Summertime

Flickr meltdown
Originally uploaded by ♥ shhexycorin ♥

Kaikki on muuttunut.
Päätimme pojan kanssa alottaa kaiken (tai ainakin ystävyyden) alusta. Viiden kuukauden jälkeen.
No, helpotuksekseni voin myöntää että se oli järkeenkäyvä vaihtoehto; olimmehan minä ja me niin epäbalanssissa siinä suhteessa.
Tunteet eivät kuitenkaan ole päästäneet minua helpolla, itseasiassa minusta tuntuu että viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaimpia elämässäni. Itkin itkemistäni ja minuun sattui fyysisesti. Raavin sääreni haavoille, riehuin ja huusin ja sitten taas totaalijäädyin. Soitin monta kertaa pojalle vaikka ei olisi pitänyt, mutta hän oli ihanan kärsivällinen ja vastasi kerta kerran jälkeen.
Tähän samaan syssyyn mummoni meni kuolemaan ja edessä häämötti (huom. imperfekti) vain tyhjä kesä.

Nyt onneksi olen onnistunut rakentamaan lomalle tavallista enemmän suunnitelmia; hieman kesätöitä, peräti kahdet festarit, viikon reissu kaverin mökille sekä lapsuuteni kesäpaikkaan, ja ennen tätä kaikkea ihana juhannus. <3
Mielessä kummittelee silti koko ajan alkukesän alakulo ja todella pelkään että poika on nostanut rimani liian korkealle. Ettei hänen hurmaavuutensa jälkeen minulle kelpaa aidosti kukaan.

On myös käynyt juuri niin kuin ennustin. Kerran terapeuttini kysyi, miten reagoisin jos poika jättäisi minut. "Alkaisin varmaan taas kontrolloida syömisiäni" ja juuri niin on käynyt. En oikeastaan haluaisi tehdä asialle mitään, sillä olen niin tyytymätön itseeni ja kroppaani nyt ja koen, ettei minulla ole välineitä parantaa tilannetta terveesti.

Mitä söin tänään, eilen, toissapäivänä

Viime viikolla olin kipeänä, söin oudosti ja olin mökillä. Ehkei se (mikään) ole niin väärin syyslomalla jonkinlaisessa vatsataudin ja flunssan risteytyksessä.
Mökkireissu loppui lyhyeen kun veljenpoika piti viedä kaupunkiin sairaalaan saamaan suonensisäisesti tulehduslääkettä, enkä ehtinyt kerätä hirveästi ylimääräistä kehooni kahden päivän aikana. Toisaalta olin onnellinen, kaikki meni niin hyvin. Söin varmasti liikaa rasvaa, mutta en ahminut enkä edes napsinut aterioiden välillä.
Koulunalku on ollut raskas, kauheasti töitä eikä ole riittänyt aikaa bloggailuun. Toisaalta koulu ahdistaa, jatkuvaa stressiä - ja jossain välissä viikonloppu ja olen yksin pelottavan ruuan kanssa - mutta toisaalta arki tuo rutiinit ja rutiinit = turva. Tosin tänään en saanut itseäni kouluun, olin rättiväsynyt. Äiti soitti töistä ja sanoi että tee nyt jotain järkevää siellä ja niinpä suunnittelin viikonlopun valmiiksi ts. rauhoitin itseäni. Perjantaina teen koulujuttuja, lauantaina olen päättänyt olla sosiaalinen ja mennä kaverin kanssa leffaan ja pitkästä aikaa leffamässytellä kuten normaalit ihmiset tekevät ja sunnuntaina kokkaan jotain hyvää ja sallittua, vaikka kaalilaatikkoa.

Tästä postauksesta oli tulla erittäin tarpeeton ja tylsä, mutta anna antoi minulle aiheen ja rohkaistuin kertomaan teille mitä minä oikeastaan syön. Tiedän, että se on monelle aika paljon, muistan kun "omatoimisen" syömisen ja syömättömyyden jälkeen sain listan niin se tuntui valtavalta. Ja tuntuuhan se välillä edelleenkin, tosin suhtautumiseni noihin määriin menee aikalaista vuoristorataa.
Haluan todistaa teille, että kun paino on kerran laskenut, on sitä todella hankalaa saada nousemaan. Joutuu oikeasti lisäämään syömisiä huomattavasti, että saa edes painonlaskun pysäytettyä. Itselläni painonlasku on pysähtynyt. Painoa ei myöskään ole tullut lisää, vaan se liikkuu 46-48 kilon välillä, aivan kuten lähes vuosi sitten listasyömisen aloittaessani.
Laitan tähän rehellisesti niinkuin syön. Sovellan hieman listaa (esim. korvaan osan leivistä riisikakulla/näkkärillä), ja merkkaan tähän nyt tarkalleen. Liikun varmaan aika normaalisti, kaksi tuntia tanssia per viikko ja aika paljon hyötyliikuntaa, mutta ei mitään suunnattomia määriä.


Aamupala
* puuroa (3 dl keitettyä = 1 dl leseitä) + 1/2 dl maitoa + 3 tl sokeroimatonta pilttiä/omenasosetta TAI 2 dl mysliä + maitoa
* riisikakku/näkkäri + juustoa (1-2 siivua)
* 2 dl mehua

Lounas
Mulla ei ole koskaan ollut tapana syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä, joten syön päivässä leipää enemmän (sovittu ravitsemusterapeutin kanssa). Yleensä ihmiset kai syö lämpimän aterian lounaalla, eli varmaan olisi järkevää syödä lämmin ruoka + leipä päällyksineen. Itse syön siis:
* 1 kerrosruisleipä (= 2 siivua ruisleipää, välissä margariinia, juustoa, kasviksia)
* 2 näkkäriä margariinilla
* hedelmä
* 2 dl maitoa (mulla on tapana ujuttaa kahvin sekaan, kun en maidosta pidä)
vaihtoehdoksi mulle on tarjottu myös piimää tai 2 dl viiliä.

Päivällinen
* 3-4 dl kasvisruokaa (olen siis lakto-ovo-vegaani)
* ruisleipä/riisikakku/näkkäri + margariini
* 2 dl maitoa/piimää

Välipala
* hedelmä

Iltapala
* 2 siivua ruisleipää (yleensä margariinilla, juustolla ja kasviksilla)
* 1 riisikakku/näkkäri + juustoa
* 2 dl viiliä/jugurttia

ja siis kasviksia niin paljon kun sielu sietää (hauska ilmaisu, btw :-D), sehän on kuin pistäis rahaa pankkiin!


Mulle on siis merkitty, että 1 leipä = 1 näkkäri ja 1 karjalanpiirakka = 2 leipää. Eri ravitsemusterapeuteilla on kuitenkin eri mielipiteet tosta, kantsii ottaa huomioon.

cravingcravingcraving

Crave. Tarpeeksi osuvaa suomenkielistä vastinetta en ole sanalle keksinyt, sanakirjakin tarjoaa vain laimeat himoita ja haluta paljon.

Tuntuu, että tuo sana on kaikki mitä tarvitaan kuvailemaan mun nykyistä elämääni. En koe ansaitsevani sitä, sillä kielletynhimoni (ei makean, ei rasvan tai kuiduttomuuden, vaan kaiken kielletyn himo!) on vain pahentunut sen jälkeen kun olen alkanut syömään enemmän (ts. listan mukaisesti). Ennen mulla oli se sama krooninen herkkunälkä, mikä on kestänyt kaikki muistoissani olevat vuodet. Lisäksi vaiheessa, jossa söin vähemmän ja ihan oman jo hieman pipin pääni mukaisesti, mulla oli se tietty anorektinen ylpeys (tiedän miten syödä, muut syövät väärin enkä anna heidän lihottaa minua, you know...). Sitten sain tehtäväkseni toteuttaa listaa ja syödä sen x määrän joka päivä, eikä se x koskaan ollut tarpeeksi vähän että tuo ylpeys olisi säilynyt. Toisinaanhan olen tietenkin tuntenut itseni syöttöporsaaksi. Joten, kun tuo ylpeys on otettu pois, ainut mikä on jäänyt jäljelle on se järkyttävä craving kuusi päivää viikossa.

Haluaisin oikeasti joka päivä mennä kauppaan ja kantaa kotiin Geishaa, Snickersiä, irtokarkkifudgeja, korvapuusteja ja englanninlakuja. Sitten haistelisin niitä, tutkisin niiden rakennetta ja pilkkoisin ensin puoliksi, sitten vielä puoliksi ja puoliksi ja puoliksi kunnes edessäni olisi enää jotain epämääräistä silppua jota ei oikeastaan voisi edes kutsua muuksi kuin tuusannuuskaksi.
En ole päässyt toteuttamaan tätä fantasiaani aivan täysin, sillä en voi sallia ruuan tuhlausta.
Tänään pääsin kuitenkin kuolaamaan tehdessäni cookieita, jonne pilkoin Fazerin sitruunasuklaata. Ensin puoliksi, jugurttimömmötäytteen rakenne on täydellinen! Juuri sellainen leikkaantuva ja seassa on olevinaan jotain crispiäkin. Sitten neljäsosiksi ja sitten vielä kahdeksasosiksi. Ja armotonta nuuhkutusta. Aww. Sitten rasva ja sokeri vaahdoksi, yummy. Säästän jokusen kakkaran itselleni herkkupäiväksi, ja loput annan äitini hoideltavaksi.

Hermot hiukan tiukalla kun vesi yrittää nousta kielelle kaiken aikaa ja päässä huuto suklaasuklaasuklaa. Tämä karsii tehokkaasti muut ajatukset pois kallostani, ei jää tilaa ylimääräisille filosofoinneille, joita ennen harrastin.

Äsken eteisessämme kävi pyörähtämässä siskoni kaveri vuodelta nolla. Viimeksi näin hänet pakastepizzakesänä 2006. Nyt hän kiljui vain nimeäni, et se voi olla sinä! Vähän pitäisi saada lihaa luiden ympärille ymsyms. piiitkästä aikaa kuulen jotain tuollaista! Koen nuo tilanteet epämiellyttäviksi, ihan kuin joku avaisi päänuppini ja näyttäisi kaikille että hei katsokaas kuinka löysällä nämä ruuvit ovatkaan! - tosin tiedän, ettei sanoja yleensä tarkoita sitä niin eikä sano ilkeyttään. Varmaan luulee ainoastaan tekevänsä pienen palveluksen ja huomauttavansa terveelle ihmiselle että ei tarvitse enää laihduttaa, no niin stop. Ja terveet ihmiset kai pystyvät pistämään sen stopin päälle laihdutuksen jälkeen ja alkaa taas elämään vähän enemmän.

Henkisesti läski kysyy

Suurin - tai no pitäisikö sanoa päällimmäisin - ongelmani on nykyään se, että ajattelen ruokaa liikaa. Hävettävästi liikaa. Koulussa vihkot täyttyvät donitsihahmotelmista, choccocinokupeista ja niistä englanninlakuista. Koulun jälkeen surffailen ravintoloiden ja makeis-/jäätelövalmistajien sivuilla. Pystyn harvoin kävelemään Fazerin ohi ilman, että menisin sisään mittailemaan irtokarkkivalikoimaa. Kotiin kuljen aina sitä reittiä minkä varrella on KotiPizza ja tiirailen ikkunoista sisään, kuka siellä nyt syö. Saan vaivattomasti kulumaan puolitoista tuntia supermarketissa ostamatta mitään.
Kuuden tuollaisen päivän jälkeen "vapaapäivä syömishäiriöstä" ei olekkaan niin häiriötön -> överit. Joo, olen jauhanut tästä niiin monta kertaa, mutta nyt yritän tosissani muuttaa elämässäni jotain, niin että pystyisin edes joskus nauttimaankin ruuasta, esim. sinä yhtenä päivänä viikossa. Nyt on meneillään suuri aivoriihi itseni kanssa, että miten seuraava viikonloppu (alkaa ylihuomenna, kääks!) olisi mahdollisimman palauttava ja positiivinen kokemus. Vinkkejä otetaan vastaan, joten miten elää viikonloppu kohtuudellisesti mutta ilman sitä täyskontrollia?
Oli tarkoitus jauhaa pidempäänkin, mutta tuli hoppu tanssitunnille.

Uusi viikko

Ihan kuin olisi tavaksi tullut se, että joka toinen viikonloppu menee penkin alle. Tämä alkoi siis nyt syksyllä kun palasin kouluelämään reippaasti yli puolen vuoden kotona hillumisen jälkeen. Tuli arki ja arjen rutiinit ja viikonlopuista tuli vain epämääräinen murto-osa elämääni.

