Vaivainen diagnoosikokoelmani

Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.

Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.

Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.

En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!

Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.

Chocolate Therapy

Viikko on mennyt hyvin. Olen pysynyt pystyssä, sillä ei ole ollut juurikaan aikaa pysähtyä väsähtääkseen. Niin ja kahvi pelastaa!

Toissapäivänä oli terapiakäynti. Terapeutti antoi minulle täytettäväksi kaksi paperia, toisessa luki "Mitä anoreksia pistää sinut tekemään" ja toisessa jotain tyyliin "Minkälaisia ajatuksia anoreksia on tuonut mieleesi". Täytin ne kiltisti, vaikka koin erittäin ahdistavana pistää raksia ruutuun aivan kuin se olisi mitannut sairauttani. Väittämät olivat erittäin stereotypisiä. Anoreksia pistää minut lenkille juoksemaan vaikka rankkasateessa, ei äksää. Laiska. Lihon jos nukun X tuntia vuorokaudessa. Näinkö mun pitäisi ajatella?

Tunnistin itsessäni monet väittämät, mutta jokin syyllisyyden viilto tuntui joka kerta kun x jäi merkitsemättä. Kaiken lisäksi terapeuttini sanoi: "Aika monen kohdan sä merkkasit, vaikka eihän sun vointi ole päässyt niin pahaksi kuin se olisi voinut." Argh, hengitä syvään ja nyökkää... Tarkoitus oli varmaan hyvä. Lisäksi sain kuulla alipainon vaikutuksia kehoon ja psyykeen. Uutta infoa mulle, tai sitten ei.

Edellisellä kerralla olin vinkannut, että eniten koen tarvetta avautua syömisahdistuksista ja sosiaalisista peloista. Aivan tätä en kuitenkaan hakenut takaa, sillä a) herää kysymys: täytyykö minun edelleenkin todistella syömishäiriötäni? ja b) samat faktat olen kuullut ja tulen varmasti jatkossakin kuulemaan ravitsemusterapeutilta. Etsin enemmänkin ahdistuksenhallintakeinoja ja kuuntelijaa marinoilleni kuinka en koskaan ikinä milloinkaan ole osannut syödä. Purkaa hieman katkeruuttani, miksi juuri minä ja syömiseni olemme aina liikaa/liian vähän. Muuta (toisinsanoen tuota järkevämpää) tarvetta terapialle en tämänhetkisestä elämästäni löydä.

Eilen vietin iltaa mm. Ben&Jerry'sin kera, mutta mässäilyni (herkkupäivä) loppui normaalia aikaisemmin kun simahdin kotisohvalleni harvinaisen aikaisin. Sen takia yleensä myöskin kerran viikossa ilmenevä karkkimorkkis ei ole täällä tänään ja fiilis on suhteellisen rento.

Summertime

Olin siskoni ja hänen poikansa kanssa puistossa, räpsimässä kuvia. Sitten he tulivat meille syömään eväitään ja kummatkin nukahtivat. Ehkei kovinkaan mielenkiintoista, mutta tunnelma oli ihana. Turvallinen. Istuin keittiössä lukemassa lehtiä ja kuuntelin radiota hiljaa, avasin sisäpihan puoleisen ikkunan ja nautin auringonsäteistä. Aito kesälomafiilis, ilman mökkiä tai tofumakkaraa (hah, ei sen puoleen että olisin maistanut, onko kellään kokemuksia?).

Aamulla mulla oli terapia, viimeinen ennen terapeuttini lomaa. Puhuttiin vihdoinkin suhteestani ruokaan, ja se oli - öh - ihanaa. Olen tietysti pohtinut asiaa paljon, ja oli mielekästä päästä purkamaan niitä ajatuksia! Parantuminen on minulle hankalaa, sillä en koe että olisin koskaan osannut syödä normaalisti, aina joko liikaa tai liian vähän. En tosin tiedä, ehkä suurin osa syömishäiriöisistä kokee ettei ole koskaan syönyt sopivasti? Vet inte. Anyway, en tunne että minulta löytyisi menneisyydestäni jokin normaali tapa syödä johon voisin palata. Imasin alkuviikosta Elämä kateissa-kirjan (joo, vihdoinkin), ja siinä Marya Hornbacher puhuu juuri tuosta samasta asiasta. Sitä kautta ehkä itsekin tajusin, miksi se parantuminen pelottaa niin kaameasti.

// Tässä HS:n artikkeli, vainoharhaisuutta aiheuttava sellainen. Törkeää?

Harder, better, faster, stronger

Pääsin pitkästä aikaa lenkille. Elämäni ensimmäiselle lenkille päivänvalossa! Juostessa tuntui, että minähän jaksan. Kotiin tullessani oli kuitenkin ehkä 20 minuuttia tosi paha olo, vatsaan sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Ihan hyvät fibat jäi silti, toi heikotus voi johtua siitä flunssasta, josta olen vasta parantunut. Nyt kun olen uskaltanut lenkkitamineissani päivänvaloon, voisin kokeilla aamulenkkejä.

Lenkkeillessä kuuntelen ihan erilaista musaa kuin muuten, juostessa mulla parhaiten toimii Kanye West... Sarjassamme pieniä paljastuksia.

Muuten mennyt tänään oikeastaan hyvin. Sain koulujuttuja tehtyä, olin yhteyksissä pariin vanhaan kaveriin ja olisi tarkoitus nähdä. Tunnen itseni hieman normaalimmaksi tällaisina päivinä... Aamupalalta skippasin leivän ja mehun, välipalakin jäi eilisten mässyjen varjossa, mutta muuten olenkin syönyt tunnollisesti... 

