Pitäisi

Ah. Olen niin turtunut kaikkeen stressaavaan, koulutyöhön ja siihen ikuiseen pähkäilyyn että ollako vai eikö olla rakastettu. Nyt olisin niiin kypsä pienelle puolikuolemalle. Kannattaa muutenkin vilkaista mitä linkin takaa löytyy, jäin aivan koukkuun.
Mutta, ehei, viimeiset tsemppiviikot meneillään ja pitäisi pysyä pystyssä. Nimittäin kotona semisaikulla jumitellessani on tekemättömien koulutöiden vuori kasvanut melkoisen suureksi ja ensi viikon perjantaina kaikki pitäisi olla finito.
Kaiken lisäksi jonossa on useita pitäisi-asioita; pitäisi liikkua (tai kuten poikaystävä sanoi, urheilla) enemmän, kävelyttää koiraa enemmän, olla kavereiden kanssa enemmän, nukkua enemmän, ja noh, syödä vähemmän. En ole koskaan ollut kauhean tehokas mutta nyt ajankäytölliset ongelmat alkavat jo siitä kun mietin mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tuntuu että minulla on kiireempi kuin koskaan, vaikka toisaalta ne monilta eniten aikaa vievät seikat ovat poissa - koulussa käynti ja televisio (en omista).

Eilen yritin hieman avautua poikaystävälle tuosta urheilu-/liikuntadilemmastani. Aina liikaa tai liian vähän pätee tässäkin. Nyt liikun liian vähän (muidenkin kuin itseni mielestä) mutta kun liikuin aktiivisesti, se meni niin pakkomielteiseksi että äidin sanoin sitä oli "karmea katsella" ja sain lääkäriltä liikuntakiellon. Poikaystävä totesi vain että itsepähän olen sopan keittänyt. Toisaalta ehkä totta, mutta... Eihän kukaan tahallaan sairastu? Tiedän sen, mutta en siltikään pysty perustelemaan itselleni taikka sitten toisille sitä miksi ns. yksinkertaiset ja luonnolliset asiat ovat paisuneet ulos mittakaavoistaan...

Uusi viikko

Ihan kuin olisi tavaksi tullut se, että joka toinen viikonloppu menee penkin alle. Tämä alkoi siis nyt syksyllä kun palasin kouluelämään reippaasti yli puolen vuoden kotona hillumisen jälkeen. Tuli arki ja arjen rutiinit ja viikonlopuista tuli vain epämääräinen murto-osa elämääni.

Eilen päättynyt viikonloppu sattui olemaan juuri se joka toinen. Epätoivo iski, ja kuten sunnuntaisin yleensä, halusin taas lopettaa syömisen. Siis ei minkään keijufantasioiden takia, vaan ainoastaan sen takia että se on niin helvetin vaikeaa. Haluaisin vain kytkeä makuaistini ja nälkäsingaalini pois. Onnistuin huolestuttamaan äitini avautuessani hänelle siitä kuinka tunnen olevani risteyksessä joka johtaa joko sairaalloiseen, henkeäuhkaavaan ylipainoon tai sitten samanlaatuiseen alipainoon (jolloin vastuu syömisestä otettaisiin minulta kokonaan pois, olisin pakkoruokinnassa eikä minulla olisi voimia vastustaa, painoni nousisi, mutta eihän se silloin olisi minun syyni, joten syömishäiriöpeikko voisi ehkä minut armahtaakin ja päähäni eksyisi ehkä tarpeeksi tervettä ajattelua). Voi olla, että meneillään oli epätoivon aallonharja, mutta en minä osaa nähdä tietä parantumiseen muuten kuin äärimmäisyyksien kautta.

Tänään on ollut toiveikkaampi fiilis. Ei sen tarvitse mennä niin. Ei kaikista enemmän tai vähemmän nälkiintyneistä tarvitse tulla BED-potilaita. Jos ajattelen, että olen tuleva 24/7-ylensyöjä, niin annan itselleni tavallaan siihen luvan - ihan kuin tehtävissä ei olisi enää mitään. Siinä mä sitten katsoisin itseäni kun nyyhkytän ja syön ja turpoan.

