Totuttelemista

Äsken meni lounas kurkusta alas. Lounasta vierastan eniten, välttelin sitä jo ennen sh:ta. Nyt se tuntuu vielä pirun isolta, siis kun nuo ruokamäärät kasvoivat. Olen onnistunut tässä viimeisten kuukausien aikana nauttimaan ruuasta, mutta nyt uusilla määrillä se on todella vaikeaa! Äskenkin laitoin lautaselle kaiken, mitä lounaaseeni kuuluu, ja aloin syömään. Jokainen suupala tuntui raskaalta, kun on sellanen urakka syödä kaikki! Ennen, kun sain syödä vähemmän, osasin syödä nautiskellen ja rauhassa, jaksoin aina pureskella jne... Nyt tuntuu että jokaiseen palaan täytyy keskittyä, ettei ainoastaan nielaise ja hotki. Toisaalta odotan ruoka-aikoja tavattomasti, oikeastaan elämä pyörii niiden ympärillä ja niiden mukaan, mutta sitten syödessä en tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, miten istua, miten kauan pureskella, mitä ajatella ja niin edelleen.

Lounaan ohessa nautin myös kupin maitokahvia, se oli oikeastaan appelsiiniaromikahvia. Kaadoin ajatuksissani maitoa suoraa kuppiin mittaamatta, enkä raaskinut heittää kahvia pois, sillä se on oikeaa luksuskahvia aromeineen! Maitoa oli kuitenkin vähemmän kuin yleensä käytän mitatessani, mutta en uskaltanut lähteä arpomaan miltä desi maitoa näyttää, joten tyydyin tavallista tummempaan kahviin. Hyvää oli siltikin, appelsiiniaromi kai teki mausta hieman pehmeämmän. Otin oikeastaan lisäksi puoli kuppia mustaa kahvia, eikä siinäkään vikaa ollut. Okei, voisin olla tyytyväinen, että suostuin sydämentykytyksistä huolimatta juomaan sen kahvin vaikka maitoa ei ollutkaan mitattu, mutta tiedän, että arvion alakanttiin.

Jotain edistystä olen kuitenkin havainnut; eilen join kahvilassa cappuccinoa, eli uskalsin juoda kahvilan kahvijuomaa (uskoisin että täysmaitoon tehtyä sellaista) täysin ahdistumatta! Tajusin vasta äsken, että mitään ahdistusta ei (ainakaan jälkeenpäin) koskaan tullutkaan. Olin kylläkin säästänyt päivälliseen kuuluvan maitoannoksen kahvilareissua varten, mutta silti. Cappuccino oli kaiken lisäksi todella hyvää, eli oli sen arvoista.
Toinen edistymisen merkki: söin eilen karjalanpiirakan ilman sen suurempia ahdistuksia! Ravintoterapeutti sai minut vakuuttuneeksi siitä, että iltapalalla (johon kuuluu mm. kolme palaa leipää) kaksi leipää voi korvata aivan hyvin yhdellä karjalanpiirakalla! En kuitenkaan aio ottaa tuosta tapaa, sitä en voisi ainakaan toistaiseksi hyväksyä, mutta oli hyvä kokeilla, ettei siihen kuollutkaan. Lisäksi karjalanpiirakasta ja yhdestä leivästä ei tullut niin täyteen, kuin kolmestä leivästä, joten ahdistus ei ollut niin herkässä. Yllätyin kuitenkin aika paljon siitä, ettei ahdistusta ilmestynyt. Oikeastaan sain tuosta onnistumisen tunteen.

---

Nyt hieman ahdistelee, kun en ollut aamulla koiran kanssa kävelyllä ja jumittelen vaan. Heti kun hiukset ovat kuivuneet lähden päiväkäppäilylle koiran kanssa tuonne tuuleen ja tuiskuun. Ihanaa kun on jotain lumenkaltaista ulkona, tykkään tykkään.