Ylimääräisiä kahvoja

Ensimmäinen fiilis tänään oli läskitys. Mulle puhutaan kuin mulla ei olisi mitään ylimääräistä mutta kuitenkin löydän kropastani kahvoja vatsasta, reisistä... Pystyn jotenkin hyväksymään itseni, enkä tunne itseäni yliluonnollisen levinneeksi, mutta ahdistusta herättää se, että hoitohenkilökunta, mun suku ja muutenkin kaikki paitsi minä itse ovat lihottamassa minua. Tai siis lempeämmin sanottuna normalisoimassa painoa nostamalla sitä.
Olen nippanappa sinut kilojeni kanssa nyt. Mieluusti laihduttaisin vielä hieman, mutta en halua mitään liikuntarajoitteita tai lisää punnituksia. Olen päättänyt pitää tilanteen tasaisena jotta hoidon puolella oltaisiin vähemmän hysteerisiä ja edes jotenkuten tyytyväisiä. En ole tehnyt mitään väärin, mutta minulta vaaditaan enemmän.
Tähän päivään. Nousin aamulla ylös ja aloin miettiä että jaahas, mikäs mun linja tänään on; sunnuntait kun mulla on ollut tapana vetää vähän sinne päin. Sain kuitenkin järjen äänen esille ja oikeastaan voi hyvinkin olla, että se pelasti mun päiväni. Aamupalalla mietin, tarvitseeko mun syödä riisikakkua juustoineen plus mehua, kun voisin jättää ne poiskin. Tulin siihen tulokseen että todellakin tarvitsee syödä, sunnuntaithan on ahmimisherkkiä päiviä! Ja sitten kiltisti jyystin koko aamupalan.

Eilen meillä oli sukulaisia kylässä ja illaksi menin taas siskolle (melkein naapuriin) hengaamaan. Oli mukavaa, enkä mennyt pilaamaan päivääni ylimääräisillä viikonlopputarjoiluilla, vaikka siihen olisi ollut monta tilaisuutta. Ehkäpä mä jotenkin osaan vielä syödä, vaikkakin sitten listan mukaan.

// edit. Jokainen voi mielessään yliviivata viimeisen lauseen

Chocolate Therapy

Viikko on mennyt hyvin. Olen pysynyt pystyssä, sillä ei ole ollut juurikaan aikaa pysähtyä väsähtääkseen. Niin ja kahvi pelastaa!

Toissapäivänä oli terapiakäynti. Terapeutti antoi minulle täytettäväksi kaksi paperia, toisessa luki "Mitä anoreksia pistää sinut tekemään" ja toisessa jotain tyyliin "Minkälaisia ajatuksia anoreksia on tuonut mieleesi". Täytin ne kiltisti, vaikka koin erittäin ahdistavana pistää raksia ruutuun aivan kuin se olisi mitannut sairauttani. Väittämät olivat erittäin stereotypisiä. Anoreksia pistää minut lenkille juoksemaan vaikka rankkasateessa, ei äksää. Laiska. Lihon jos nukun X tuntia vuorokaudessa. Näinkö mun pitäisi ajatella?

Tunnistin itsessäni monet väittämät, mutta jokin syyllisyyden viilto tuntui joka kerta kun x jäi merkitsemättä. Kaiken lisäksi terapeuttini sanoi: "Aika monen kohdan sä merkkasit, vaikka eihän sun vointi ole päässyt niin pahaksi kuin se olisi voinut." Argh, hengitä syvään ja nyökkää... Tarkoitus oli varmaan hyvä. Lisäksi sain kuulla alipainon vaikutuksia kehoon ja psyykeen. Uutta infoa mulle, tai sitten ei.

Edellisellä kerralla olin vinkannut, että eniten koen tarvetta avautua syömisahdistuksista ja sosiaalisista peloista. Aivan tätä en kuitenkaan hakenut takaa, sillä a) herää kysymys: täytyykö minun edelleenkin todistella syömishäiriötäni? ja b) samat faktat olen kuullut ja tulen varmasti jatkossakin kuulemaan ravitsemusterapeutilta. Etsin enemmänkin ahdistuksenhallintakeinoja ja kuuntelijaa marinoilleni kuinka en koskaan ikinä milloinkaan ole osannut syödä. Purkaa hieman katkeruuttani, miksi juuri minä ja syömiseni olemme aina liikaa/liian vähän. Muuta (toisinsanoen tuota järkevämpää) tarvetta terapialle en tämänhetkisestä elämästäni löydä.

