamupalan ja lounaan ohi ja elää huomisen linssikeitolla <3

... ja herätä toivottavasti näin hehkeänä:

HYVÄÄ YÖTÄ.

// Hihihi, ja siis kuvissahan esiintyy Audrey Hepburn enkä minä...

Leipuri Hiivaton

Mökiltä kotiin raahauduttuani toissapäivänä huomasin että koti onkin aika ihana paikka, jotenkin niin tuttu, turvallinen ja OMA. Alunperin en olisi halunnut mökiltä kotiutua, mutta jotenkin kodin lämpö hurmasi aivan yllättäen!

Mökkeilyhän on syömisten suhteen mulle extremeä. Onnistuin nyt ylläpitämään itsehillintää syöminkien suhteen, mutta mihinkään täyskontrolliin en turvautunut. Onneksi. Söin monena päivänä listan mukaan, tosin uskalsin valita siitä niitä turvattomimpia vaihtoehtoja, esim. karjalanpiirakan iltapalalle, uskalsin syödä veljen kokkaamaa pastaa päivälliseksi, jne... Vaihtelua.

Silloin tällöin päässä kummitteli jonkinlainen syyllisyys, mutta kun kotiin palatessani vaaka olikin armollinen, jäi reissusta ihan hyvä maku suuhun.

Eilen iltasella leivoin muffineita - munattomia eikä ripaustakaan valkoista vehnäjauhoa. Yhden muffarin laitoin pakastimeen odottamaan itseäni, varmaan ensiviikolla sen kahmaisen kitaani. Loput menivät tänään parempiin suihin, kun äiti vei ne nyyttäreille.

Pitkästä aikaa innostuin leipomaan. On vaan niin ihanaa leikkiä muffinintuoksuista kodinhengetärtä ruudullisessa esussa!

JOTEN, leivoin tänäänkin. Vegaanisia karjalanpiirakoita, ei yhtään lisättyä rasvaa! Vien ne huomenna perhetutulle, enkä ole vielä päättänyt maistanko sitten itsekin. Puuroriisi arveluttaa kaikessa vaaleudessaan.

Kun olin väsännyt 15 karjista, koitti mun ruoka-aika ja vetäsin leipää ja banaania lättyyn listanmukaisen määrän. Ähkytti! Tuntui että olin syönyt kaiken leipomani.

Tätä perjantaita olen viettänyt ihan yksikseni, joten mulla on ollut jonkinlainen itseniviihdytyspäivä. Viihdytin itseäni äsken noin tunnin mittaisella marketissa haahuilulla, juttelin mummojen kanssa puuroista ja tarkastin että suklaahylly on entisellään, ostin söpön ananaksen ja notkuin jäätelöaltaalla. Marketissa on kivempi haahuilla kuin pikkukaupoissa, kun henkilökunta ei ole hengittämässä niskaan. Olen kuullut että tämä ei ole mikään tavaton harrastus syömishäiriöisten keskuudessa, mutta itse olen saanut jonkinlaisia kicksejä ruokamarketeissa asioinnista niin kauan kuin muistan.