Eilen päättynyt viikonloppu sattui olemaan juuri se joka toinen. Epätoivo iski, ja kuten sunnuntaisin yleensä, halusin taas lopettaa syömisen. Siis ei minkään keijufantasioiden takia, vaan ainoastaan sen takia että se on niin helvetin vaikeaa. Haluaisin vain kytkeä makuaistini ja nälkäsingaalini pois. Onnistuin huolestuttamaan äitini avautuessani hänelle siitä kuinka tunnen olevani risteyksessä joka johtaa joko sairaalloiseen, henkeäuhkaavaan ylipainoon tai sitten samanlaatuiseen alipainoon (jolloin vastuu syömisestä otettaisiin minulta kokonaan pois, olisin pakkoruokinnassa eikä minulla olisi voimia vastustaa, painoni nousisi, mutta eihän se silloin olisi minun syyni, joten syömishäiriöpeikko voisi ehkä minut armahtaakin ja päähäni eksyisi ehkä tarpeeksi tervettä ajattelua). Voi olla, että meneillään oli epätoivon aallonharja, mutta en minä osaa nähdä tietä parantumiseen muuten kuin äärimmäisyyksien kautta.

Tänään on ollut toiveikkaampi fiilis. Ei sen tarvitse mennä niin. Ei kaikista enemmän tai vähemmän nälkiintyneistä tarvitse tulla BED-potilaita. Jos ajattelen, että olen tuleva 24/7-ylensyöjä, niin annan itselleni tavallaan siihen luvan - ihan kuin tehtävissä ei olisi enää mitään. Siinä mä sitten katsoisin itseäni kun nyyhkytän ja syön ja turpoan.

Seuraavan kerran poikkean listasta silloin, kun olen siihen valmis ja mulla on joku selkeä linja miten toimia. Listassa pysymisessä ei ole mitään ongelmaa, koska tiedän, etten pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos söisin sen yli. Mutta kun kerran viikossa sitten yritän olla spontaani, mopedi karkaa kädestä ja lujaa.

Tälle viikolle mulla on varattuna paljon liikuntaa; kolme tanssituntia (yksi korvaustunti), paljon kävelyä plus olen taas alkanut suunnitella lenkkeilyä. Kesäisin lenkkeily on jotenkin ahdistavaa, kun auringonpalvojat tuijottavat hiekkatien vieressä, mutta kirpeät syysillat ovat miellyttävämpiä.

Kyllä sairas sairaan tuntee

Järjetön ristiriita.
Munhan on ollut tarkoitus vetää tää viikko pelkällä turvaruualla ja vasta ens viikon lopussa sallia yksi herkkupäivä. Nyt eräs mun kaveri jonka kanssa en ole aikoihin viettänyt aikaa lähestyi mua tekstiviestitse ja kysyi ehtisinkö tavata viikonloppuna. Päätin olla sosiaalinen ja vastaukseni oli Ja tack, gärna. Suostuttuani kaverini ehdotti sitten ruuanlaittoa heidän luonaan huomisiltana! Kyseinen tyttö on aikaisemmin kutsunut muita kavereita kokkikerhoonsa, joten oikeastaan oli odotettavissa, että hän ehdottaisi ajanvietteeksi kokkailua, jota estääkseni yritin sitten itse ehdottaa leffan tuijottelua. Vaan ei onnistu, DVD oli mennyt paskaksi. Kiitti.

Ahdistus. Kaiken lisäksi pari vuotta taaksepäin olin aivan vakuuttunut siitä, että tällä kaverillani on bulimareksia. Enkä oikeastaan ole saanut syytä luopua epäilyksistäni, en vain ole aikoihin häntä kunnolla nähnyt. Asiasta ei olla puhuttu.
Pidin itseni kanssa pienimuotoisen kriisikokouksen hernekeittoa syödessäni. Mitä tuohon voi vastata? "Käy! Ps. En tykkää rasvasta, vehnäjauhoista tai sokerista, olen ehkä hieman allerginen niille kaikille, sen lisäksi että olen kasvissyöjä"-tyyppiset kiertelyt ja kaartelut saisivat kaverini tuntosarvet nousemaan ja jo sekuntin sadasosassa olisin diagnosoitu hänen pääkoppansa sisällä. Parempi vain suostua, sillä olenhan päättänyt ettei sosiaalinen elämäni saisi kärsiä syömissäätämisestä tämän enempää. Olen viettänyt tarpeeksi monta lauantai-iltaa yksin laskiessani minuutteja iltapalaan.
Mutta, mutta, mutta, mitä jos paniikki iskee? Siellä minä sitten syön haarukka tärisevässä kädessäni ja katson kun kaveri häviää vessaan ateriansa jälkeen. Siellä minä lihon meidän kummankin puolesta. Tuo on se pahin kauhuskenaario.
Ja sanoin tietäväni, että onnistun kahden viikon herkkulakossa. Voinko antaa itselleni anteeksi? Sillä jos en voi, on koko herkuttelu turhaa, sillä silloin se aiheuttaa vain enemmän tuskaa kuin nautintoa. Ja kuka nyt suostuisi tuskasta kaloreita ottamaan? Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä syy olla pitämättä päätöksestä kiinni? Ovatko perusteluni vain tekosyitä syödä ennen aikojani? Pystynkö enää ikinä pysymään päätöksissäni?
En tiedä, pelottaa. Menin kuitenkin vastaamaan myöntävästi, tosin ensin piti hakea eräältä toiselta ystävältäni, syömishäiriöstä parantuneelta, hieman tukea. Yritin vielä selvittää, mitä hyvää mahtaa olla luvassa, mutta se päätetään vasta huomenna. Periaatteessa odotan innolla huomista, saan leikkiä normaalia ihmistä, jolla ei ole tylsää lauantai-iltana.


Tulipas pitkä selostus...
Sain muuten eilen epilepsiatutkimusteni epikriisin diagnooseineen (rakastan diagnooseja, virallistettua tietoa):
E56.8 Convulsiones no II (provosoidut kohtaukset)
F50.9 Epätyypillinen laihuushäiriö

Tietääkseni epätyypillisen laihuushäiriön koodin pitäisi olla F50.1 ja määrittelemättömän laihuushäiriön F50.9... kumpikohan nyt on kyseessä? Tietääkseni minulta ei puutu mitään avaintekijää, josta tuo "epätyypillinen" tulisi. Hmm?

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.

Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.

Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.

Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.

Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).

Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.

Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

Kurjan haikeaa

Pikapostaus ennen tanssituntia, olen siis menossa. Eilinen tunti jäi välistä kun olin vielä sen verran uupunut.

Nyt olen sanoisinko kyennyt syömään sen herkun per päivä. Olen nimittäin käsittänyt, että kroppani vastustaa tuota tanssin tuomaa fyysistä rasitusta, jos en suo sille lisäenergiaa. Ja kaikki tuohan lukee mun listassa, joten sen pitäisi olla ok. Plus teen nyt mitä vaan, että voin jatkaa tanssikurssin loppuun! Katsotaan miten jatkan, kun se loppuu.

