sunnuntai 27. syyskuuta 2009

As the world falls down



Pelkään kokoajan että teen jotain väärin. Että elän väärin, väärässä todellisuudessa - siinä, mikä on minulle se pakotie. Että joku kaikkitietävä tulee ja kertoo, että kaikki se musiikki ja taide jonka varaan olen aina (paitsi silloin kun olen ollut sairaimmillani, päästä siis) rakentanut elämäni, onkin vain viihdettä eikä mitään syvempää. Tuntuu nimittäin taas siltä että haluaisin vain kävellä kaupungilla yksin, luurit korvilla ja elää musiikilla. Tai sitten viettää liikaa aikaa omassa sängyssä, selaillen kaikkia niitä taidekirjoja, joista saisi koostettua lähes kirjaston. Tai kahvilassa piirtelemässä luonnosvihkoon sokerisirottimia ja cappuccinokuppeja.
Kai se sitten on minun tapani selvitä arjesta, joka on jo käsitteenä mielestäni aika puuduttava. Mutta onko kaikki tuo vain minun omaan päähäni rakentamaa epärealistisuutta? Ehkä en voikkaan elää vain hengittämällä ympärilläni olevaa visuaalista ja auditiivista kauneutta?

lauantai 26. syyskuuta 2009

Lähteminen on aina vaikeinta

Eilistä postausta ei sitten koskaan tullut. Yritin kyllä.

Tänään on helpompaa; olen pyhittänyt päivän itselleni, blogimaailmassa harhailulle ja elokuvien katselemiselle. Niin ja musiikin kuuntelulle, tuli tuossa jokin aika sitten hankittua Spotify (myönnän, että sillä lompakkoystävällisemmällä tavalla). Mielikin lepää, kun minulla on oikeus ja velvollisuus olla vain, flunssa ei nimittäin ole hellittänyt otettaan. Olla möllötänhän minä varmaan suurimman osan ajasta muutenkin, hieman flegmaattisuuteen taipuva persoona kun satun olemaan, mutta harvemmin hyvällä omallatunnolla.

Koira oli pakko armahtaa ja viedä ulos, ja loppuen lopuksi oli ihan piristävää kävellä kauniissa punertavassa valossa auringonlaskun aikaan. Sain itseni suhteellisen nopeasti ulos; yleensä neuroottisuudeltani minulla kestää noin vartti päästä ovesta ulos sen jälkeen kun olen laittanut kengät jalkaan. Koira vaan tapittaa, mutta "odotahan, katson vain tän ja tarkistan tuon, hyvä poika pääsee ihan juuri ulos..."



Olisiko se toinen takki sittenkin parempi?
Äh, pakko virittää hiukset uudestaan
Tää huivi ei nyt vaan käy
 


jne. jne. mitä nyt kuvitella saattaa.
 

Mutta tänään siis oli poikkeus: lähdin ihan luomuna, etsin vain hetken mielijohteesta lämpimimmän näköisen villapaidan päälleni. Se on jonkun tutun 80-luvulla neuloma, syksyisellä tavalla värikäs, lähes polviin saakka yltävä. Heureka, alle vedin puuvillasukkikset ja vyötärölle laitoin vyön, jolle ei koskaan ennen ole ollut käyttöä. Musta villakangastakki ja kaulahuivi, joka oli aivan bueno kyseiseen asukokonaisuuteen. Tuli hyvä mieli pelkästään siitä, kuinka helpolla pääsin tällä kertaa. Yleensä joudun pakottamaan itseni ulos tuskailtuani ensin peilin edessä myöhästymiseen saakka. Neuroottisuuteni on saanut selvän muodon ja se kohdistuu omaan ulkonäkööni. Surullista sinäänsä, sillä en halua vaikuttaa pinnalliselta, kun en sitä sisimmältäni ole. Tuntuu vain, että minun täytyy rakentaa oma kuvankaunis haarniskani ennenkuin lähden kodistani.

torstai 24. syyskuuta 2009

Red, gold & green

Täällä taas, pitkän tauon jälkeen. Syvimmät anteeksipyytöni kaikille jotka edes hiukkasen ovat tästä blogista välittäneet ja extrakiitokset niille joiden blogilistoilla olen keikkunut passiivisuudestani huolimatta. <3
En vain ole itsekään tiennyt mitä ajattelen elämästä, sen takia on ollut mahdotonta kertoa siitä mitään. Nyt olen ehkä löytänyt omat näkökulmani elämään ja samalla bloggailu on alkanut houkuttelemaan enemmän ja enemmän. Olen myös vanhojen rakkaiden blogien kaveriksi löytänyt varsin koukuttavaa uutta luettavaa.