Eilen vietin iltaa mm. Ben&Jerry'sin kera, mutta mässäilyni (herkkupäivä) loppui normaalia aikaisemmin kun simahdin kotisohvalleni harvinaisen aikaisin. Sen takia yleensä myöskin kerran viikossa ilmenevä karkkimorkkis ei ole täällä tänään ja fiilis on suhteellisen rento.

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.

Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.

Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.

Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.

Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).

Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.

Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

Enemmän = liikaa?

Päätin möksällä että mun ei tarvitse nyt olla (uhka)rohkea ja että voin jatkaa syömisiä kuten aikaisemminkin. Eli säästän ne herkut siihen max. yhteen päivään viikossa. En vain siedä ajatusta, että jokainen päiväni tahriintuisi jollain pahapahalla.

Tällä viikolla tuo maaginen onnenpäivä tulee olemaan lauantai. Matkaan festareille ja siellä on aimo annos vanhoja tuttuja, jotka eivät tiedä nykyisistä häiriöelämöinneistäni mitään, joten on helppoa olla hetken normaali. Tai edes yrittää. Syödä junassa (junassa ruuan makuarvo nousee potenssiin 100, ainakin mulla) ja valita kojuista festariruokaa.

Eilen oli ensimmäinen tanssitunti, ja kun kyseessä on siis tiiviskurssi, tunti on tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja ylihuomisen huomisena... Ja sama setti ensiviikolla. Eipä tarvitse murehtia liikunnasta, ja tanssi on oikeasti ihanaa. Olen siinä toistaiseksi surkea, mutta pidän haasteista. Elättelen toiveita että ehtisin syksyn käynnistyessä terapian lisäksi kaksi kertaa viikossa tanssitunnille. Kitaransoittoakin ajattelin jatkaa, mutta en tiedä kestääkö pää sitä että olisi jokaiselle arkipäivälle joku meno.

Tänään olen ollut kankea kuin mummo. Ainakin huomaa, että tanssitunnilla tuli heräteltyä lihaksia. Pelkään, että olen entistäkin kömpelömpi tänään ja olen kokeillut tänään kaikenlaista vetreytyäkseni: puoli tuubia Voltaren Emulgeliä, tiikerisalvaa, kylmä- ja lämpöhaudetta, venyttelyä... Lisäksi olen juonut vettä kuin hullu koska en halua saada nestehukkaa, haluan vain (yrittää) tanssia!

Iltapäivällä oli punnitus, jota jännitin enemmän kuin koskaan ennen. +700 grammaa viimeisestä. Sairaanhoitaja kysyi, onko se mielestäni paljon. Olin odottanut vielä suurempaa lukua ja tiedän, että paino saattaa vaihdella kilonkin vuorokaudessa. Joten vastasin, että ei ole. En voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta odotin pahempaa. Kyllä se pian taas on niissä turvalukemissa, eikä tuokaan luku ollut tavaton minulle. Vain enemmän.

Kotimatkalla käväisin kirjastossa tarkastamassa osaston 618.67 ja löysin sieltä kirjan, jonka kirjoittajaksi oli merkitty kahden muun nimen lisäksi ravitsemusterapeuttini. Lähti mukaani, vaikka oikeastaan siinä opastetaan sh-potilaita ammatikseen hoitavia. Ehkä sieltä löytyy jokin selitys, miten hoitava taho aikoo saada minutkin paranemaan. Hah.

No läskittää

Whii, olin eilen sukuloimassa parissa paikassa, ja herkkusaldokin (joka koostui pääasiasta jäätelöstä) näytti siltä. No, ne oli ne herkut ja seuraavan kerran juhannuksena jotain extraa.

Eilisen varjossa olen tänään syönyt vähän niinkuin sattuu, siis paljon vähemmän kuin lista määrää: maitokahvin, kahvilassa tuoremehun (~3dl?), kerrosviilin, 4dl linssikeittoa, omenan ja ruisleivän. En tiedä johtuuko vähäisestä kahvinjuomisesta vai tavallista alhaisemmasta kalorimäärästä, että olen ollut aika väsynyt. Huomenna syön listan mukaan ja menen lenkille. Ylihuomisesta en tiedä, haluaisin vain kokeilla entisiä (=ajalta ennen ravitsemusterapiaa) ruokailutottumuksiani, kun ei punnituksiakaan ole vähään aikaan luvassa.