Seuraavan kerran poikkean listasta silloin, kun olen siihen valmis ja mulla on joku selkeä linja miten toimia. Listassa pysymisessä ei ole mitään ongelmaa, koska tiedän, etten pystyisi katsomaan itseäni peilistä jos söisin sen yli. Mutta kun kerran viikossa sitten yritän olla spontaani, mopedi karkaa kädestä ja lujaa.

Tälle viikolle mulla on varattuna paljon liikuntaa; kolme tanssituntia (yksi korvaustunti), paljon kävelyä plus olen taas alkanut suunnitella lenkkeilyä. Kesäisin lenkkeily on jotenkin ahdistavaa, kun auringonpalvojat tuijottavat hiekkatien vieressä, mutta kirpeät syysillat ovat miellyttävämpiä.

Indian summer?

Tänään istahdin koulun penkille ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan kuukauteen (näin kirjaimellisesti ajateltuna). Keväällä opiskelin pari kuukautta kotosalla ja mulla oli arkirytmi sun muuta, mutta koulurakennukseen en ole eksynyt sitten joulukuun. 

Mulla ei ole (ainakaan omasta mielestäni) ollut tapana juurikaan kertoa elämästäni muuten kuin syömishäiriöisen vinkkelistä, joten koulu/arki/ystävyysjutut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi tunnistetuksi tulemisen pelko on suuri, en nimittäin halua tuottaa minulle läheisille ihmisille pettymystä, sillä 'oikeassa elämässä' annan muille helposti terveemmän kuvan itsestäni kuin oikeasti olen (syömisten kannalta lähinnä). Nyt ajattelin kuitenkin ottaa jonkinmoisen riskin ja siirtyä seuraavalle levelille tämän blogini kanssa ja kertoa tämänhetkisestä elämäntilanteestani.

Menin siis tänään uuteen kouluun ystäväni kanssa, muita en sieltä tunne. Edelliseen kouluun palaaminen tuntui jo ajatustasolla niin vaivalloiselta, että päätin aloittaa puhtaalta pöydältä jossain aivan muualla. Ensimmäinen päivä oli okei, olo oli toki hyvinkin outsider mutta se ei juurikaan häirinnyt. Kotimatkalla oli ihana intiaanikesäfiilis, tallustelin take away-kahvi kädessä keskustan aurinkoisilla kaduilla yksinäni.

Tämä ystäväni, jonka kanssa vaihdoin koulua, on - uskaltaisinko sanoa - parantunut syömishäiriöstä hiljattain. Hänen seurassaan yritän hoitaa syömiseni mahdollisimman pienellä profiililla, sillä uskon että hän on edelleenkin tavallista herkempi ahdistumaan ruuasta ja yksinkertaisesti siitä, että minä käyn edelleenkin taistelua pääni sisällä. Tämä tekee ruokailusta entistäkin hankalamman; toisaalta haluaisin kannustaa ystävääni jatkamaan normaalia syömistä, mutta en kuitenkaan itse voi tehdä sitä. Oloni on tekopyhä. Tänään kuitenkin kaalilaatikkoa analysoidessani tiesin että en pysty ottamaan sitä.

Tänään alkaa myös house-tanssitunnit, jännittää hieman onko musta kyseiseen lajiin! Se on kuulemma aika haastavaa, sanoo eräs kaverini, mutta ehkä meillä on erillainen fysiikka tai jotain...

Kurjan haikeaa

Pikapostaus ennen tanssituntia, olen siis menossa. Eilinen tunti jäi välistä kun olin vielä sen verran uupunut.

