Suhteessani poikaystävääni onnettomuutta sisälläni on aiheuttanut tuo vankka tunnelukkoni, hylätyksi tulemisen pelko. Kuinka monta kertaa olenkaan tullut saattamasta poikaa ja jo metroasemalla puhjennut kyyneliin. Viimeksi noin tunti sitten.
Varmasti tämä on vaikuttanut myös poikaan - olen "joutunut" varmistelemaan hänen rakkauttaan minua kohtaan iiankin tiuhasti, se varmasti tuntuu ahdistavalta ja saattaa kuulostaa hänen korvaansa jopa syyttelyltä. Lähiaikoina olen tietoisesti alkanut karsimaan sellaista huomionhakuista käyttäytymistä, mutta omat tunteet ja kysymysmerkit on vain vaikea pitää sisällään. Osa minusta haluaisi juuri nyt soittaa hänelle mahdollisen mielenrauhan saavuttamiseksi, toinen osa taas ajattelee asiaa pidemmälle ja pojan näkökulmasta. Yleensä tälläiset ahdistuskohtaukset saavat alkunsa pojan äänensävystä tai jostain pikkuruisesta eleestä, joka saa vainoharhaisuuteni heräämään.
Inhoan tätä tapaa millä mieleni toimii! Tiedän, ettei poika tee mitään moraalisesti väärää, mutta joku pieni ääni päässäni vain puhuu hänestä paskaa minulle itselleni. Terapeutille tätä selittäessäni vertasin tuota ääntä syömishäiriöpeikkoon, ja paljon samoja piirteitä niissä onkin.
Lisäksi olen itselleni todella vihainen siitä, että olen pelannut korttini niin, että nyt minulla on jäljellä tuo yksi ja ainut, ja liian tärkeä. Kun otin hänet elämääni, annoin vaan mennä ja päästin irti syömishäiriöstä. En pysty enää käsittelemään tunteitani ruuan avulla ainakaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, enkä muitakaan keinoja ole löytänyt. Vaihdoin anorektisen käyttäytymiseni häneen ja paino lähti heti nousuun. Syömishäiriö ei koskaan itse jätä sinua - vain sinä voit jättää syömishäiriön. Mutta sama ei koske poikaystävää!
Olen aina joko jonkinlaisessa huumassa tai sitten itken sitä että olen saattanut itseni tähän tilanteeseen, jossa minulla ei ole minkäänlaista plan-B:tä. Tunnen häntä kohtaan niin paljon rakkautta ja järjelläkin ajateltuna hän on niin täydellinen kuin voi olla: aito, älykäs ja komea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti