Sosiaalinen minä

Juuri nyt mulla menee oikeastaan aika hyvin. Olen vihdoinkin päässyt tekemään kouluhommia, tosin tämän kevään opiskelen kevennetysti. Tunnen itseni jotenkin vähemmän avaruusolioksi kun herään aamulla aikaisin ja pääsen tekemään jotain järkevää. Ei tarvitse enää kuunnella veljen "vai ootko jo tullut mökkihöperöksi"-kommentteja sairaslomastani.

Lisäksi se kesä on tulossa, vaikka ulkona onkin harmaata tänäänkin, yllätys yllätys. Ja mulla on varma kesätyöpaikka.

Stressaa kuitenkin. Tulevaisuus, siihen en luota. Olen ajatellut vaihtaa syksyksi koulua, mutta ei hajuakaan minne menen. Ängenkö joidenkin vanhojen tuttujen kouluun, vai ilmestynkö jonnekkin ihan uutena? Pelkään, että korttitalo romahtaa, kaikki alkaa alusta. Olen nimittäin havainnut ongelmani, ja se on, että en voi sietää sosiaalista minääni. En tule toimeen sen kanssa. Sen takia minun piti jäädä koulustakin pois, en vain jaksanut sitä sosiaalista rooliani, josta en päässyt eroon.

Minä pidän itsestäni. Pidän siitä tytöstä, joka istuu yksin kahvilassa ja piirtää servettiin kuvaa kahvikupistaan. Tai vaeltelee koiransa kanssa kevätiltoina.

Inhoan itseäni eniten sen jälkeen, kun olen ollut jossain sosiaalisessa tilanteessa, terapiassa, kitaratunnilla tai jonkun kaverin kanssa. Myöhemmin koen olleeni vain iso pälpättävä suu, joka ei saa itseään hallintaan.

Itsetuntoni aaltoilee, mutta yleensä se on hyvä. Joinain päivinä tunnen olevani oikeasti kaunis, toisina taas lihava, kömpelö, raskas, ylimääräinen.

Pelkään, että joudun taas sen sosiaalisen minäni kanssa tekemisiin.

// Hieman sekava teksti, sorry. Kiirepostaus.