Indian summer?

Tänään istahdin koulun penkille ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan kuukauteen (näin kirjaimellisesti ajateltuna). Keväällä opiskelin pari kuukautta kotosalla ja mulla oli arkirytmi sun muuta, mutta koulurakennukseen en ole eksynyt sitten joulukuun. 

Mulla ei ole (ainakaan omasta mielestäni) ollut tapana juurikaan kertoa elämästäni muuten kuin syömishäiriöisen vinkkelistä, joten koulu/arki/ystävyysjutut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi tunnistetuksi tulemisen pelko on suuri, en nimittäin halua tuottaa minulle läheisille ihmisille pettymystä, sillä 'oikeassa elämässä' annan muille helposti terveemmän kuvan itsestäni kuin oikeasti olen (syömisten kannalta lähinnä). Nyt ajattelin kuitenkin ottaa jonkinmoisen riskin ja siirtyä seuraavalle levelille tämän blogini kanssa ja kertoa tämänhetkisestä elämäntilanteestani.

Menin siis tänään uuteen kouluun ystäväni kanssa, muita en sieltä tunne. Edelliseen kouluun palaaminen tuntui jo ajatustasolla niin vaivalloiselta, että päätin aloittaa puhtaalta pöydältä jossain aivan muualla. Ensimmäinen päivä oli okei, olo oli toki hyvinkin outsider mutta se ei juurikaan häirinnyt. Kotimatkalla oli ihana intiaanikesäfiilis, tallustelin take away-kahvi kädessä keskustan aurinkoisilla kaduilla yksinäni.

Tämä ystäväni, jonka kanssa vaihdoin koulua, on - uskaltaisinko sanoa - parantunut syömishäiriöstä hiljattain. Hänen seurassaan yritän hoitaa syömiseni mahdollisimman pienellä profiililla, sillä uskon että hän on edelleenkin tavallista herkempi ahdistumaan ruuasta ja yksinkertaisesti siitä, että minä käyn edelleenkin taistelua pääni sisällä. Tämä tekee ruokailusta entistäkin hankalamman; toisaalta haluaisin kannustaa ystävääni jatkamaan normaalia syömistä, mutta en kuitenkaan itse voi tehdä sitä. Oloni on tekopyhä. Tänään kuitenkin kaalilaatikkoa analysoidessani tiesin että en pysty ottamaan sitä.

Tänään alkaa myös house-tanssitunnit, jännittää hieman onko musta kyseiseen lajiin! Se on kuulemma aika haastavaa, sanoo eräs kaverini, mutta ehkä meillä on erillainen fysiikka tai jotain...

Kuvitelmia

Loma! Ja voin sanoa selviytyneeni tästä viikosta mallikkaasti, en skipannut yhtäkään menoa, vaikka stressasikin. Nyt on todella rela fiilis, kesä aikaa asennoitua syksyyn. Olen nimittäin aloittamassa normaalin koulunkäynnin, nyt keväällä olen siis ollut sairaslomalla ja muutaman kuukauden tehnyt koulujuttuja kevennetysti. Mun ei tarvitse enää (toivottavasti ikinä) selitellä itselleni tai kenellekkään muullekkaan, miksi jumitan kotona kun muut puurtavat koulussa. Mun ufo koulusysteemi on nyt historiaa, ja syksyllä alkaa aika lailla normaalimpi elämä. 

Olen päässäni rakennellut kuvaa syksystä, uudesta koulusta ja harrastuksien aloittamisesta. Noissa kuvitelmissani liikun paljon, niin paljon, että olen voinut päästää irti kaikesta syömissäätöpaskasta. Syön kouluruokaa kuten muutkin, ilman huonoa omaatuntoa. Mulla on energiaa harrastaa tanssia, lenkkeilyä ja musiikkia, tiheän terapian (tämä ei oikein sovi kuvaan!) lisäksi. Olen vapaa, riippumaton, sitoutumaton, v a p a a ! 

Öh. Kyllä, tapanani on aina kaunistella tulevaisuutta, mutta en oikein tiedä miten suhtautua uusiin kuvioihin. 

Selitän nyt mitä tarkoitan syömissäätöpaskasta irti päästämisellä. Sitä, ettei elämäni menisikään enää syömisten mukaan, sitä, että voisin tavallisena arkipäivänä kahvilassa opiskellessani ottaa croissantin, jos mitään terveellisempää ei olisi tarjolla, ja sitten syödä sitä kouluruokaa. Se on toen teolla alkanut mietityttämään (a. löysin netistä koululounaiden kalorimäärät b. en ole ennenkään, "terveenä", syönyt kouluruokaa). Miten pystyisin ensi syksynä syömään jotain tyyliin friteerattua kasvispihviä tai vaaleaa makaroonia? 

Ehkäpä mun pitää vaan niellä se fakta, ettei syömishäiriöstä voi parantua niin nopeasti tai helposti. Se vie aikaa, se ei tunnu kivalta, siihen kuuluu lukuisia ahdistuksia ja omatunto kolkuttelee hartaasti. Ristiriitoja ja epävarmuutta luvassa jatkossakin.

