Kahvilla laimennettua draamanpoikasta

Mielialani on ollut tasaisen korkealla, kunnes tänään herätessäni se tuli taas enemmän tai vähemmän rymisten alas. Olin jo ehtinyt luopua kokonaan bipo-epäilyksistäni, sillä mieleni ei ollut tehnyt oikkuja hetkeen (joo, rakastan itseni epävirallista diagnosoimista ja lyön otsaani leiman usein hieman liian aikaisessa vaiheessa). Ehkäpä tällä kertaa alakulo tuli ihan syystä.

Pelottaa, että olen ihastunut. En vain jaksa sitä rumbaa enää, ihastuminen kun on yhtä suuri illuusio kuin syömishäiriön kuherruskuukausi. Pää huijaa. Olen sellainen ihminen, joka ei osaa tehdä mitään puoliteholla, toisinsanoen en edes osaa vain ihastua, vaan nousen heti aivan liian korkealle ja leijun sydämenmuotoisessa kuplassa, kunnes - PLUP - ja tipun. Puolet minusta haluaa puhkaista kuplan jo ennenkuin se ehtii nousta ylös, kun toinen puoli haluaisi vain nauttia leijailusta.

Ja jottei päässäni olisi ristiriitaa jo tarpeeksi, epäilen/pelkään/olen vainoharhainen siitä että ystävälläni on samankaltaisia tunteita samaa henkilöä kohtaan. Ehh, sanon kaikelle draamalle ilomielin kiitos ei, en aio järjestää minkäänlaisia catfighteja vaan hengittää syvään uudestaan ja uudestaan. Unet kiusasivat minua aiheella ja heräsin aamulla juuri tämä kyseinen ystäväni huoneessani nukkumassa. Syötiin ihanaa liesikaurapuuroa ja sen jälkeen lähdin saattamaan häntä metrolle. Tunsin itseni poissaolevaksi, tosin eilen meillä oli hauskaa.
Käväisin delissä hakemassa ihan vain lohdukseni rasvattomaan maitoon tehdyn café au laitin ja se kourassa tallustelin aurinkoisessa keskustassa. Oloni on puolet turvallisempi kun kahvimuki lämmittää käsiäni ja voin katsoa sitä aina, kun en tiedä, mihin suunnata katseeni.

// Muoksmuoks, otsikko venyi hieman, sillä lyhyempänä se ei ollut aivan sitä mitä ajoin takaa.
Ja hei niitä kommentteja saa ja täytyy pistää tulemaan!