Nyt olen sanoisinko kyennyt syömään sen herkun per päivä. Olen nimittäin käsittänyt, että kroppani vastustaa tuota tanssin tuomaa fyysistä rasitusta, jos en suo sille lisäenergiaa. Ja kaikki tuohan lukee mun listassa, joten sen pitäisi olla ok. Plus teen nyt mitä vaan, että voin jatkaa tanssikurssin loppuun! Katsotaan miten jatkan, kun se loppuu.

Tämä päivä on pääasiassa ollut jotenkin tahmea, tiedättehän, harmaa, ankea, tahmea, sunnuntaimainen, hiostava, turha. Kurjan haikea? Toivottavasti saisin vähän potkua iltaa kohti sieltä tanssista.

Summer 'n shoes

Vihdoin olen saavuttanut jonkinlaiset kesäfiilingit. Ehkä se johtuu tulevan viikonlopun festarireissusta, osin varmasti ilmasta ja voipa olla, että tuo tanssikin on kohentanut mun mielialaa. Liikunnasta ei ole tarvinnut ahdistua, kun sitä tulee joka päivä vedettyä itsensä piippuun tunnilla melkein huomaamatta, kun se on niin hauskaa (ja haasteellista).

Huomisen tunnin jälkeen onkin puolet kurssista käyty, käsittämätöntä. 

Polvessa on järkyttävä mustelma, onnistuin eilen kolauttamaan sen lattiaan yhden jos toisenkin kerran. Jalat ovat tänään ilmaisseet vähemmän vastarintaa kuin eilen ja toissapäivänä, lihakset alkavat pikkuhiljaa heräilemään unenpöppöröstä. Eikä jumitus ole tunneilla tuntunut juuri ollenkaan. Repäsin eilen ja menin ostamaan kengät juuri tuota tanssia varten, stylet varsilenkkarit (laji on sellainen, että mielummin tasapohjaiset varsilenkkarit yms. kuin tanssilenkkarit). Tykkään niistä hirmuisesti, ne olivat yllättävän halvat ja sopivat väriltään mun tanssitamineisiin. Hehkuti hehkuti... Nyt ei ole varaa juuri mihinkään, mutta törmäsinpä tänään elämäni converseihin (niin, monennetkohan 'elämäni converset' ne olivat), juuri kun olen luullut päässeeni converse-pakkomielteestäni eroon! Fyrkkaa ei ole näkyvissä missään, varsilenkkaritkin ostin lainaamalla mammalta.

Jotenkin uskon, että toi tanssi voisi vielä joskus saada mut balanssiin, syömiset sun muut. On helpompi syödä esimerkiksi päivällistä, kun tietää, että sitä energiaa todellakin tarvitsee. Ja proteiinia.

Ja mikä tärkeintä, mä nautin siitä. En vain uskottele itselleni niin kalorien poltto mielessäni, kuten vaikka lenkkeillessäni. Tietysti ajattelen tanssissa palavia kaloreita, mutta en tanssi ensisijaisesti niiden takia.

Enemmän = liikaa?

Päätin möksällä että mun ei tarvitse nyt olla (uhka)rohkea ja että voin jatkaa syömisiä kuten aikaisemminkin. Eli säästän ne herkut siihen max. yhteen päivään viikossa. En vain siedä ajatusta, että jokainen päiväni tahriintuisi jollain pahapahalla.

Tällä viikolla tuo maaginen onnenpäivä tulee olemaan lauantai. Matkaan festareille ja siellä on aimo annos vanhoja tuttuja, jotka eivät tiedä nykyisistä häiriöelämöinneistäni mitään, joten on helppoa olla hetken normaali. Tai edes yrittää. Syödä junassa (junassa ruuan makuarvo nousee potenssiin 100, ainakin mulla) ja valita kojuista festariruokaa.

Eilen oli ensimmäinen tanssitunti, ja kun kyseessä on siis tiiviskurssi, tunti on tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja ylihuomisen huomisena... Ja sama setti ensiviikolla. Eipä tarvitse murehtia liikunnasta, ja tanssi on oikeasti ihanaa. Olen siinä toistaiseksi surkea, mutta pidän haasteista. Elättelen toiveita että ehtisin syksyn käynnistyessä terapian lisäksi kaksi kertaa viikossa tanssitunnille. Kitaransoittoakin ajattelin jatkaa, mutta en tiedä kestääkö pää sitä että olisi jokaiselle arkipäivälle joku meno.

