Kohtuus ei vaan ole mun juttu

En vain osaa syödä. Viisi päivää viikosta on sitä peruskauraa ja syömistä syömisen vuoksi, sen takia että viisari kertoo ruoka-ajan tulleen. Ihan sama onko nälkä vai ei, ihan sama mitä tekisi mieli. Ihan sama vaikka läskittäisi, pakko syödä suurinpiirtein listan mukaan, enhän mä halua muuttua elottomaksi lahnaksi sentään... Miten jaksaisin tanssia?
Mieleni on kuitenkin sudennälässä, ja viikolla piirtelen englanninlakuja kouluvihkoihin, suunnittelen huikeita jätskiannoksia ja mietin mitä suklaata seuraavaksi maistan (sitten joskus), kaiken sen ajan kun en ole aktiivisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa. Tuntuu, että parhaat kaverini ovat Ben ja Jerry ja ehkä uutena tuttavuutena Arnold donitseineen.
Yhtenä päivänä sitten yritän toteuttaa kaikki viikon aikana syntyneet ruokafantasiani, mutten koskaan saa niitä toteutettua 24 tunnin sisällä, yllätys yllätys. Ähky onkin juuri tämänhetkinen olotila.
Ja seitsemäs päivä on epämääräistä kikkailua, jotain kevytkapinaa listoja ja ravitsemusterapeutteja vastaa. Testaan millaista on kun vatsa ehtii olla tyhjänä enemmän kuin vartin ja mitä verensokerit siihen sanoo.
Kiteytetysti: Listaa ja aikatauluja, unelmointia keksisuklaajäätelöleivoksista ja kermavaahtokaakaosta x5, yksi päivä ahtamista (mitä en nykyään suostu kutsumaan ahmimiseksi) ja yksi päivä epämääräistä haikailua syömishäiriön kuherruskuukauteen, aikaan jolloin vähemmän oli aina enemmän, paremmin, eikä kukaan syyttänyt minua kurinalaisuudestani.
En pysty ajattelemaan jokapäiväistä kohtuuherkuttelua, sillä ortorektikko minussa haluaa että jokainen arkiruuan palanenkin on hyödyllinen keholle. Leikin usein ajatuksella, että lopettaisin syömisen kokonaan - myönnän; se on helpompaa kuin kohtuus. Olisin vain syömättä jonkin aikaa, pääsisin pakkosyöttöön eivätkä ruokailut olisi enää vastuullani. Saisin aloittaa uudestaan, opetella syömään oikeasti normaalisti. Eli juuri niin, miten en ole ikinä oppinut syömään. Aina olen liikaa tai liian vähän.