Leikin nyt kuitenkin vielä hetken ajatuksella terveestä suhtautumisesta ruokaan, ja listaan mitä kaikkea tekisin, jos se olisi niin helppoa:

- söisin kaverin popcornlaarista leffassa

- valitsisin jugurtin maun mukaan (banaanijugu!)

- söisin usein kevytjäätelöä

- voisin kahvilla käydessäni syödä karjalanpiirakkaa

- ostaisin esim. pätkiksen kahvin kanssa silloin tällöin piristämään päivää

- söisin kokonaisen banaanin kerralla

- kävisin piknikillä ja ottaisin mukaan kaikkea suht' terveellistä hyvää, paljon hedelmiä, leipää ja tuorejuustoa

- joisin Frissiä kuumina päivinä

- käyttäisin hunajaa teessä ja välillä puuron kanssa

- joisin huoletta tuoremehua mihin aikaan päivästä vaan, mittaamatta

- kotona olisi rasvatonta maitoa, mutta muualla voisin juoda kevytmaitoakin

- saisin maistaa aina tarjottaessa

- osaisin tehdä tätä kaikkea kohtuudella, ahmimatta ja silloin tällöin

- tietäisin, milloin mieliteoille pitää antaa periksi ja milloin ei (En todellakaan luota siihen, että tiedän. En ole ikinä tietänyt, ja siksi minun on vaikea ajatella itseäni normisyömärinä. Olen aina syönyt eniten ja liikaa, tai sitten liian vähän. Tuon ajattelu pistää epäilemään paranemisen mahdollisuutta eniten).

Elämä ilman ravintoarvotaulukkoja, kaloreita JA ylimääräisiä kiloja? 

Niin, eihän kaikkea voi saada.

Kukaan ei kysy minulta miksi

Ilmottauduin kesäksi tanssitunneille, tiiviskurssille. Jippiaijee. Tanssia olen oikeasti kaivannut, en vaan saanut joulun jälkeen mentyä tunneille paniikkihäiriön pelossa. Viisi tuntia viikossa, kahden viikon ajan. Odotan sitä niin! Se on mulle todella haasteellista, sillä koordinaatiokykyni ei ole paras mahdollinen (vielä), mutta juuri sen takia se onkin niin hauskaa.

Eilen kävin lenkillä päivänvalossa. Paras lenkki ehkä koskaan, mä vaan jaksoin jaksoin jaksoin ja ylitin itseni. Kaunis ilma plus tiukkatahtinen musa, toimii! Välillä tuntui että loikin kevyesti kuin gaselli, välillä taas pakotin itseni jaksamaan vielä yhden biisin. Kaksi edellistä lenkkiä olivat vähän sanoisinko nihkeitä, mutta hyvää kannatti odottaa! 

Ehkä en enää jatkossa säästä lenkkiä illalle, vaan harrastan juoksentelua päivänvalossa. Tarvitsen siihen hieman pokkaa, sillä en koe itseäni miksikään urheilijatyttöseksi. Kuvittelen nimittäin aina, että joku veteraaniurheilija tulee kommentoimaan juoksutyyliäni tai varusteitani... 

Tältä päivältä en odota paljoa. Pitää olla sosiaalinen, olla seurassa mistä en itse niinkään (ainakaan tänään) välitä, mutta toivottavasti läsnäoloni tuottaa iloa edes muille. Kuulostipa marttyyrilta, mutta fiilikset ovat nyt niin ei jaksa-tasolla.

Tämä viikko, tosin aika stressaava sellainen, ja sitten virallinen loma, eikä mitään suunnitelmia. Paitsi ravitsemusterapeutti viikon päästä, mutta sitä odotankin jo mielenkiinnolla, mitäköhän se nyt keksii...

Siis loma! Lomallahan mä olen ollut suurimman osan kevätlukukaudesta, mutta nyt tuntuu, että olen lomalla kuten normaalit ihmiset, olen luvallisesti lomalla, kukaan ei kysy minulta miksi!

Sosiaalinen minä

Juuri nyt mulla menee oikeastaan aika hyvin. Olen vihdoinkin päässyt tekemään kouluhommia, tosin tämän kevään opiskelen kevennetysti. Tunnen itseni jotenkin vähemmän avaruusolioksi kun herään aamulla aikaisin ja pääsen tekemään jotain järkevää. Ei tarvitse enää kuunnella veljen "vai ootko jo tullut mökkihöperöksi"-kommentteja sairaslomastani.

Lisäksi se kesä on tulossa, vaikka ulkona onkin harmaata tänäänkin, yllätys yllätys. Ja mulla on varma kesätyöpaikka.

Stressaa kuitenkin. Tulevaisuus, siihen en luota. Olen ajatellut vaihtaa syksyksi koulua, mutta ei hajuakaan minne menen. Ängenkö joidenkin vanhojen tuttujen kouluun, vai ilmestynkö jonnekkin ihan uutena? Pelkään, että korttitalo romahtaa, kaikki alkaa alusta. Olen nimittäin havainnut ongelmani, ja se on, että en voi sietää sosiaalista minääni. En tule toimeen sen kanssa. Sen takia minun piti jäädä koulustakin pois, en vain jaksanut sitä sosiaalista rooliani, josta en päässyt eroon.