Olen suunnitellut päässäni jotain muutoksia blogiin; luvassa on ehkä enemmän tietoa minusta itsestäni ja elämästäni. Ei pelkästään syömishäiriöstä, vaan kaikesta sen takana. Mietin jo uuden blogin perustamista, mutta toisaalta on hyvä pitää ulottuvilla vanhat tekstit jotka kertovat paljon menneisyydestäni. Saattaapi olla, että väsään muutoksia ulkoasuun piakkoin, mutta en mene lupaamaan.

Verbaaliset taitoni ovat totaalisessa ruosteessa tauon jäljiltä, lisäksi aivot eivät suostu toimimaan flunssaisessa olotilassani. Tämän vuoksi turvaudunkin ranskalaisiin viivoihin kertoessani nykyisestä elämästäni:

- opiskelen aikuislukiossa ja opiskelu luistaa
- pelkään kuitenkin syrjäytyväni, sillä tutustuminen aikuislukiossa on asteen haastavampaa kuin normilukiossa
- janoan elämääni jotain uutta, uusia maisemia ja ihmisiä
- käyn grafiikantunneilla joista todella nautin ja muutenkin menossa on luova kausi
- olen tajunnut seurustelleeni viime vuodenvaihteesta toukokuun loppuun psykopaatin kanssa, ja olen tyytyväinen että se on ohi
- olen kuolemanväsynyt ellen liidä kahvin voimalla lujaa jossain poissa kotinurkilta (syy: epilepsialääkitys / mieliala ? / joku mysteerinen sairaus, jota ei ole vielä spotattu)
- syöminen on katastrofaalista ja tuo mieleen jonkinlaisen vuoristoradan

Ah. Kirjoitus takkuaa ja minua patistetaan koko ajan pois koneen ja Boy Georgen ääreltä. Mitä todennäköisimmin palaan asiaan huomenna.



maanantai 15. kesäkuuta 2009

Summertime


Flickr meltdown
Originally uploaded by ♥ shhexycorin ♥
Kaikki on muuttunut.
Päätimme pojan kanssa alottaa kaiken (tai ainakin ystävyyden) alusta. Viiden kuukauden jälkeen.
No, helpotuksekseni voin myöntää että se oli järkeenkäyvä vaihtoehto; olimmehan minä ja me niin epäbalanssissa siinä suhteessa.
Tunteet eivät kuitenkaan ole päästäneet minua helpolla, itseasiassa minusta tuntuu että viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaimpia elämässäni. Itkin itkemistäni ja minuun sattui fyysisesti. Raavin sääreni haavoille, riehuin ja huusin ja sitten taas totaalijäädyin. Soitin monta kertaa pojalle vaikka ei olisi pitänyt, mutta hän oli ihanan kärsivällinen ja vastasi kerta kerran jälkeen.
Tähän samaan syssyyn mummoni meni kuolemaan ja edessä häämötti (huom. imperfekti) vain tyhjä kesä.

Nyt onneksi olen onnistunut rakentamaan lomalle tavallista enemmän suunnitelmia; hieman kesätöitä, peräti kahdet festarit, viikon reissu kaverin mökille sekä lapsuuteni kesäpaikkaan, ja ennen tätä kaikkea ihana juhannus. <3
Mielessä kummittelee silti koko ajan alkukesän alakulo ja todella pelkään että poika on nostanut rimani liian korkealle. Ettei hänen hurmaavuutensa jälkeen minulle kelpaa aidosti kukaan.