Mulla oli pitkään vaihe, että tunsin itseni todella solakaksi ja näin itseni niin myös. Nyt jostain, ei hajuakaan mistä, on ilmaantunut läskitysolo; edelleenkin peilistä katsoo (useimmiten) ihan hoikka tyttö mutta tunnen itseni tilaavieväksi ja huomaan usein puristelevani makkaroitani esim. istuessani. En tajua miksi mun pitäisi lihota, nyt ajattelen että voin jotenkin sietää itseäni tällaisena mutta ei laihtumisestakaan haittaa olisi.

En vain jaksaisi enää perustella itselleni miksi syön sen listan mukaan, eli kuin hevonen. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen siihen, että olen saanut pidettyä painon suunnilleen samassa pisteessä. Lisäksi mun pitäisi nostaa painoa, eli siis syödä kaiken aikaa. Ravitsemusterapeuttikin puhuu mulle kuin en olisi tehnyt vielä mitään, ihan kuin söisin vieläkin kuin pikku jyrsijä, vaikka se ei ole totta.

Pulla päivässä pitää muodot pehmeinä... vai miten se meni?

Olin ravitsemusterapeutilla eilen.

Ensin se pelotteli mua ahmimishäiriöllä, ja tiedänkin hyvin että anorektikot usein, ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ahmimishäiriöisiksi. Se sanoi että siihen mäkin todennäköisesti päädyn, mutta en vaan usko, sillä syön nyt jo niin hirveästi että olisi täysin _kohtuutonta_ saada ahmimishäiriö tällaisten mutustelujen jälkeen! 

Sitten. Simpsalapim. Se muutti mun välipalaomenan herkuksi ! Pullaksi / 100g karkkipussiksi / jäätelöksi / suklaapatukaksi/...

Menin pois tolaltani. Sanoin että yritän (se nainen on aivopesuri). 

Lähdin sieltä suoraan punnitukseen. Olin varmaan shokkitilassa, tärisin ja koko kroppa oli jännityksessä. Paino ei käytännössä ollut laskenut viimeisestä, joten aloin epäillä, että kotivaakani on epäluotettava. Anyway, sairaanhoitaja kyseli sainko lisää syötävää listalleni ja kerroin. "Ihmeellistä että joillekkin se on noin vaikeaa, kun toisille se on liiankin helppoa" se tokaisi kun hautasin kasvot käsiini.

Kävelin kotiin enkä pystynyt edes kuuntelemaan iPodia, kun pää oli kuin yksi suuri sotku. Sairas ja terve taistelivat mielessäni, oli ihan epätodellinen olo, enkä todellakaan tiennyt miten suhtautua asiaan... Kävin kaupassa hypistelemässä 100g karkkipussia, ja yritin tunkea päähäni, että jatkossa sellainen olisi perusostoksekseni viilien, ruisleivän, omenoiden ja kevytjuuston lisäksi. Joka päivä!

Äidille avauduin heti kun siihen oli mahdollisuus, mutta se ei nykyään uskalla oikein kommentoida mun syömisiä, koska kuulemma ymmärrän aina väärin. Kävin sitten periaatteessa keskustelua itseni kanssa äidin seurassa. 

Ahdistuin ahdistumistani ja tuntui että päähäni muodostunut solmu olisi kasvanut oikeaksi möhkäleeksi. Ajatukset sahasivat edestakaisin...

Sitten heräsin. En todellakaan pysty. Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämä on kokeilu, jos nyt aivan kamalasti alkaa ahdistaa niin sitten sä et voi näin syödä. Päätin että normiahdistuksen ja kamalan ahdistuksen raja meni juuri siinä, tai sitten se oli jo ylitetty. Ihanan vapautunut tunne; asiat jatkuisivat kuten tähänkin asti, turvallisesti tätä samaa linjaa. Ei sitä epävarmuutta, katumusta, paniikkia, epäonnistumisen tunnetta.

Tässä tapauksessa rohkeampaa olisi ehkä ollut sanoa kyllä kiitos pullalle, mutta en jaksa olla loputtoman rohkea nyt. Olen tehnyt jo paljon työtä lisätessäni ruokamääriä edes nykyiseen.