Tänään olen ollut kankea kuin mummo. Ainakin huomaa, että tanssitunnilla tuli heräteltyä lihaksia. Pelkään, että olen entistäkin kömpelömpi tänään ja olen kokeillut tänään kaikenlaista vetreytyäkseni: puoli tuubia Voltaren Emulgeliä, tiikerisalvaa, kylmä- ja lämpöhaudetta, venyttelyä... Lisäksi olen juonut vettä kuin hullu koska en halua saada nestehukkaa, haluan vain (yrittää) tanssia!

Iltapäivällä oli punnitus, jota jännitin enemmän kuin koskaan ennen. +700 grammaa viimeisestä. Sairaanhoitaja kysyi, onko se mielestäni paljon. Olin odottanut vielä suurempaa lukua ja tiedän, että paino saattaa vaihdella kilonkin vuorokaudessa. Joten vastasin, että ei ole. En voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta odotin pahempaa. Kyllä se pian taas on niissä turvalukemissa, eikä tuokaan luku ollut tavaton minulle. Vain enemmän.

Kotimatkalla käväisin kirjastossa tarkastamassa osaston 618.67 ja löysin sieltä kirjan, jonka kirjoittajaksi oli merkitty kahden muun nimen lisäksi ravitsemusterapeuttini. Lähti mukaani, vaikka oikeastaan siinä opastetaan sh-potilaita ammatikseen hoitavia. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys, miten hoitava taho aikoo saada minutkin paranemaan. Hah.

Kesän ensimmäinen kirja

Mulla piti olla eilen ravitsemusterapeutti. Peruuntui. 

Muistelin että mulla olisi kuitenkin ollut punnitus yhdeltätoista, mutta en ollut varma. Menin sitten paikalle ja hiippailin odotushuoneeseen, jossa vietin puoli tuntia näkemättä yhtäkään potilasta. Poistuin, olin muistanut väärin.

Reissu ei kuitenkaan ollut ollenkaan turha! Kotiin käppäillessäni tajusin poiketa kirjastossa tarkistamassa hyllypaikan 618.67 ja siellähän se Hornbacherin kirja minua odotti, siis Elämä kateissa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen lohkaissut jo aika ison osan kirjaa, ottaen huomioon että olen armottoman hidas lukija. Olen positiivisesti yllättynyt: teksti ei ole ollenkaan skandaalihakuista, eikä se tähän asti ainakaan vaikuta miltään pro-anaraamatulta, mitä hieman pelkäsin. Itselleni jotenkin terapeuttista luettavaa. Etenkin Maryan varhaislapsuudesta kertovat tekstit olisivat voineet kertoa omastani. Oho, joku muukin on tuntenut näin.

Olin suunnitellut meneväni tänään kantakahvilaani kirja mukanani, mutta sisko soitti ja pyysi kirppariseuraa. Rehellisesti sanoen olisin mieluummin mennyt yksinäni lukemaan, mutta kirppisreissu voi osottautua hyväksikin ideaksi.

Nukuin "pitkään" (yhdeksään) ja heräsin auringonvaloon. Kävin aamulenkillä (kesäisin kello 11 on vielä aamu)! Muuten oli jees, mutta toinen korva oli lukossa koko ajan. Se loppui melkein heti lenkiltä palattuani. Osaako kukaan sanoa mistä johtuu? Voiko allergia tukkia korvat? :-D

Kukaan ei kysy minulta miksi

Ilmottauduin kesäksi tanssitunneille, tiiviskurssille. Jippiaijee. Tanssia olen oikeasti kaivannut, en vaan saanut joulun jälkeen mentyä tunneille paniikkihäiriön pelossa. Viisi tuntia viikossa, kahden viikon ajan. Odotan sitä niin! Se on mulle todella haasteellista, sillä koordinaatiokykyni ei ole paras mahdollinen (vielä), mutta juuri sen takia se onkin niin hauskaa.