Minä pidän itsestäni. Pidän siitä tytöstä, joka istuu yksin kahvilassa ja piirtää servettiin kuvaa kahvikupistaan. Tai vaeltelee koiransa kanssa kevätiltoina.

Inhoan itseäni eniten sen jälkeen, kun olen ollut jossain sosiaalisessa tilanteessa, terapiassa, kitaratunnilla tai jonkun kaverin kanssa. Myöhemmin koen olleeni vain iso pälpättävä suu, joka ei saa itseään hallintaan.

Itsetuntoni aaltoilee, mutta yleensä se on hyvä. Joinain päivinä tunnen olevani oikeasti kaunis, toisina taas lihava, kömpelö, raskas, ylimääräinen.

Pelkään, että joudun taas sen sosiaalisen minäni kanssa tekemisiin.

// Hieman sekava teksti, sorry. Kiirepostaus.

Tiistaijumit

Miksen taaskaan saa mitään aikaiseksi. Aamulla kävin koiran kanssa melkein viiden kilsan kävelyllä, mutta sen jälkeen oon vaan ollut ja jumittanut. Oli jo tosi lähellä että olisin alkanut siivoamaan, mutta ei... Ei ei ei, ei tänään.

Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain järkevää vaikka olenkin sairaslomalla. Kohta varmaan saan koulutehtäviä, onneksi. Kaikki vaan koko ajan kyselee, että mitä mä teen päivät pitkät... Niin mitä? Ööö... eipäs tulekkaan mitään mieleen! Tapan aikaa ruoka-aikojen välissä? Kuuntelen radiota... Suunnittelen seuraavan päivän päivällistä, mietin syödäkö jugurttia vai viiliä iltapalalla.

Tämänkin päivän olen käynyt taistelua pääni sisällä koskien päivällistä. En millään "jaksaisi" keittää pastaa/riisiä, mun tekee mieli vaan raejuustoa ja porkkanaraastetta! Vai pitäisikö sittenkin syödä sitä eilistä keittoa, ähs, vai tehdä ihan rehti ruoka hiilihydraattisine lisäkkeineen... Ruokahalu on kadoksissa ja se tietty ääni puhuu houkuttelevalla äänellä. "Less is more."

Ei niin hyvä yhtälö

Olin jossain vaiheessa täysin ihastunut cute-sanaan. Suomenkielen sanoista parhaiten tuollaista kaunista viattomuutta (/viatonta kauneutta) kuvaa sana suloinen, mutta se ei ikinä vetänyt vertoja englanninkieliselle vastineelle. I want to be a CUTE & innocent girl, noin ajattelin joskus, ja loppuenlopuksi CUTE, innocent & fat ei kuulostanutkaan hyvältä yhtälöltä. Siitä tämä varmaan lähti.

Kirjoitan tähän blogiin aivan LIIKAA, mutta mitäs muutakaan tekemistä tällaisella sairaslomalaisella olisi.

Kuulumisia

Whii, toivottavasti kukaan mun tuttu ei lueskele tätä.

Loman jälkeen kouluun palaaminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. En pystynyt siihen ja kykenin jopa esittämään ahdistukseni äidillenikin, joka vihdoin uskoi ettei minusta ole siihen nyt. Ensin vastahakoisesti, mutta nyt hän on jopa alkanut vakuutella minulle, että olen ihan oikeutetusti kotosalla. Ja siis koulussakin ollaan sitä mieltä, että tässä tilanteessa näin on parempi. Onhan se iso juttu, ja välillä iskee hieman huono omatunto tai joku outo fiilis, mutta sitten tajuan, että en mä nyt oikeasti voi käydä sitä koulua.


Vielä siitä kalorilaskurista. Ei se varmaan ole mulle hyväksi, mutta pelkään, että olen taas koukussa siihen. En tajua miksi on niin kauheaa, jos syö juuri kulutuksensa verran tai hieman vähemmänkin. Lisäksi on ahdistavaa miettiä, onko nyt laskenut tuotteiden painot oikein tai että osaako arvioida, paljon on liikunnalla kuluttanut.
Laskurin kanssa mulla on sama ongelma kuin painoindeksin kanssa, haluan parantua, mutta samalla en todellakaan halua, että painoindeksini on normaali.


Mulla on ylihuomiseksi psykologin aika. Olen käynyt kerran aikaisemmin psykologilla, pari kuukautta sitten, mutta se ei lähtenyt käyntiin, oikeestaan uskon ettei mulla ollut silloin oikeaa asennetta. Joka tapauksessa, haluan aloittaa puhtaalta pöydältä ja siksi vaihdoin psykologia.

Jäi nyt vähän kesken ehkä, mutta pakko mennä koiran kanssa ulos kun haluan joskus herätäkkin huomenna.