Torstaina ravitsemusterapeutti. Toivottavasti ei tule lisäyksiä, kun en ihan ole saanut sujumaan. Eniten säätöä välipalojen, margariinien, juuston, pastan ja riisin kanssa.

En tainnutkaan kirjoittaa, että mulle tehtiin vihdoin hoitosuunnitelma; syksyllä olisi tarkoitus aloittaa tiheä (tod.näk. 2x viikko) terapia uudella terapeutilla. Muuten okei, mutta ahdistaa olla niin sidoksissa johonkin. Sen takia olen harrastuksetkin lopettanut, kun mua ahdistaa olla joka ikinen viikko silloin ja silloin siellä ja siellä. Noh, voisin vaikka puhua mun nykyisen terapeutin kanssa tästä, että mikä sen näkemys on.

Terapiaturhautuminen

Viime viikolla ei ollut yhtään käyntiä. Tänään olisi terapia, huomenna uudelle ravitsemusterapeutille plus punnitus. Stressaa, viikon tauko juuri kun olin jotenkin tottunut ravaamaan siellä. Terapia on yhtä tyhjän kanssa; okei, se voisi auttaa pitkällä tähtäimellä, mutta ei mua. Viime terapiakäynnin jälkeen tajusin, ettei vika olekkaan mun terapeutissa vaan minussa! Yippee. En osaa käydä terapiassa, en osaa ilmaista itseäni. Heti kun astun huoneeseen sisään, mulle kuuluu automaattisesti vaan ihan hyvää. Viestitän terapeutille, ettei mulla ole mitään pysyvää ongelmaa, ikäänkuin yrittäisin vain päästä mahdollisimman nopeasti siitä pakollisesta jaarittelutilaisuudesta.

Terapian jälkeen käppäilen aina sen kolme neljä kilsaa kotiin päin ja tunnen oloni totaalisen väärinymmärretyksi. Vain koska en osaa ilmaista itseäni suullisesti.

 Pelkään, että hoito lopetetaan kesken, kun en osaa näyttää niille itsestäni muuta kuin tervettä, hieman ujoa ulkokuorta.

Ahdinko

Paska, miksi mun pitää opetella syömään yli kulutukseni? Enhän mä voi loppuelämääni tälläsiä määriä ruokaa tunkea suuhuni, siis mitä ravitsemusterapeutti on mulle määrännyt. Miten mä sitten lopetan, kun oon tottunut vetämään sen kolme leipää kerralla? Tuntuu, etten vaan pysty tähän. Ahdistaa. Tänään oon syöny aika pitkälti niinkuin on sovittu, josta voisi olla ylpeä viimepäivisten säätämisten jälkeen, mutta en osaa kun kalorilaskuri näyttää punaista! Joojoo, tiesinhän minä, ettei siitä kalorilaskurista seuraa mitään hyvää... En vaan kestänyt "sokkosyömistä" ja päädyin taas laskeskelemaan. Ärr. 

Joka puolella korostetaan sitä, että syömishäiriöisillä on usein liian kova miellyttämisentarve. Itsessäni olen huomannut tuon piirteen siitä, että suostun syömään noita määriä, miellyttääkseni ihmisiä, jotka ovat minusta huolissaan.

Terapia tuntuu entistäkin turhemmalta. En tiedä mistä mun pitäisi siellä puhua, koko ajan tulee enemmän ja enemmän niitä hiljaisia hetkiä. Asiat joita terapeutti kysyy, ovat mielestäni aika epäolennaisia. Se kysyy, mä vastaan, se toistaa mitä sanoin. Hiljainen hetki. Uusi kysymys ja niin edelleen. Mulla ittellä ei vaan ole oikeen mitään sydämellä, joten en koe puhumista helpottavaksi.

Kikkailua

Päivällinen oli taas tänään jonkinlaista kevyttä kikkailua; nimittäin munanvalkuaiskokkeli (35 kcal), desi hernemaissipaprikaa (45 kcal), desi kikpapuja (78 kcal) ja yksi raastettu porkkana (18 kcal). Yhteensä 176 kcal. Ei se musta ole hirvittävän vähän, ja täyteenkin tulin, mutta tiedän, että mun kuuluisi syödä päivällisellä enemmän. En käyttänyt öljyä paistamisessa, jäljet näkyvät paistinpannussa... Nyt lupaan itselleni ja kaikille muillekkin, että huomenna syön rehtiä ruokaa päivällisellä! Tarkoittaen siis, että ateriaan sisältyy pastaa tai riisiä plus kastiketta plus ehkä hieman raejuustoa. Aioin tehdä niin tänäänkin, mutta nyt pitäydyn lupauksessani kun olen sen kerran tännekin kirjoittanut.

Huomenna mulla on terapia, toista kertaa sillä terapeutilla. Ennen jännitin tollasia käyntejä aika paljon, nykyään en enää niin kamalasti. En kuitenkaan usko, että puhumisesta olisi mulle hyötyä - tai sitten mun pitäisi ensin käydä puheterapiassa! Nimittäin en osaa ilmaista itseäni terapiassa niin kuin haluaisin, automaattisesti kaunistelen asioita ja puhun parantumismyönteisemmin kuin oikeasti ajattelenkaan, vaikka tiedän ettei se kannata. Olen siellä jotenkin kaukana siitä ihmisestä, joka oikeasti olen, ihan vahingossa.

En haluaisi myöntää sille, että mun syöminen on taas mennyt tälläiseksi kikkailuksi.