Tämä päivä on pääasiassa ollut jotenkin tahmea, tiedättehän, harmaa, ankea, tahmea, sunnuntaimainen, hiostava, turha. Kurjan haikea? Toivottavasti saisin vähän potkua iltaa kohti sieltä tanssista.

Se puree

Päätin jo pitkän aikaa sitten että huominen maanantai on päivä sallitulle herkuttelulle. En ole yli viikkoon pistänyt mitään syntisen hyvää suuhuni, joten huomenna leikin normaalia tädin kahvipöydässä. Olen odottanut huomista aivan liikaa. Viimeinen ajatus illalla: Nuku nyt, aamulla maanantai on taas lähempänä. Olen suunnitellut päivän herätyksestä iltapesuun...

Miten RUOKA voi tehdä päivästä jotenkin muka niin erityisen? Piilotan intoni ajattelemalla, että kiva nähdä tätiä pitkästä aikaa. Hehe, joopa joo. Kiva maistaa se vanha tuttu maku - suklaa.

Olen ongelmasyöjä. Olen ollut sitä aina. Luin viime mökkireissulla kirjan Tunteet ja syöminen, kirjoittanut Irene Kristeri. Pääosin kirja käsitteli ahmimishäiriötä ja sairaalloista ylipainoa sekä sen syitä, mutta löysin omia ajatuksiani siitä kirjasta. Pelottavaa?

Salliessani ruuan itselleni, se on minulle turva. Tunnen, ettei herkkupäivänä mikään voi satuttaa minua, sillä hei, onhan mulla mun oma Fazerin sininen! Kuka voisikaan pilata mun päivän. Ennen kuin aloin kontrolloimaan syömisiäni koko valveillaoloni ajan, söin aina kun tunsin oloni tavalla tai toisella turvattomaksi. Eli usein ja paljon. En tajunnut sitä silloin.

Nykyään muina päivinä kaikki ylihyvä ja epäterveelliseksi luokittelemani pelottaa. Näen ruuasta painajaisia; joku on lisännyt sokeria aamupuuroon, kahviin on upotettu suklaakimpaleita, oho, söin vahingossa liikaa... Aamulla sitä on ihanan huojentunut, kun huomaa ettei olekkaan syönyt koko maailmaa. Kuin kivi putoaisi sydämeltä.

Kun tunnen oloni yksinäiseksi, epäonnistuneeksi tai turvattomaksi, enkä voi syödä, kävelen lähimpään markettiin ja katselen kaiholla suklaavalikoimaa ja vertailen jäätelöitä. Älä huoli, kyllä minäkin joskus. Sitten herkkupäivänä, koska ikinä se sitten tulee olemaankaan. Ostan äidilleni Kismetin ja kotona katson vierestä hänen joka ikisen haukkauksensa ja kuuntelen kun hän tyytyväisenä lausuu pitkän kiiitoksen.

Huomiseksi äiti on ilmoittanut tekevänsä _maailman parhaan_ juustokakun ja ajattelin tuon maagisen maanantain kunniaksi maistaa (argh, mitään muuta en vihaa kuin tekosyitä syödä! Ennen lauoin niitä joka hetkelle. Toisaalta olen ylläpitänyt kontrollia viimeaikoina liiaksikin, ja painokin on laskenut jajajajaja... Yritä nyt selittää itsellesi että sulla on OIKEUS kahvikakutella kuten muillakin...). Tänään kuitenkin reseptiä tutkiessani huomasin siinä olevan ravintoarvotaulukon! Voi perkele, pystyykö kukaan syömään JUUSTOKAKKUA ja ajattelemaan samanaikaisesti sen kaloreita ja rasvagrammoja (jotka kaiken lisäksi varmuudella tietää)?! Miksi ihmeessä tuollaisen varman kaloripommin reseptissä on ravintoarvot? Kaikki tietää muutenkin että se on pahisruokaa, iiks! Se puree kiinni sun vyötäröön!

Who likes cheddar?

Eilen olin kahvila/shoppaus-kierroksella kaverin kanssa. Pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka ei tiedä häiriöistäni mitään.

Ennen kaverin tuloa juoksin kahvilasta toiseen vertailemassa ruisleipiä. Päädyttiin sitten Wayne'siin, jossa otin pienen appelsiinituoremehun ja täytetyn (kasvis)ruisleivän, josta sörkin cheddarit pois. Sanoin, etten tykkää. Se ei ole totta. Mutta kai on paljon ihmisiä, jotka eivät oikeasti cheddarjuustosta välitä?

Olen ollut äärilaiska ruokailujen suhteen. En enää jaksa rientää kaupungilta kotiin vain syömään, tai kieltäytyä jostain extemporé-tapaamisista koska ruoka-aika lähestyy. Sitten vaan skippaan sen aterian, ellei lähettyviltä saa oikeanlaista ruisleipää. 

Pää ei huuda "laihdu, läski", en vain halua nähdä niin paljon vaivaa vain syödäkseni. Eilen jäi väliin päivällinen, tänään lounas. En vaan voi elää huolehtimalla siitä että joka neljäs tunti on jotain (tiettyä) puputettavaa suussa. Tässä suhteessa olen elänyt kuin normaali ihminen: syön, jos ehdin.

Viikonloppu on kuitenkin tarkoitus vetää listan mukaan, sillä maanantaina luvassa tädin smoothiekestit. Siellä tulee varmasti laitettua suuhun jotain herkuiksi luokittelemaani, joten ahmintavaara on pidettävä minimissä syömällä huomenna ja ylihuomenna kuten kuuluukin. Tämä viikko on mennyt niin kevennetysti, että hirvittää hieman jos se kituuttamisajoilta tuttu herkkupäiväahmatti nostaa päätään. Mutta niinhän EI tapahdu, kun olen näin nerokkaasti valmiusasemissa...

Sanalla sanoen lannistavaa

Olen saanut kehitettyä tuosta lenkkeilystäkin pienoisen pakkomielteen itselleni, tosin vielä toistaiseksi pitänyt kiinni vain joka toinen päivä-säännöstä. Ja myös toisesta 'terveestä' säännöstä, nimittäin siitä, että lenkille ei ole menemistä jos ei ole syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti sinä päivänä. 

Aloin jo sunnuntaina ("vapaapäivä") stressaamaan maanantaista (lenkkipäivä) lenkkiäni. Eilen sitten kirjaimellisesti pakotin itseni juoksemaan. Noh, ei se niin kamalaa ollut, mutta kysynpähän vaan, että miten tästä pakkomielteestä pääsee ikinä pois?

