Sweets for my sweet, sugar for my honey

Viime postauksesta on vierähtänyt tarkoituksettoman pitkä aika, ja tähän väliin on mahtunut jo kaksi viikonloppua täynnä ylimääräistä extraa. Ensin pääsiäinen (onneksi) poissa kotoa, ja sitten viime viikonloppuna juhlat jälkimaininkeineen.
Tähän väliin täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt ja otettu saamastani vastaanotosta, kiitoksia lukijoille ja tuplasti heille jotka vaivautuivat vielä kommentoimaankin. <3

Läskiahdistus on ollut aika hallitseva osa ajatuksiani enkä vain osaa olla tyytyväinen ns. edistykseeni. Pystyn syömään valkuais-keltuais-munakasta, 2% jugurttia, salaattia jossa on juustoa sekä oliiveja, paahtoleipää tai pussipastaa vaikka yhdeksältä ilalla, ilman että koen epäonnistuneeni totaalisesti ihmisenä. Peiliin katsoessani en kuitenkaan ole uskoa silmiäni ja toisinaan joudun pakokauhun valtaan halutessani ulos omasta kuorestani. Silloin haluaisin heittää kaiken "edistykseni" (ts. matkani anoreksiasta "normaaliin", ikuiseen läskitykseen) roskikseen. Oikeastaan haluisin sitä koko ajan. En vain näe tietä takaisin, sillä elämä on muuttunut niin paljon. Nyt elämässäni on yksi ihana ihminen lisää jota itseni kuihduttaminen satuttaisi, silti minulla on tarve päästä takaisin siihen entiseen. Tiedän varsin hyvin, ettei se helpottaisi elämääni, mutta pystyisin edes hyväksymään itseni.
Anorektisena olisin tietysti ollut tyytyväisempi aina vain pienempiin lukuihin vaa'assa, mutta kuitenkin hyväksyin itseni täysin BMI:n ollessa 16-17 paikkeilla. Silloin en inhonnut kroppaani. Ehkä ette sitä usko - itsensä hyväksyminen ja anoreksia samassa lauseessa? Niin minä kuitenkin sen koin.