On myös käynyt juuri niin kuin ennustin. Kerran terapeuttini kysyi, miten reagoisin jos poika jättäisi minut. "Alkaisin varmaan taas kontrolloida syömisiäni" ja juuri niin on käynyt. En oikeastaan haluaisi tehdä asialle mitään, sillä olen niin tyytymätön itseeni ja kroppaani nyt ja koen, ettei minulla ole välineitä parantaa tilannetta terveesti.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Milloin matto lähtee alta?

Viime postauksessa iloitsin seisovani turvallisella pohjalla, mutta nyt ei tunnu siltä. Järjellä ajatellen minusta on tuntunut tältä tuhat kertaa ennenkin eikä se ole mitään tarkoittanut; nyt vain pitäisi kestää tätä hylätyksi tulemisen pelkoa monta päivää putkeen. Partiolesken elämää osa II.


Suhteessani poikaystävääni onnettomuutta sisälläni on aiheuttanut tuo vankka tunnelukkoni, hylätyksi tulemisen pelko. Kuinka monta kertaa olenkaan tullut saattamasta poikaa ja jo metroasemalla puhjennut kyyneliin. Viimeksi noin tunti sitten.
Varmasti tämä on vaikuttanut myös poikaan - olen "joutunut" varmistelemaan hänen rakkauttaan minua kohtaan
iiankin tiuhasti, se varmasti tuntuu ahdistavalta ja saattaa kuulostaa hänen korvaansa jopa syyttelyltä. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut karsimaan sellaista huomionhakuista käyttäytymistä, mutta omat tunteet ja kysymysmerkit on vain vaikea pitää sisällään. Osa minusta haluaisi juuri nyt soittaa hänelle mahdollisen mielenrauhan saavuttamiseksi, toinen osa taas ajattelee asiaa pidemmälle ja pojan näkökulmasta. Yleensä tälläiset ahdistuskohtaukset saavat alkunsa pojan äänensävystä tai jostain pikkuruisesta eleestä, joka saa vainoharhaisuuteni heräämään.
Inhoan tätä tapaa millä mieleni toimii! Tiedän, ettei poika tee mitään moraalisesti väärää, mutta
joku pieni ääni päässäni vain puhuu hänestä paskaa minulle itselleni. Terapeutille tätä selittäessäni vertasin tuota ääntä syömishäiriöpeikkoon, ja paljon samoja piirteitä niissä onkin.

Lisäksi olen itselleni todella vihainen siitä, että olen pelannut korttini niin, että nyt minulla on jäljellä tuo yksi ja ainut, ja liian tärkeä. Kun otin hänet elämääni, annoin vaan mennä ja päästin irti syömishäiriöstä. En pysty enää käsittelemään tunteitani ruuan avulla ainakaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, enkä muitakaan keinoja ole löytänyt. Vaihdoin anorektisen käyttäytymiseni häneen ja paino lähti heti nousuun. Syömishäiriö ei koskaan itse jätä sinua - vain sinä voit jättää syömishäiriön. Mutta sama ei koske poikaystävää!

Olen aina joko jonkinlaisessa huumassa tai sitten itken sitä että olen saattanut itseni tähän tilanteeseen, jossa minulla ei ole minkäänlaista plan-B:tä. Tunnen häntä kohtaan niin paljon rakkautta ja järjelläkin ajateltuna hän on niin täydellinen kuin voi olla: aito, älykäs ja komea.

lauantai 9. toukokuuta 2009

36 hours


Päivä on mennyt osuvasti ilmaistuna harakoille. Suunnittelematta ja sitä tahtomatta sluibailin jättäessäni ilmestymättä eräisiin tärkeisiin juhliin - ajanhallintani meni taas kerran pipariksi. Loppupäivän kulku: roskaruokaa naamaan ja unta kaaliin.