Sain juostessa jalkapohjaani rakon, jonka tapani mukaan revin irti, ja nyt jokainen askel sattuu, auts-auts-auts. Lisäksi pikkuvarvas on pallona, turvonnut, kuten aina kesäisin. Huomenna siis lenkkipäivä, jos oikeanpuoleinen jalka antaa myöden.

Asiasta toiseen, logiikkani mukaan syömisten olisi pitänyt helpottua sitä myötä kun olen alkanut syömään enemmän - siis ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti (olihan tuo pakko mainita). Sairaiden ajatusten pitäisi hellittää, kun ravitsemus paranee. Kyllä, nälän tunne on palannut (tai no, ei mulla sitä koskaan ennen ole ollut). Joudunko elämään nälässä? En. Tulen aterioistani täyteen. Olen syönyt näin paljon puolisen vuotta. Helpottaako? Ei. Edelleen minusta tuntuu että joudun puputtamaan jotain kaiken aikaa, syön valtavia määriä, ahdistaa päivä päivältä enemmän. Paino ei ole noussut, minkä takia ravitsemusterapeutti puhuu minulle kuin en olisi vielä tehnyt mitään. On hirveää yrittää sopeuttaa itseään sellaisiin määriin ruokaa, joita en edes pikkupossuna olisi syönyt! Ravintoni koostuu terveellisistä ruoka-aineista, mutta sitä on fyysisesti yksinkertaisesti liikaa, lannistavan paljon pureskeltavaa. Paino ei ole noussut, ehkä hieman laskenut (törkimys), mutta noiden määrien jälkeen ei voi kokea onnistuneensa.

Joudun juoksemaan kaupassa, sillä leipä ja juusto (!) loppuvat yhtenään. Kaikkea muuta kuin lohdutuksekseni edelläni kassajonossa asioi nälkäkurki, joka ostaa selvästi juuri sitä mitä mieli käskee: kassi on täynnä hedelmiä ja vihanneksia. En voi väittää, etteikö minua olisi vallannut jonkinlainen. kateudenhäivähdys 

Kuten terapeuttini on aina sanoo, onneksi voin syyttää tästä kaikesta ravitsemusterapeuttiani itseni sijasta!

No läskittää

Whii, olin eilen sukuloimassa parissa paikassa, ja herkkusaldokin (joka koostui pääasiasta jäätelöstä) näytti siltä. No, ne oli ne herkut ja seuraavan kerran juhannuksena jotain extraa.

Eilisen varjossa olen tänään syönyt vähän niinkuin sattuu, siis paljon vähemmän kuin lista määrää: maitokahvin, kahvilassa tuoremehun (~3dl?), kerrosviilin, 4dl linssikeittoa, omenan ja ruisleivän. En tiedä johtuuko vähäisestä kahvinjuomisesta vai tavallista alhaisemmasta kalorimäärästä, että olen ollut aika väsynyt. Huomenna syön listan mukaan ja menen lenkille. Ylihuomisesta en tiedä, haluaisin vain kokeilla entisiä (=ajalta ennen ravitsemusterapiaa) ruokailutottumuksiani, kun ei punnituksiakaan ole vähään aikaan luvassa.

Mulla oli pitkään vaihe, että tunsin itseni todella solakaksi ja näin itseni niin myös. Nyt jostain, ei hajuakaan mistä, on ilmaantunut läskitysolo; edelleenkin peilistä katsoo (useimmiten) ihan hoikka tyttö mutta tunnen itseni tilaavieväksi ja huomaan usein puristelevani makkaroitani esim. istuessani. En tajua miksi mun pitäisi lihota, nyt ajattelen että voin jotenkin sietää itseäni tällaisena mutta ei laihtumisestakaan haittaa olisi.

En vain jaksaisi enää perustella itselleni miksi syön sen listan mukaan, eli kuin hevonen. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen siihen, että olen saanut pidettyä painon suunnilleen samassa pisteessä. Lisäksi mun pitäisi nostaa painoa, eli siis syödä kaiken aikaa. Ravitsemusterapeuttikin puhuu mulle kuin en olisi tehnyt vielä mitään, ihan kuin söisin vieläkin kuin pikku jyrsijä, vaikka se ei ole totta.

Summertime

Olin siskoni ja hänen poikansa kanssa puistossa, räpsimässä kuvia. Sitten he tulivat meille syömään eväitään ja kummatkin nukahtivat. Ehkei kovinkaan mielenkiintoista, mutta tunnelma oli ihana. Turvallinen. Istuin keittiössä lukemassa lehtiä ja kuuntelin radiota hiljaa, avasin sisäpihan puoleisen ikkunan ja nautin auringonsäteistä. Aito kesälomafiilis, ilman mökkiä tai tofumakkaraa (hah, ei sen puoleen että olisin maistanut, onko kellään kokemuksia?).

Aamulla mulla oli terapia, viimeinen ennen terapeuttini lomaa. Puhuttiin vihdoinkin suhteestani ruokaan, ja se oli - öh - ihanaa. Olen tietysti pohtinut asiaa paljon, ja oli mielekästä päästä purkamaan niitä ajatuksia! Parantuminen on minulle hankalaa, sillä en koe että olisin koskaan osannut syödä normaalisti, aina joko liikaa tai liian vähän. En tosin tiedä, ehkä suurin osa syömishäiriöisistä kokee ettei ole koskaan syönyt sopivasti? Vet inte. Anyway, en tunne että minulta löytyisi menneisyydestäni jokin normaali tapa syödä johon voisin palata. Imasin alkuviikosta Elämä kateissa-kirjan (joo, vihdoinkin), ja siinä Marya Hornbacher puhuu juuri tuosta samasta asiasta. Sitä kautta ehkä itsekin tajusin, miksi se parantuminen pelottaa niin kaameasti.

// Tässä HS:n artikkeli, vainoharhaisuutta aiheuttava sellainen. Törkeää?

Kuvitelmia

Loma! Ja voin sanoa selviytyneeni tästä viikosta mallikkaasti, en skipannut yhtäkään menoa, vaikka stressasikin. Nyt on todella rela fiilis, kesä aikaa asennoitua syksyyn. Olen nimittäin aloittamassa normaalin koulunkäynnin, nyt keväällä olen siis ollut sairaslomalla ja muutaman kuukauden tehnyt koulujuttuja kevennetysti. Mun ei tarvitse enää (toivottavasti ikinä) selitellä itselleni tai kenellekkään muullekkaan, miksi jumitan kotona kun muut puurtavat koulussa. Mun ufo koulusysteemi on nyt historiaa, ja syksyllä alkaa aika lailla normaalimpi elämä. 

