36 hours

Päivä on mennyt osuvasti ilmaistuna harakoille. Suunnittelematta ja sitä tahtomatta sluibailin jättäessäni ilmestymättä eräisiin tärkeisiin juhliin - ajanhallintani meni taas kerran pipariksi. Loppupäivän kulku: roskaruokaa naamaan ja unta kaaliin.


Eilinen oli pitkä päivä. Illan olin luvannut viettää ystävieni kanssa discossa ja se tuntui juuri niin vieraalta maaperältä kuin olin kuvitellutkin. Siellä oli mukavia ihmisiä (lukuunottamatta joukon kusipäätä jota tekisi mieli toisinaan käyttää tikkatauluna), mutta suurin osa heistä oli tullut sinne unohtaakseen enemmän tai vähemmän epätoivoiset yrityksensä. Viihtyisintä oli jonottelu kauniina kevätiltana, itse tapahtuma kuvotti minua. Eivät ne ulkomaalaiset hiplailevat miehenalut minua järkyttäneet, vaan enemmänkin se miten yksi klubi voi olla täynnä hyväksyntää hakevia tyttöjä, niin helppoja, kun päässä ei liiku mikään muu kuin randomsomalien miellyttäminen. Aikani vietin milloin ketäkin ystävääni etsien ja parvella vettä litkien. Tulipa ainakin testattua että en välittömästi kuole strobovalojen vaikutuksesta (omistanhan epilepsian). Ensikerralla jätän ihan mielihyvin väliin, nyt tunsin velvollisuudekseni suostua kutsuun, sillä kaverit ovat hieman syyllistävään sävyyn kyselleet mihin olen kadonnut viimeisen puolivuotisen aikana.

Eilinen oli muuten täysi kymppi. Aamulla heräsin suhteellisen aikaisin ja omien kouluhommien jälkeen käväsin vanhassa koulussani pyörähtämässä. Ihmiset olivat lämminhenkisiä minua kohtaan ja tuntui siltä kuin olisin tullut takaisin siihen kouluun jossa pari vuotta sitten aidosti viihdyin.

Satun olemaan partioleski tämän ja seuraavien kahden viikonloppujen ajan (toki viikot ovat siinä välissä), joten kävin moikkaamassa poikaystävääni ennenkuin hän lähti. Yllätin hänet olemalla kotona ennen häntä (sisko päästi sisään). Hän osasi olla jotenkin tavallistakin suloisempi, vaikka olenhan kuitenkin jo puolen vuoden aikana on huomannut ettei hänkään aina suloinen ole. Sain pitkästä aikaa kuulla häneltä olevani kaunis, hän kiitteli minua kokkauksistani ja piti huolehti että itsekin syön jotain. On ihanaa kuin joku, varsinkin hän, kehottaa minua syömään, sillä muuten tunnen helposti ettei minun kuulu syödä. Pus och kram, hän kysyi että pärjäänhän illalla. Kävellessäni ystävälleni tunsin lämpimän tunteen sisälläni, tiesin taas seisovani turvallisella pohjalla.

En meinaa saada postausta loppumaan sitten millään, mutta viimeiseen 36:n tuntiin on liittynyt niin monenlaisia fiiliksiä! Yöksi menin ystävälleni tyttöporukassa, oli ihanaa istuskella yö- ja aamupalalla ei-omassa keittiössä, kaakaota siemaillen ja itsetehtyä sämpylää pureskellen, vieläpä hyvässä seurassa. Yöllä näin ahdistavia unia, jotka ovat osin vaikuttaneet tämän päivän tunnelmaan ja vihaani tikkataulukusipäätä kohtaan... kiitos täysikuu.