Viime viikolla ei ollut yhtään käyntiä. Tänään olisi terapia, huomenna uudelle ravitsemusterapeutille plus punnitus. Stressaa, viikon tauko juuri kun olin jotenkin tottunut ravaamaan siellä. Terapia on yhtä tyhjän kanssa; okei, se voisi auttaa pitkällä tähtäimellä, mutta ei mua. Viime terapiakäynnin jälkeen tajusin, ettei vika olekkaan mun terapeutissa vaan minussa! Yippee. En osaa käydä terapiassa, en osaa ilmaista itseäni. Heti kun astun huoneeseen sisään, mulle kuuluu automaattisesti vaan ihan hyvää. Viestitän terapeutille, ettei mulla ole mitään pysyvää ongelmaa, ikäänkuin yrittäisin vain päästä mahdollisimman nopeasti siitä pakollisesta jaarittelutilaisuudesta.
Terapian jälkeen käppäilen aina sen kolme neljä kilsaa kotiin päin ja tunnen oloni totaalisen väärinymmärretyksi. Vain koska en osaa ilmaista itseäni suullisesti.
Pelkään, että hoito lopetetaan kesken, kun en osaa näyttää niille itsestäni muuta kuin tervettä, hieman ujoa ulkokuorta.
1 kommentti:
Koeta puhua tosta pelostasi? Mullakin kesti kuukausia käydä psykologin juttusilla joskus ennen muinoin ennen kuin sain suuni avatuksi syömisongelmista. Terapiaan koskaan ei ole ollut kunnolla varaa, mutta se on ihan normaalia ja luonnollista ettei aluksi kaikkea saadakaan sanottua... mut sitä varten terapeutit on, että ne susta sen kaivelee.
Koeta jaksaa, älä luovuta!
Lähetä kommentti