Olen päässäni rakennellut kuvaa syksystä, uudesta koulusta ja harrastuksien aloittamisesta. Noissa kuvitelmissani liikun paljon, niin paljon, että olen voinut päästää irti kaikesta syömissäätöpaskasta. Syön kouluruokaa kuten muutkin, ilman huonoa omaatuntoa. Mulla on energiaa harrastaa tanssia, lenkkeilyä ja musiikkia, tiheän terapian (tämä ei oikein sovi kuvaan!) lisäksi. Olen vapaa, riippumaton, sitoutumaton, v a p a a ! 

Öh. Kyllä, tapanani on aina kaunistella tulevaisuutta, mutta en oikein tiedä miten suhtautua uusiin kuvioihin. 

Selitän nyt mitä tarkoitan syömissäätöpaskasta irti päästämisellä. Sitä, ettei elämäni menisikään enää syömisten mukaan, sitä, että voisin tavallisena arkipäivänä kahvilassa opiskellessani ottaa croissantin, jos mitään terveellisempää ei olisi tarjolla, ja sitten syödä sitä kouluruokaa. Se on toen teolla alkanut mietityttämään (a. löysin netistä koululounaiden kalorimäärät b. en ole ennenkään, "terveenä", syönyt kouluruokaa). Miten pystyisin ensi syksynä syömään jotain tyyliin friteerattua kasvispihviä tai vaaleaa makaroonia? 

Ehkäpä mun pitää vaan niellä se fakta, ettei syömishäiriöstä voi parantua niin nopeasti tai helposti. Se vie aikaa, se ei tunnu kivalta, siihen kuuluu lukuisia ahdistuksia ja omatunto kolkuttelee hartaasti. Ristiriitoja ja epävarmuutta luvassa jatkossakin.

Leikin nyt kuitenkin vielä hetken ajatuksella terveestä suhtautumisesta ruokaan, ja listaan mitä kaikkea tekisin, jos se olisi niin helppoa:

- söisin kaverin popcornlaarista leffassa

- valitsisin jugurtin maun mukaan (banaanijugu!)

- söisin usein kevytjäätelöä

- voisin kahvilla käydessäni syödä karjalanpiirakkaa

- ostaisin esim. pätkiksen kahvin kanssa silloin tällöin piristämään päivää

- söisin kokonaisen banaanin kerralla

- kävisin piknikillä ja ottaisin mukaan kaikkea suht' terveellistä hyvää, paljon hedelmiä, leipää ja tuorejuustoa

- joisin Frissiä kuumina päivinä

- käyttäisin hunajaa teessä ja välillä puuron kanssa

- joisin huoletta tuoremehua mihin aikaan päivästä vaan, mittaamatta

- kotona olisi rasvatonta maitoa, mutta muualla voisin juoda kevytmaitoakin

- saisin maistaa aina tarjottaessa

- osaisin tehdä tätä kaikkea kohtuudella, ahmimatta ja silloin tällöin

- tietäisin, milloin mieliteoille pitää antaa periksi ja milloin ei (En todellakaan luota siihen, että tiedän. En ole ikinä tietänyt, ja siksi minun on vaikea ajatella itseäni normisyömärinä. Olen aina syönyt eniten ja liikaa, tai sitten liian vähän. Tuon ajattelu pistää epäilemään paranemisen mahdollisuutta eniten).

Elämä ilman ravintoarvotaulukkoja, kaloreita JA ylimääräisiä kiloja? 

Niin, eihän kaikkea voi saada.

Menu

Olen listaihmisiä, vaikka se ei varmaan ole tullut blogistani mitenkään ilmi. Nyt tuli pakottava tarve selvittää itselleni päähäni muodostuneita sääntöjä syömiseen liittyen, joten tässä jonkunlaista listaa.

plus

* veteen tehdyt puurot

* omena

* mandariini

* ruisleipä

* riisikakku/näkkäri/hapankorppu

* juusto 5-10%

* jugurtti/viili rasvaa max. 1%

* maitokahvi rasvattomaan maitoon

* juurekset kohtuudella

* kasvikset

* täysmehu

* sokerittomat piltit

* soijarouhe

* pavut/linssit

* kananmunan valkuainen

* keitot

ok harvemmin

* tietyt myslit

* weetabix

* täysjyväriisi

* täysjyväpasta

* kaura100-leipä

* perunalimppu ehkä

* banaani (1 hedelmäannos = puolikas banaani)

* viinirypäleet

* maissi

miinus ei normipäivinä

* ei-rasvaton maito

* ruokakerma

* jugurtit joissa +1% rasvaa

* tofu

* juustoiset ruuat

* leivokset

* avokado

* oliivi

* öljyssä säilytettävät syötävät

* sinappi

* kananmuna (keltuaisineen)

* vaalea leipä

* vaalea pasta

* valkoinen riisi

* valmisruoka, einekset

* ravintolaruoka

* sokeria sisältävät/keinomakeutetut juomat

* jäätelö (myös kevyt), suklaa, karkit yms.

* mannapuuro/vispipuuro yms.

Sääntöjäni ruokailuun liittyen:

- ei keinomakeutusta (kliks)

- mittaa desimitalla ainakin maitoa, mehua, mysliä, puurohiutaleita ja keittoa

- keskity syömiseen (= älä tee mitään muuta samaan aikaan)

- puuro aamunpalana vähintään joka kolmas päivä

- 4 tuntia aterioiden välillä (paitsi ravitsemusterapeutti on tunkenut sinne väliin jotain välipaloja :<)

- kun olet alkanut syömään annosta, älä enää lisää siihen mitään

- napostelu = itsensä huijaamista, eli ei maistiaisia

On mahdollista että täydentelen vielä. Yksinkertaisesti syömiset pyörii niin paljon päässä, että on pitänyt jo pitkään saada purettua noita ajatuksia... Sain kerrankin aikaiseksi, ja korostan, että ihan itseni vuoksi tuon näpyttelin.

Mulla on hyvä perjantaifiilis, melko stressitön. Viikonlopuksi kaikkea aivojennollausohjelmaa, mikä on varsin hyvä asia!

Anonymous chocoholic

Koko päivän olen ollut väsy, aivot jumissa, ajatukset hitaalla. Johtunee tuosta ihanasta harmaudesta tuolla ikkunan toisella puolella!

Nukuin sitten suunnittelemattomat puolentoistatunnin päiväunet. Lisäksi kahvia naamariin, niin eiköhän tämä tästä...

