Teehetki

Turvauduin teen piristävään vaikutukseen, väsyttää sen verran. Päiväunia en aio ottaa, muutenkin nukkunut vähän mihin aikaan sattuu, kun unirytmi on sekoittunut. Joulun jälkeen olen ollut väsynyt, varmaan stressin ja syömisten takia...

Joulu oli joten kuten siedettävä, pieni pettymys kuitenkin. Huomasin taas miten vaikeaa on syödä "oikein". En vain osaa, haluaisin joko jättää syömättä tai sitten ahmia. Mitään vakavaa ahmimishäiriötä minulla ei ole, mutta ahmin nykyään aina kun annan itselleni luvan syödä edes vähän herkkuja. Joulun syömisten takia petyin itseeni ja lisäksi sain myös fyysesti pahan olon. Seuraavat päivät menivät sitten lähes paastoten, mutta onneksi ei sen enempää... Megahuonoa omatuntoa en kuitenkaan saanut, mutta tulipa taas todistettua etten osaa yhtään poiketa syömistottumuksistani ilman jonkinlaista ongelmaa... Masentavaa. En usko pitäväni herkkupäivää vähään aikaan, siitäkin mennyt maku.

*

Lueskelin tuossa aiempia ruokapäiväkirjamerkintöjä, ajalta ennen ravintoterapeuttia... Nykyään määrät ovat suuremmat, ja niitä tullaan vielä kasvattamaan. Nyt ei olisi yhtään motivaatiota syödä r-terapeutin ohjeiden mukaisesti, haluaisin niin heittäytyä syömättömyyteen. Se antaa niin paljon enemmän mielihyvää minulle, miten herkulliselta ja houkuttelevalta vaihtoehdolta se kuulostaakaan! Kun ei syö, ei tarvitse myöskään murehtia...
MUTTA, eihän se noin mene. Tai menee se, jos annan sen mennä, mutta en saa antaa... En halua kuitenkaan tuhota itseäni. En halua olla näinkään laiha, tai no, ainakaan laihempi, mutta haluan elää yhtä kontrolloidusti kuin ennen. Edelleen pelottaa - mitä minulle jää, jos ja kun tästä häiriöstä ei ole enää mitään jäljellä?

Jotenkin jäänyt se säästö-ajattelutapa päälle. Siis se, että kaikki ruoka jonka vaan pystyy karsimaan ruokavaliosta pois, on karsittava. Alitajunnassa tai jossain pääkoppani syövereissä pyörii kysymyksiä. Esimerkiksi, miksi ihmeessä pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun minulle ei tuota mitään ongelmaa syödä vaikka neljä kertaa päivässä? On vaan pakko toimia mieltään vastaan, vaikka se tuntuu erittäin tukalalta.