Eilinen oli pitkä päivä. Illan olin luvannut viettää ystävieni kanssa discossa ja se tuntui juuri niin vieraalta maaperältä kuin olin kuvitellutkin. Siellä oli mukavia ihmisiä (lukuunottamatta joukon kusipäätä jota tekisi mieli toisinaan käyttää tikkatauluna), mutta suurin osa heistä oli tullut sinne unohtaakseen enemmän tai vähemmän epätoivoiset yrityksensä. Viihtyisintä oli jonottelu kauniina kevätiltana, itse tapahtuma kuvotti minua. Eivät ne ulkomaalaiset hiplailevat miehenalut minua järkyttäneet, vaan enemmänkin se miten yksi klubi voi olla täynnä hyväksyntää hakevia tyttöjä, niin helppoja, kun päässä ei liiku mikään muu kuin randomsomalien miellyttäminen. Aikani vietin milloin ketäkin ystävääni etsien ja parvella vettä litkien. Tulipa ainakin testattua että en välittömästi kuole strobovalojen vaikutuksesta (omistanhan epilepsian). Ensikerralla jätän ihan mielihyvin väliin, nyt tunsin velvollisuudekseni suostua kutsuun, sillä kaverit ovat hieman syyllistävään sävyyn kyselleet mihin olen kadonnut viimeisen puolivuotisen aikana.

Eilinen oli muuten täysi kymppi. Aamulla heräsin suhteellisen aikaisin ja omien kouluhommien jälkeen käväsin vanhassa koulussani pyörähtämässä. Ihmiset olivat lämminhenkisiä minua kohtaan ja tuntui siltä kuin olisin tullut takaisin siihen kouluun jossa pari vuotta sitten aidosti viihdyin.

Satun olemaan partioleski tämän ja seuraavien kahden viikonloppujen ajan (toki viikot ovat siinä välissä), joten kävin moikkaamassa poikaystävääni ennenkuin hän lähti. Yllätin hänet olemalla kotona ennen häntä (sisko päästi sisään). Hän osasi olla jotenkin tavallistakin suloisempi, vaikka olenhan kuitenkin jo puolen vuoden aikana on huomannut ettei hänkään aina suloinen ole. Sain pitkästä aikaa kuulla häneltä olevani kaunis, hän kiitteli minua kokkauksistani ja piti huolehti että itsekin syön jotain. On ihanaa kuin joku, varsinkin hän, kehottaa minua syömään, sillä muuten tunnen helposti ettei minun kuulu syödä. Pus och kram, hän kysyi että pärjäänhän illalla. Kävellessäni ystävälleni tunsin lämpimän tunteen sisälläni, tiesin taas seisovani turvallisella pohjalla.

En meinaa saada postausta loppumaan sitten millään, mutta viimeiseen 36:n tuntiin on liittynyt niin monenlaisia fiiliksiä! Yöksi menin ystävälleni tyttöporukassa, oli ihanaa istuskella yö- ja aamupalalla ei-omassa keittiössä, kaakaota siemaillen ja itsetehtyä sämpylää pureskellen, vieläpä hyvässä seurassa. Yöllä näin ahdistavia unia, jotka ovat osin vaikuttaneet tämän päivän tunnelmaan ja vihaani tikkataulukusipäätä kohtaan... kiitos täysikuu.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Pitäisi












Ah. Olen niin turtunut kaikkeen stressaavaan, koulutyöhön ja siihen ikuiseen pähkäilyyn että ollako vai eikö olla rakastettu. Nyt olisin niiin kypsä pienelle puolikuolemalle. Kannattaa muutenkin vilkaista mitä linkin takaa löytyy, jäin aivan koukkuun.
Mutta, ehei, viimeiset tsemppiviikot meneillään ja pitäisi pysyä pystyssä. Nimittäin kotona semisaikulla jumitellessani on tekemättömien koulutöiden vuori kasvanut melkoisen suureksi ja ensi viikon perjantaina kaikki pitäisi olla finito.
Kaiken lisäksi jonossa on useita pitäisi-asioita; pitäisi liikkua (tai kuten poikaystävä sanoi, urheilla) enemmän, kävelyttää koiraa enemmän, olla kavereiden kanssa enemmän, nukkua enemmän, ja noh, syödä vähemmän. En ole koskaan ollut kauhean tehokas mutta nyt ajankäytölliset ongelmat alkavat jo siitä kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tuntuu että minulla on kiireempi kuin koskaan, vaikka toisaalta ne monilta eniten aikaa vievät seikat ovat poissa - koulussa käynti ja televisio (en omista).