Eilen kävin lenkillä päivänvalossa. Paras lenkki ehkä koskaan, mä vaan jaksoin jaksoin jaksoin ja ylitin itseni. Kaunis ilma plus tiukkatahtinen musa, toimii! Välillä tuntui että loikin kevyesti kuin gaselli, välillä taas pakotin itseni jaksamaan vielä yhden biisin. Kaksi edellistä lenkkiä olivat vähän sanoisinko nihkeitä, mutta hyvää kannatti odottaa! 

Ehkä en enää jatkossa säästä lenkkiä illalle, vaan harrastan juoksentelua päivänvalossa. Tarvitsen siihen hieman pokkaa, sillä en koe itseäni miksikään urheilijatyttöseksi. Kuvittelen nimittäin aina, että joku veteraaniurheilija tulee kommentoimaan juoksutyyliäni tai varusteitani... 

Tältä päivältä en odota paljoa. Pitää olla sosiaalinen, olla seurassa mistä en itse niinkään (ainakaan tänään) välitä, mutta toivottavasti läsnäoloni tuottaa iloa edes muille. Kuulostipa marttyyrilta, mutta fiilikset ovat nyt niin ei jaksa-tasolla.

Tämä viikko, tosin aika stressaava sellainen, ja sitten virallinen loma, eikä mitään suunnitelmia. Paitsi ravitsemusterapeutti viikon päästä, mutta sitä odotankin jo mielenkiinnolla, mitäköhän se nyt keksii...

Siis loma! Lomallahan mä olen ollut suurimman osan kevätlukukaudesta, mutta nyt tuntuu, että olen lomalla kuten normaalit ihmiset, olen luvallisesti lomalla, kukaan ei kysy minulta miksi!

Harder, better, faster, stronger

Pääsin pitkästä aikaa lenkille. Elämäni ensimmäiselle lenkille päivänvalossa! Juostessa tuntui, että minähän jaksan. Kotiin tullessani oli kuitenkin ehkä 20 minuuttia tosi paha olo, vatsaan sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Ihan hyvät fibat jäi silti, toi heikotus voi johtua siitä flunssasta, josta olen vasta parantunut. Nyt kun olen uskaltanut lenkkitamineissani päivänvaloon, voisin kokeilla aamulenkkejä.

Lenkkeillessä kuuntelen ihan erilaista musaa kuin muuten, juostessa mulla parhaiten toimii Kanye West... Sarjassamme pieniä paljastuksia.

Muuten mennyt tänään oikeastaan hyvin. Sain koulujuttuja tehtyä, olin yhteyksissä pariin vanhaan kaveriin ja olisi tarkoitus nähdä. Tunnen itseni hieman normaalimmaksi tällaisina päivinä... Aamupalalta skippasin leivän ja mehun, välipalakin jäi eilisten mässyjen varjossa, mutta muuten olenkin syönyt tunnollisesti... 

Torstaina ravitsemusterapeutti. Toivottavasti ei tule lisäyksiä, kun en ihan ole saanut sujumaan. Eniten säätöä välipalojen, margariinien, juuston, pastan ja riisin kanssa.

En tainnutkaan kirjoittaa, että mulle tehtiin vihdoin hoitosuunnitelma; syksyllä olisi tarkoitus aloittaa tiheä (tod.näk. 2x viikko) terapia uudella terapeutilla. Muuten okei, mutta ahdistaa olla niin sidoksissa johonkin. Sen takia olen harrastuksetkin lopettanut, kun mua ahdistaa olla joka ikinen viikko silloin ja silloin siellä ja siellä. Noh, voisin vaikka puhua mun nykyisen terapeutin kanssa tästä, että mikä sen näkemys on.