Loppupäivä menikin sitten lukemisen merkeissä. Pääsin jopa kahvilaan asti! Siellä oli sama kodikas ja lämmin tunnelma kuin aina ennenkin.

Harder, better, faster, stronger

Pääsin pitkästä aikaa lenkille. Elämäni ensimmäiselle lenkille päivänvalossa! Juostessa tuntui, että minähän jaksan. Kotiin tullessani oli kuitenkin ehkä 20 minuuttia tosi paha olo, vatsaan sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Ihan hyvät fibat jäi silti, toi heikotus voi johtua siitä flunssasta, josta olen vasta parantunut. Nyt kun olen uskaltanut lenkkitamineissani päivänvaloon, voisin kokeilla aamulenkkejä.

Lenkkeillessä kuuntelen ihan erilaista musaa kuin muuten, juostessa mulla parhaiten toimii Kanye West... Sarjassamme pieniä paljastuksia.

Muuten mennyt tänään oikeastaan hyvin. Sain koulujuttuja tehtyä, olin yhteyksissä pariin vanhaan kaveriin ja olisi tarkoitus nähdä. Tunnen itseni hieman normaalimmaksi tällaisina päivinä... Aamupalalta skippasin leivän ja mehun, välipalakin jäi eilisten mässyjen varjossa, mutta muuten olenkin syönyt tunnollisesti... 

Torstaina ravitsemusterapeutti. Toivottavasti ei tule lisäyksiä, kun en ihan ole saanut sujumaan. Eniten säätöä välipalojen, margariinien, juuston, pastan ja riisin kanssa.

En tainnutkaan kirjoittaa, että mulle tehtiin vihdoin hoitosuunnitelma; syksyllä olisi tarkoitus aloittaa tiheä (tod.näk. 2x viikko) terapia uudella terapeutilla. Muuten okei, mutta ahdistaa olla niin sidoksissa johonkin. Sen takia olen harrastuksetkin lopettanut, kun mua ahdistaa olla joka ikinen viikko silloin ja silloin siellä ja siellä. Noh, voisin vaikka puhua mun nykyisen terapeutin kanssa tästä, että mikä sen näkemys on.

Köhköh

Eilinen iltapaino 45,6... Yippee? Surullisinta tässä on, että (tuntuu, että) olen syönyt niin kuin minun pitäisikin! Syönyt jopa sen välipalajugurtinkin, jonka ravitsemusterppa tunki aamupalan ja lounaan väliin. Ja paino vaan laskee... Kaikki muuttuu vaan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kun paino laskee. Oikeastaan illalla vaa'alla seisoessani toivoin että se olisi ollut rikki. Muistan kun sanoin, että suostun painamaan sen 48 kg, nyt sekin tuntuu liialta, koska pelkään pientäkin lihomista ja tällä hetkellä 48 on ainakin kahden kilon päässä.

Lisäksi äiti, terapeutti, lääkäri, sairaanhoitaja ja muut jaksavat jatkuvasti muistuttaa minua kuinka hienoa on, ettei paino ole päässyt laskemaan... En ole vaivautunut korjaamaan, kun en ole itsellenikään aivan myöntänyt että niin on käynyt. En todellakaan tiedä miten saan kakistettua kellekkään, että olen epäonnistunut kaiken tämän yrittämisen ja syömisen jälkeen. 

Äh. Ei oikein luonnistu tekstin luominen nyt, kauhistuttaa. Ravitsemusterapia ensiviikolla, äh, ei enää lisäyksiä kiitos. Olen tehnyt törkeästi töitä, eikä ole helpottanut mitenkään. Voimaton olo.

Kaapille kuusi kertaa päivässä

Eilen vihdoin oli aika ravitsemusterapeutille, ja sain viimeinkin kakistettua etten olekkaan syönyt listan mukaan, vaikka itsellenikin pitkään niin uskottelin. Alkuperäiseen listaan tuli yksi välipala lisää ja sitten mun pitäisi ryhdistäytyä eli syödä nekin mitä oon nyt jättänyt usein väliin. Kyseinen ravitsemusterapeutti oli todella hyvä, toisaalta toimi "järjen äänenä", muttei kuitenkaan pistänyt heti listaa uusiksi, mitä pelkäsin. Ahdistus iski kyllä tuosta pienestäkin lisäyksestä, sillä listani oli mielestäni jo valmiiksi vähintäänkin vaativa, enkä täysin pystynyt toteuttamaan sitä. Tänään sain kuitenkin kiltisti nieltyä sen välipalajugun ja muutenkin olen pysynyt listassa paremmin. Pelonsekaisin tuntein odotan, miten jatkossa onnistuu. Välipalat mukaanlaskien minun tulisi syödä kuusi kertaa päivässä...