Eilen yritin hieman avautua poikaystävälle tuosta urheilu-/liikuntadilemmastani. Aina liikaa tai liian vähän pätee tässäkin. Nyt liikun liian vähän (muidenkin kuin itseni mielestä) mutta kun liikuin aktiivisesti, se meni niin pakkomielteiseksi että äidin sanoin sitä oli "karmea katsella" ja sain lääkäriltä liikuntakiellon. Poikaystävä totesi vain että itsepähän olen sopan keittänyt. Toisaalta ehkä totta, mutta... Eihän kukaan tahallaan sairastu? Tiedän sen, mutta en siltikään pysty perustelemaan itselleni taikka sitten toisille sitä miksi ns. yksinkertaiset ja luonnolliset asiat ovat paisuneet ulos mittakaavoistaan...

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Focus on X


Outo ilmiö, nimittäin se miten paljon helpommin koulutyöt sujuvat niinä päivinä kun olen antanut itselleni luvan syödä juuri niin epäsäännöllisen vähän kun päänuppi toisinaan käskee. Muistelen niitä harvoja päiviä, jolloin kurkustani ei mennyt alas minkäänlaista ravintoa (niitä on vähän), ja jokaikinen niistä on vietetty nenä koulukirjoissa.
Tänään heräsin äidin huolestuneeseen marmatukseen koulunkäyntini tilanteesta. Ponkasin ylös sängystä yllättäen itsenikin, pesin hampaat ja menin illalla auki jättämäni ruotsinkirjan eteen. Ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta jonkun ravitsemusterapeutin ääni sai minut ottamaan yhden leivän. Toisaalta se oli liian vähän mutta tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, helpompi elää turhan pienesti kuin tapella terveen ja sairaan äänen kanssa.
Luin, kunnes tein omatoimisesti kokeen. Sitten luin äikkää, ja tein siitäkin kokeen. Miten tässä näin kävi? Tämän viikon hommat tehty kaksi päivää ennen deadlinea!
Näyttää siltä, että päässäni pyörivät joko ainoastaan ruoka tai sitten joku muu asia. Jos suljen ruuan ja "syömismahdollisuuden" pois, pystyn heti keskittymään paremmin. Ei tarvitse kokoajan tiirailla kelloa, että joko olen minuutin lähempänä ruoka-aikaa, voisinko jo mennä ja ottaa jotain.
Kysymys kuuluu; mihin minun nyt pitäisi keskittyä? Toisaalta ruokaan, jotta rytmi pysyy ymsyms., sanovat ravitsemusterapeutit ja äiti. Toisaalta psyk.polilla saan kuulla täysin muuta, sillä 'olenhan tehnyt tarpeeksi hallaa itselleni anoreksiallani' ja minulla on vielä hetki sitten ollut tätäkin vääristyneempi kuva maailmasta (aka ruoasta).
*Huokaus* vet inte.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Sweets for my sweet, sugar for my honey

Viime postauksesta on vierähtänyt tarkoituksettoman pitkä aika, ja tähän väliin on mahtunut jo kaksi viikonloppua täynnä ylimääräistä extraa. Ensin pääsiäinen (onneksi) poissa kotoa, ja sitten viime viikonloppuna juhlat jälkimaininkeineen.
Tähän väliin täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt ja otettu saamastani vastaanotosta, kiitoksia lukijoille ja tuplasti heille jotka vaivautuivat vielä kommentoimaankin. <3

Läskiahdistus on ollut aika hallitseva osa ajatuksiani enkä vain osaa olla tyytyväinen ns. edistykseeni. Pystyn syömään valkuais-keltuais-munakasta, 2% jugurttia, salaattia jossa on juustoa sekä oliiveja, paahtoleipää tai pussipastaa vaikka yhdeksältä ilalla, ilman että koen epäonnistuneeni totaalisesti ihmisenä. Peiliin katsoessani en kuitenkaan ole uskoa silmiäni ja toisinaan joudun pakokauhun valtaan halutessani ulos omasta kuorestani. Silloin haluaisin heittää kaiken "edistykseni" (ts. matkani anoreksiasta "normaaliin", ikuiseen läskitykseen) roskikseen. Oikeastaan haluisin sitä koko ajan. En vain näe tietä takaisin, sillä elämä on muuttunut niin paljon. Nyt elämässäni on yksi ihana ihminen lisää jota itseni kuihduttaminen satuttaisi, silti minulla on tarve päästä takaisin siihen entiseen. Tiedän varsin hyvin, ettei se helpottaisi elämääni, mutta pystyisin edes hyväksymään itseni.
Anorektisena olisin tietysti ollut tyytyväisempi aina vain pienempiin lukuihin vaa'assa, mutta kuitenkin hyväksyin itseni täysin BMI:n ollessa 16-17 paikkeilla. Silloin en inhonnut kroppaani. Ehkä ette sitä usko - itsensä hyväksyminen ja anoreksia samassa lauseessa? Niin minä kuitenkin sen koin.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Here again


