Lähteminen on aina vaikeinta

Eilistä postausta ei sitten koskaan tullut. Yritin kyllä.

Tänään on helpompaa; olen pyhittänyt päivän itselleni, blogimaailmassa harhailulle ja elokuvien katselemiselle. Niin ja musiikin kuuntelulle, tuli tuossa jokin aika sitten hankittua Spotify (myönnän, että sillä lompakkoystävällisemmällä tavalla). Mielikin lepää, kun minulla on oikeus ja velvollisuus olla vain, flunssa ei nimittäin ole hellittänyt otettaan. Olla möllötänhän minä varmaan suurimman osan ajasta muutenkin, hieman flegmaattisuuteen taipuva persoona kun satun olemaan, mutta harvemmin hyvällä omallatunnolla.

Koira oli pakko armahtaa ja viedä ulos, ja loppuen lopuksi oli ihan piristävää kävellä kauniissa punertavassa valossa auringonlaskun aikaan. Sain itseni suhteellisen nopeasti ulos; yleensä neuroottisuudeltani minulla kestää noin vartti päästä ovesta ulos sen jälkeen kun olen laittanut kengät jalkaan. Koira vaan tapittaa, mutta "odotahan, katson vain tän ja tarkistan tuon, hyvä poika pääsee ihan juuri ulos..."

Olisiko se toinen takki sittenkin parempi?
Äh, pakko virittää hiukset uudestaan
Tää huivi ei nyt vaan käy 

jne. jne. mitä nyt kuvitella saattaa.
 

Mutta tänään siis oli poikkeus: lähdin ihan luomuna, etsin vain hetken mielijohteesta lämpimimmän näköisen villapaidan päälleni. Se on jonkun tutun 80-luvulla neuloma, syksyisellä tavalla värikäs, lähes polviin saakka yltävä. Heureka, alle vedin puuvillasukkikset ja vyötärölle laitoin vyön, jolle ei koskaan ennen ole ollut käyttöä. Musta villakangastakki ja kaulahuivi, joka oli aivan bueno kyseiseen asukokonaisuuteen. Tuli hyvä mieli pelkästään siitä, kuinka helpolla pääsin tällä kertaa. Yleensä joudun pakottamaan itseni ulos tuskailtuani ensin peilin edessä myöhästymiseen saakka. Neuroottisuuteni on saanut selvän muodon ja se kohdistuu omaan ulkonäkööni. Surullista sinäänsä, sillä en halua vaikuttaa pinnalliselta, kun en sitä sisimmältäni ole. Tuntuu vain, että minun täytyy rakentaa oma kuvankaunis haarniskani ennenkuin lähden kodistani.