En mä haluaisi tätä. Toisaalta olen huomannut, ettei mun kannata edes kysyä itseltäni, sairaus tuntuu vielä turvallisemmalta vaihtoehdolta. Voin aina laihduttaa takaisin, jos maailma 50+ -kiloisena ei miellytä. Voinko? Mitä ovat ne tarinat, kun paino on pompannut hallitsettomasti neljäseiskasta kolmekymmentä kiloa ylöspäin? Tuollaiset ajatukset kummittelevat, pitääkö mun vain luottaa ja toivoa parasta? Syödä, ja katsoa miten minun käy.

Sain tänään postista epikriisin ja siinä alareunassa oli diagnoosi F50.9 Syömishäiriö. En tiedä miksi tuntuu niin helpottavalta, kun se on virallista. Vaikkakin sen tarkemmin määrittelemätöntä.

Terapiaturhautuminen

Viime viikolla ei ollut yhtään käyntiä. Tänään olisi terapia, huomenna uudelle ravitsemusterapeutille plus punnitus. Stressaa, viikon tauko juuri kun olin jotenkin tottunut ravaamaan siellä. Terapia on yhtä tyhjän kanssa; okei, se voisi auttaa pitkällä tähtäimellä, mutta ei mua. Viime terapiakäynnin jälkeen tajusin, ettei vika olekkaan mun terapeutissa vaan minussa! Yippee. En osaa käydä terapiassa, en osaa ilmaista itseäni. Heti kun astun huoneeseen sisään, mulle kuuluu automaattisesti vaan ihan hyvää. Viestitän terapeutille, ettei mulla ole mitään pysyvää ongelmaa, ikäänkuin yrittäisin vain päästä mahdollisimman nopeasti siitä pakollisesta jaarittelutilaisuudesta.

Terapian jälkeen käppäilen aina sen kolme neljä kilsaa kotiin päin ja tunnen oloni totaalisen väärinymmärretyksi. Vain koska en osaa ilmaista itseäni suullisesti.

 Pelkään, että hoito lopetetaan kesken, kun en osaa näyttää niille itsestäni muuta kuin tervettä, hieman ujoa ulkokuorta.

Vaa'alla

Tuli tuossa aikaisemmin kirjoitellessani hieman kiire. Laitan nyt uuden postauksen kun jatkan hieman eri aiheesta...

Mulla oli viime viikolla punnitus + somaattisen puolen lääkäri. Sairaanhoitaja tokaisi, että puoli kiloa lähtenyt viime kerrasta, muttei kommentoinut mitenkään. Lääkäri sitten myöhemmin kyseli, että miksi käyrä on aavistuksen laskusuunnassa. En kai saanut vastatuksi mitään järkevää. 

Nyt kun kouluhommat ovat alkaneet, on ollut muutakin tekemistä kuin vaa'alla ravaaminen. Punnitsin eilen itseni "pitkästä" aikaa ja se näytti 46,7 kg. Edelleenkin olen tietoinen, että paino vaihtelee, mutta ainakin kilon se on päässyt tippumaan. Ahdistaa, kun tiedän, etten voi jatkaa näin. Pitäisikö minun syödä vielä enemmän? Esimerkkinä joudun tunkemaan naamariini 8 siivua leipää päivittäin. 3-4 niistä korvaan riisikakuilla, en tiedä saisinko. Margariinia en käytä sitä yhtä teelusikkaa per leipä, ja aika usein tulee käytettyä vain juustoa... Muuten noudatan listaa. Ja painoni laskee. En tiedä itkeäkkö vaiko nauraa, ensiviikolla on ravitsemusterapeutti ja se saattaa pistää listan vieläkin pahemmaksi.

Jatkossa mulla on punnituksia kerran kahdessa viikossa. 