Eilen kävin lenkillä, ja myönnän tässä nyt itselleni että ei ollut kivaa. Tuntui vaan etten etene, kuulokkeet tippuili, kantapäät jostain syystä ihan tulessa ja olin vielä mennyt unohtamaan nenäliinankin... Eh. No, en anna eilisen lannistaa, yritän vaan tehdä seuraavasta lenkistä mieluisemman. 

Tänään olen vaan ollut. Tai no, aamulla vein koiran ja kävin lähikaupassa, sitten opiskelua... Ajatuksena olisi lähteä tänään pyörällä/kävellen jonnekkin kauemmas ruokakauppaan, satun nimittäin rakastamaan marketeissa vaeltelua. Ravintosisältöjä tutkiessani kartoitan päähäni myös mistä kaupoista mitäkin tuotetta löytyy.

Jos aiemmista teksteistäni ei ole jo käynyt ilmi, niin pidän herkkupäiviä. Maksimissaan kerran viikossa, mieluummin harvemmin. Periaatteessa se on päivä, jolloin lähes mikään ei ole kiellettyä (määrät on pidettävä kohtuullisena kuitenkin). Näin voin hyvin esimerkiksi juhlissa tai muissa erikoisolosuhteissa leikkiä tervettä omalla luvallani. Päätän aina viikon alussa, pidänkö herkkupäivää ja jos pidän niin milloin. Se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita: toisinaan se on ainut asia mitä odottaa, mutta aivan ahdistumatta en pysty siihen suhtautumaan.

Myönnettäkööt, että osasyynä tällaiseen käytäntöön on se, että psyykeeni tarvitsee suklaata silloin tällöin. Minulle se on kuin huumetta, saavutan sen kautta jonkinlaisen euforisen tilan, mihin en muuten pääse. Toisaalta taas suklaa tahraisi tavallisen päivän totaalisesti, joten olen pyhittänyt sille max. yhden päivän viikossa (ja tuo ei siis tarkoita sitä että syön silloin suklaata aamupalasta iltapalaan, ehei, vaan sitä, että silloin voin syödä sitä kohtuullisesti ja suhteellisen hyvällä omallatunnolla).

Herkkupäivä turvaa ainakin minun kohdallani sen, etten muina päivinä sorru ahmimaan. Muina päivinä, "normipäivinä", syön täysin suunnitellusti, ei herkun herkkua, ei maistiaista, ei mitään ylimäätäistä. Normipäivinä omatunto on pidettävä puhtaana, jotta voin sallia itselleni ne yhden päivän herkut. Ahmimista on toki ilmaantunut herkkupäivinä: nykyään yritän estää sen kirjoittamalla etukäteen tarkat (mutta ei liian tiukat) ohjeet mässäilyyn, tai ostamalla herkut etukäteen.

Normipäivinä luppoaikaa tulee tietenkin käytettyä godisdagenin suunnitteluun, mietin minne kauppaan menen, missä syön, monelta nautin herkut ja kuinka monen kalorin edestä syön "normiruokaa" sinä päivänä. Jollain tasolla aina hyvitän (tai siis yritän hyvittää) mässäilyt, yleensä seuraavana päivänä, sillä jos vetäisin edellisen päivän vähäisillä kaloreilla, olisi ahmimisvaara suurempi.

Huh, nyt se on sanottu selkeästi. En nimittäin ole ihan sinut tämän käytännön kanssa. Olen kuitenkin toiminut näin koko sh-aikani, siis silloinkin, kun vielä aktiivisesti laihdutin ja voin sanoa, ettei harmita. Painokäyrä on ollut jyrkässä laskussa herkkupäivästä huolimatta. Saattaa olla, että se on todellakin pitänyt aineenvaihdunnan paremmin käynnissä. Lisäksi muina päivinä ei tule ahmittua, kun on selkeä linja ja herkut ovat edes joskus sallittuja.

Köhköh

Eilinen iltapaino 45,6... Yippee? Surullisinta tässä on, että (tuntuu, että) olen syönyt niin kuin minun pitäisikin! Syönyt jopa sen välipalajugurtinkin, jonka ravitsemusterppa tunki aamupalan ja lounaan väliin. Ja paino vaan laskee... Kaikki muuttuu vaan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kun paino laskee. Oikeastaan illalla vaa'alla seisoessani toivoin että se olisi ollut rikki. Muistan kun sanoin, että suostun painamaan sen 48 kg, nyt sekin tuntuu liialta, koska pelkään pientäkin lihomista ja tällä hetkellä 48 on ainakin kahden kilon päässä.

Lisäksi äiti, terapeutti, lääkäri, sairaanhoitaja ja muut jaksavat jatkuvasti muistuttaa minua kuinka hienoa on, ettei paino ole päässyt laskemaan... En ole vaivautunut korjaamaan, kun en ole itsellenikään aivan myöntänyt että niin on käynyt. En todellakaan tiedä miten saan kakistettua kellekkään, että olen epäonnistunut kaiken tämän yrittämisen ja syömisen jälkeen. 

Äh. Ei oikein luonnistu tekstin luominen nyt, kauhistuttaa. Ravitsemusterapia ensiviikolla, äh, ei enää lisäyksiä kiitos. Olen tehnyt törkeästi töitä, eikä ole helpottanut mitenkään. Voimaton olo.

Kerran ahmatti, aina ahmatti

Söin pitkästä aikaa "kunnollisen" päivällisen tuossa hetki sitten. Päivällinen on tullut skipattua, joten kuten korvattua tai kevennettyä viime viikkoina. Inhoan päivällisen syömistä, ellei se ole salaatti tai keitto. En tiedä paljonko sitä riisiä pitäisi ottaa, ja tunnen aina syyllisyyden piston kun lastaan ruokaa lautaselle tai lautaselta suuhun. Teen jotain väärin. Yritän pelastaa tilannetta kaapimalla riisiä koiran kuppiin, jotta sitä olisi vähemmän liikaa.

Tuntuu, että olen vasta palailemassa normaalisyömisiin (tarkoittaen siis ravitsemusterapeutin listaa), sillä esimerkiksi vappu sekoitti syömingit lahjakkaasti. Ahmimiskohtaus vapun kunniaksi, söin äidinkin tippaleivän (vappu on kerran vuodessa vaan, kuten kaikki muut lukuisat juhlat) ja kahdeltä yöllä järsin jaffakeksejä toistensa perään. Seuraava päivä menikin vähän kevyemmin kuin yleensä, ja olen - oho - skippaillut aterioita.