Elämäni kulku, syömiseni ja tyytymättömyyteni itseeni ennakoivat uutta alkua tämän blogin suhteen. Ylläri - en saanutkaan itseäni riuhtaistua syömisvammailuista irti. Jatkoa siis luvassa.

Tässä vaiheessa minun tulisi varmaan kertoa teille ne epämukavat faktat, joita postaustauon aikana on ilmaantunut minuun / kehooni. Ällöttää, mutta itsesäälin sijaan kakistan ne pihalle nyt:
Olen lihonut huomattavasti. Lääkärin mukaan olen normaalipainon alarajoilla mutta tiedän että voisin olla kevyempikin ja silti normaalipainon rajoissa. Vatsani on taas se ahdistava möykky jota olen inhonnut 6-vuotiaasta lähtien. Tuntuu, että nyt myös reisistä on tullut ongelmakohta, vaikka ennen ne eivät ole tuottaneet minulle päänvaivaa juuri ollenkaan. En hyväksy itseäni.
En koe lihoneeni järkevästi. Ensinnäkin se tapahtui liian nopeasti ja toiseksi lähinnä suklaalla rakkaushurmiossa.
Olen jälleen sairaslomalla koulusta. Syyt ovat niin fyysiset kuin psyykkisetkin. Fyysisesti olen auttamattoman väsynyt vaikka peiton alla tulee uneksittua 14-16h/vrk, todennäköisesti epilääkkeen takia. Tuollainen väsymys ei ainoastaan karsi valveilla eletyn elämän määrää vaan pistää pakan muutenkin sekaisin ihan huolella. Lisäksi masennus on nostanut päätään. Muna vai kana, en edes tiedä kumpi oli ensin, masennus vai väsymys.

Pääsiäissuunnitelmat ovat onneksi kohdallaan, saan taas sukeltaa hetkeksi muiden elämään ja ihmetellä miten normaalit ihmiset syövät. Yritän olla ajattelematta ruokaa, niin kaloreita kuin mignonmunien ihanuutta. Onneksi luvassa on paljon muuta pääntäytettä ja liikuntaa.

Hauskaa pääsiäistä jokaiselle ja tavattomat kiitokset kaikille jotka eivät ole diskanneet minua pois blogi-/linkkilistaltaan!

perjantai 2. tammikuuta 2009

Tilanne

Sydän pamppailen sain aloitettua tämän tekstin, muutaman tekstin olen aloittanut tänä hiljaisena aikana mutta sitten myös lopettanut tallentamatta. Pelkään kirjoittaa tänne, pelkään joutua kierteeseen josta en täysin ole päässyt irti.
Minulla on mennyt hyvin, elämä on muuttunut niin äkkiä niin merkittävästi, rakastan muutoksia. Haluan kuitenkin pitää nuo asiat erillään täältä, mutta sen voin sanoa, että olen erittäin, erittäin onnellinen.
Paino on noussut ja se ahdistaa, ruoka ahdistaa, kontrolloimattomuus ahdistaa mutta se ei yksin hallitse maailmaani. Olen löytänyt jotain joka merkitsee enemmän kuin kontrolli, mutta silti pelko on suuri ja se täyttää ison lohkon siitä ajasta kun olen yksinäni.

En voi lukea blogeja tai kirjoittaa itse sellaista, tässä tilanteessa se tekisi minulle vain hallaa. En kuitenkaan kuoppaa blogiani, sillä tilanteet muuttuvat enkä yksinkertaisesti ole valmis siihen.

Hyvää uuttavuotta jokaiselle ja anteeksi informaatiokatkoksesta <3