Ahdinko

Paska, miksi mun pitää opetella syömään yli kulutukseni? Enhän mä voi loppuelämääni tälläsiä määriä ruokaa tunkea suuhuni, siis mitä ravitsemusterapeutti on mulle määrännyt. Miten mä sitten lopetan, kun oon tottunut vetämään sen kolme leipää kerralla? Tuntuu, etten vaan pysty tähän. Ahdistaa. Tänään oon syöny aika pitkälti niinkuin on sovittu, josta voisi olla ylpeä viimepäivisten säätämisten jälkeen, mutta en osaa kun kalorilaskuri näyttää punaista! Joojoo, tiesinhän minä, ettei siitä kalorilaskurista seuraa mitään hyvää... En vaan kestänyt "sokkosyömistä" ja päädyin taas laskeskelemaan. Ärr. 

Joka puolella korostetaan sitä, että syömishäiriöisillä on usein liian kova miellyttämisentarve. Itsessäni olen huomannut tuon piirteen siitä, että suostun syömään noita määriä, miellyttääkseni ihmisiä, jotka ovat minusta huolissaan.

Terapia tuntuu entistäkin turhemmalta. En tiedä mistä mun pitäisi siellä puhua, koko ajan tulee enemmän ja enemmän niitä hiljaisia hetkiä. Asiat joita terapeutti kysyy, ovat mielestäni aika epäolennaisia. Se kysyy, mä vastaan, se toistaa mitä sanoin. Hiljainen hetki. Uusi kysymys ja niin edelleen. Mulla ittellä ei vaan ole oikeen mitään sydämellä, joten en koe puhumista helpottavaksi.

Kikkailua

Päivällinen oli taas tänään jonkinlaista kevyttä kikkailua; nimittäin munanvalkuaiskokkeli (35 kcal), desi hernemaissipaprikaa (45 kcal), desi kikpapuja (78 kcal) ja yksi raastettu porkkana (18 kcal). Yhteensä 176 kcal. Ei se musta ole hirvittävän vähän, ja täyteenkin tulin, mutta tiedän, että mun kuuluisi syödä päivällisellä enemmän. En käyttänyt öljyä paistamisessa, jäljet näkyvät paistinpannussa... Nyt lupaan itselleni ja kaikille muillekkin, että huomenna syön rehtiä ruokaa päivällisellä! Tarkoittaen siis, että ateriaan sisältyy pastaa tai riisiä plus kastiketta plus ehkä hieman raejuustoa. Aioin tehdä niin tänäänkin, mutta nyt pitäydyn lupauksessani kun olen sen kerran tännekin kirjoittanut.

Huomenna mulla on terapia, toista kertaa sillä terapeutilla. Ennen jännitin tollasia käyntejä aika paljon, nykyään en enää niin kamalasti. En kuitenkaan usko, että puhumisesta olisi mulle hyötyä - tai sitten mun pitäisi ensin käydä puheterapiassa! Nimittäin en osaa ilmaista itseäni terapiassa niin kuin haluaisin, automaattisesti kaunistelen asioita ja puhun parantumismyönteisemmin kuin oikeasti ajattelenkaan, vaikka tiedän ettei se kannata. Olen siellä jotenkin kaukana siitä ihmisestä, joka oikeasti olen, ihan vahingossa.

En haluaisi myöntää sille, että mun syöminen on taas mennyt tälläiseksi kikkailuksi.

Valitusraportti

Aamulla mulla oli se tarkastus/punnitus/mikä olikaan. "Käytännössä paino on pysynyt samana. Katso nyt, ettei se pääse laskemaan." Ei siis oikeestaan mitään uutta, paitsi että se lupasi hoitaa mut ravitsemusterapeutille. Apua, tuolla ollaan varmaan tiukempia kuin yksityisellä, missä mä oon ennen käynyt. Äff.

Kävelin sitten kotiin, 4,5km ja sellasta märkää lunta satoi koko matkan suoraan silmiin. Meikit levisi ja mun takki kuorruttu lumella. Kävelin varmaan puolet matkasta silmät kiinni, kun satoi niin paljon. Varmaan hyvä näky... Oli tosi koleaa, mutta en vaan osaa käyttää julkisia, ellei ole kiire. Tuli jotenkin tosi paha olo, tuntui, etten pysty hengittämään kun en nähnytkään mitään. Nyt ajatuskin siitä, että pitäisi mennä tuonne ulos raahaamaan koiraa perässään tuntuu yököttävältä.