Ahmimisia ei ole ollut pitkään aikaan, mutta nyt kun olen ottanut taas ne hyvityspäivät käyttöön ennen ja jälkeen mässäilyn, olen taas ollut ahmattina joka kerta, kun olen syönyt jotain hyvää ja tavallisina päivinä kiellettyä. 

Seuraavan kerran nannaa äitienpäivänä, jolloin olisi tarkoitus olla hetken normisyömäri, ihan äidin päätä säästääkseni. Siihen asti yritän syödä tunnollisesti listan mukaan, ehkä ahmiminenkin jäisi väliin. Kaikki extragodis on hankittava etukäteen ja niiden loputtua kauppaan ei ole menemistä. 

Varsinkin kesäisin olisi ihanaa olla syömisvammaton, pureskella patonkia piknikillä ja ostaa jäätelökioskilla töttörö ihan vain kauniin päivän kunniaksi. Nykyään sellainen aiheuttaa enemmän päänvaivaa kuin nautintoa.

Historiaa

Pohdin vuosia, miten hoikistua. Varmaan ihan siitä asti kun aloitin koulun. Koko ala-asteen ajan tunsin olevani "se isoin tyttö", vaikka en minä aina ollutkaan.

Minä olin pohjattoman perso makealle. Tuntui, että söin aina enemmän kuin muut.

Olin jo pikkutyttönä "paineen" alla, mutta en vain osannut muuttaa syömisiäni. Tunsin, etten omistanut sellaista asiaa kuin itsekuri, että olin täysin voimaton vastustamaan kiusauksia. Podin silti huonoa omaatuntoa syömisistäni ja ahdistuin vatsamakkaroistani.

Joskus 12-vuotiaana siskoni alkoi kiinnittämään syömisiini huomiota ja kommentoi herkutteluani. Otin käyttöön karkkipäivän, mutta se ei juurikaan vähentänyt mässäilyä, antoi vain luvan syödä hyvällä omallatunnolla edes yhtenä päivänä. Eräänä kesälomana herkuttelin joka päivä, salassa siskolta ja äidiltä. Kipaisin usein lähikauppaan hakemaan jäätelöä, suklaata ja pakastepizzan, heti kun sisko ja äiti olivat lähteneet kotoa. Piilottelin pizzapakkauksia ja muuta todistusaineistoa, joskus myönsin äidille syöpötelleeni ja itkin kuinka en osannut syödä 'oikein'. Lihoin tuona kesänä, mutta paino oli kuitenkin normaalin rajoissa. Tuntui, että vatsamakkarat olivat takertuneet minuun kiinni.

Myöhemmin sain herkuttelun sen verran kuriin, etten ostanut itselleni karkkia yms. selkeästi 'herkuiksi' luokiteltavia asioita muulloin kuin karkkipäivänä. Opin myös, että tarjottaessa voi edes joskus kieltäytyä. Joka tapauksessa söin usein epäterveellisesti, rasvaisia valmisruokia, paljon sokeripommijugurtteja ja niin edelleen. En vain pysähtynyt ajattelemaan, kuinka paljon ylimääräistä pahaa ravinnossani oli. Totuus olisi ollut liikaa.

Viime keväänä sitten otin itseäni niskasta kiinni. Kyllästyin omaan saamattomuuteeni... Muutos ei tapahtunut naps vaan, mutta asenne alkoi muuttua. Sellainen päivä oli hyvä, jolloin ei ollut aikaa syödä. Annoin verensokerini laskea ja koin sen positiiviseksi ilmiöksi. En kuitenkaan vielä "pelännyt" mitään ruokaa, vehnäpaahtis oli minulle leipää siinä missä ruisleipäkin. Muistan edelleen joidenkin päivien syömiset melkein vuoden takaa. En ollut ikinä laskenut kaloreita tosissani, mutta keväällä sekin alkoi. Päähän iskostui "mitä vähemmän, sen parempi"-ajatus, ja kesällä oli aikaa keskittyä ainoastaan laihdutusprojektiin. Vaalea vehnä jäi täysin, aloitin kasvissyönnin (kylläkin osin eettisistä syistä), aika meni syömisten suunnitteluun, ravintosisältöjen tutkiskeluun ja liikuntaan. Enemmän teetä, vähemmän ruokaa. "Vähintään viisi kuppia teetä päivän aikana."

En paastonnut missään vaiheessa. Söin kolme kertaa päivässä, päivän viimeinen ateria oli usein vain hedelmä. Ruoka-ajoista tuli ehdottoman tarkkoja.

Syksyä kohden koin hallinnantarvetta koko ajan enemmän ja enemmän: tein aikatauluja, syömisten kontrolloinnin lisäksi hoidin hiuksiani ja ihoani pakonomaisesti. Merkitsin "elämäntapavihkooni" päivittäin mitä olin syönyt, kuinka paljon liikkunut ja miten hoitanut ulkonäköäni.

Olen miettinyt, että onko käyttäytymiseni ollut pikemminkin ortorektista kuin anorektista. Nimittäin jossain vaiheessa (alkusyksystä) join joka ikinen päivä "vanhanajan kaakaon", koska olin lukenut kaakaon terveysvaikutuksista. Ehdin jopa kyllästyä siihen, mutta silti jatkoin vain, koska ajattelin sen olevan terveellistä. Jossain vaiheessa en enää jaksanut huolehtia kaakaon kaloreiden vaikutusta ja lopetin sen juomisen.

Loppusyksystä sitten tiedostin, että mulla on joku ongelma syömisen suhteen. Syömishäiriöiseksi en uskaltanut itseäni sanoa. Lisäsin hieman syömisiäni oma-aloitteisesti ja ajattelin, että kyllä tämä tästä... Ruoka pyöri kuitenkin päässä koko ajan ja kiellettyjen ruokien lista vain kasvoi. Sitten sain jonkun kuumetaudin, joka pitkittyi, ja jouduin lääkäriin, missä kiinnitettiin huomiota painooni. Äiti järkyttyi painokäyrässä näkyvästä painon romahduksesta. Mun syömisiin alettiin kiinnittää huomiota, mutta paino laski edelleen. Lasku on vasta nyt tämän vuoden puolella saatu pysähtymään, kun olen alkanut syömään ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti. Paino ei kuitenkaan ole lähtenyt nousuun, enkä ole valmis sitä nostamaan, ainakaan nyt. Syön tietysti reippaasti enemmän kuin söin ennen, ominpäin, mutta neuroottinen suhtautuminen ruokaan ei ole vähentynyt. Elämä on edelleen aikataulujen tekemistä ja desimitan kanssa säätämistä.