Toi lumiukkona kävely oli kyllä sellainen rääkki, ettei mun tarvitse huolehtia ulkoilusta enää tänään. Koira pitää kävelyttää lääkäriin ja viedä illalla ulos. Sitten jos ilma on parempi, voisi käydä juoksemassa, mutta jos tällainen ilma jatkuu, en ota siitä paineita...

Kiukunpurkaus

Huomenna olisi punnitus, kääks. Pelottaa, että oma vaaka onkin valehdellut mulle koko ajan. Se sairaanhoitaja (mikä olikaan) varmaan taas utelee, oonko käynyt vaa'alla vaan kerran viikossa, niinkuin pitäisi. ÖH.

Ahdistaa... Paino ei ole enää laskenut, okei fine, sen mä pystyn nielemään. Mutta että tästä pitäisi vielä nostaa painoa = syödä vieläkin enemmän. Olen usealta kuullut, että "kyllä se siitä, oot jo pitkällä sitten kun pystyt hyväksymään sen painon nousun!"... Ookei, mutta koska niin käy? Olen odotellut sitä, ajatellut josko ajatukset muuttuisivat siihen suuntaan kun alan syömään enemmän, mutta mitään ei ole tapahtunut. Ää. En vaan pysty hyväksymään sitä. No, katotaan, mitä se huomenna sanoo.

Argh. Olin parantumismyönteinen tai en, haluan pois hoidon piiristä! Joka hemmetin viikko jotain tapaamisia tai lääkäreitä, etten vain unohtaisi, etten saa kontrolloida itseäni.

---

pieni lisäys:

Luin jotain kuukauden takaisia kirjoituksiani. ÄH, oon jotenkin niin pettynyt itseeni, tunnen syyllisyyttä, kun en yhtäkkiä pystykkään olemaan niin parantumismyönteinen. En tajua koska tuli taas takapakkia, mutta ahdistaa, kun tiedän, että mun käyttäytyminen huolestuttaa ihmisiä joilla olisi huolia jo ihan tarpeeksi muutenkin.

-

Nyt olen päässyt siis kunnalliseen hoitoon, tai miksi ikinä sitä kutsutaankaan. Ei siis tarvitse käydä yksityisellä ja maksaa itseänsä kipeäksi... Käyntejä on tiheämmin ja hoito kuulemma tehokkaampaa, vaikka en koe että tehostusta olisi tarvittu. Ravintoterapeutti on ollut hyvä juttu, ja olisin halunnut kokeila josko olisin päässyt ongelmistani pelkästään sen avulla.
Tällä viikolla olen käynyt siis somaattisen puolen tarkistuksessa sekä tapaamassa psykiatria. Sain liikuntarajoituksen, vaikka liikunta ei ole ollut kovin suuressa osassa elämässäni. Kontrollointi on kohdistunut pikemminkin syömiseen. Ahdistaa, kun lääkäri ei edes tiennyt paljon syön määrätessään liikuntarajoituksen... Toisaalta olin huojentunut, sillä vaikka olen harrastanut vain vähän liikuntaa, sekin vähä on ollut aika pakonomaista. En siltikään koe että olen ansainnut tuollaista rajoitusta, sillä miksikään hillittömäksi itsekidutukseksi se ei ole mennyt. Nojoo, olinhan minä juuri suunnitellut liikunnan lisäämistä, oikeastaan ruokamäärien suurentumisen takia... Mutta suunnitelmille tuli stoppi. Anyway, aion aloittaa joogan ja harrastaa sitä 1-2 kertaa viikossa, se ei voi vaikuttaa painoon.

Enemmän ahdistaa psykiatri. Kyseisessä psykiatrissa ei ollut mitään vikaa, mutta en tuntenut mitään "yhteyttä" häneen myöskään. Minulla ei ole mitään asioita, joita haluaisin purkaa, en siis tunne puhumista yhtään helpottavaksi. Päin vastoin, minusta tuntuu että annan itsestäni todella yksinkertaisen kuvan, kun puhun väkisin ikävistä asioista, jotka olisivat muuten jo ohitettu.

Nyt pitää lopettaa, jatkan tätä ehkä myöhemmin.