Suhteellisen naurettavaa

Minulla on huono omatunto vähän kaiken aikaa; syömisestä, mutta myös syömättömyydestä, siitä etten ole harjoittanut rasittavaa liikuntaa, mutta myös siitä, että liikuntakiellostani huolimatta haluaisin niin tehdä. Tottakai minulla on huono omatunto siitä etten ole koulussa, mutta koulussa ollessani taas tunsin syyllisyyttä siitä, että jouduin esittämään roolia, ehjempää kuin olinkaan. 

Eniten itseäni häiritsee se, kuinka paljon huolta aiheutan läheisilleni, kun en osaa elää normaalia elämää... Paitsi entä jos osaankin? Entä jos vain yritän mennä sieltä missä aita on matalin eläessäni tätä syrjääntyneenpää elämää?

Tuollaisia fiiliksiä on päivittäin, mutta joinain päivinä huono omatunto valtaa koko pääkoppani. Se vaan hiipii mieleeni joka käänteessä. Esimerkiksi, kun lähetän kaverilleni viestin (=häiritsen?), tai kun olen jättänyt toisen huoneen valot yksin palamaan, tai jos käyn kaupassa monena päivänä peräkkäin, tai jos käytän suihkussa kuumaa vettä. Joskus tunnen itseni ikäväksi ihmiseksi, kun ohitan esimerkiksi jonkun vanhuksen tai muuten liikuntarajoitteisen ihmisen nopein askelin. Toisinaan osaan kyllä lytätä tuollaiset ajatukset heti niiden synnyttyä, mutta ihmettelen miten sellaisia edes syntyy...

Kummallinen teehetki

Keitinpä äsken itselleni teevettä. Olen enemmän kahvin ystäviä, mutta nyt koitti sellainen tyhjä hetki, juuri sopiva teelle. Riskeerasin rauhallisen mielialani valitsemalla teelaadun, jota kippasin kurkustani alas koko viime kesän, siirtääkseni nälkää. Jouluteetä, nimittäin. Syksyn/loppukesän jälkeen, syömisprobleemat tiedostettuani ja ne itselleni myönnettyäni, ei tuo tee ole maistunut. Olen aina välillä varovasti avannut teepurkin kannen ja testannut, mitä ajatuksia tuo aromi aiheuttaa. Minulle muistot näyttävät heräävän helpoiten tuoksujen kautta. Tai en tiedä voiko niitä selviksi muistoiksi sanoa, saan vaan mieleeni sen hämyisen (?) fiiliksen, joka varmaan johtui syömättömyydestä. 

Joka tapauksessa, teepurkki oli jo hyvän aikaa pysynyt visusti korkealla hyllyssä, purkkien ja purnukoiden päällä, ikäänkuin piilossa. Uskaltauduin vihdoin maistamaan... Epämääräisiä, ristiriitaisia fiiliksiä. Oudolla tavalla nostalgista, mutta siltikään en todellakaan haluaisi palata ankeaan viime kesään.

Sitä samaa.

On tässä lähipäivinä/viikkoina ollut vähän sellainen fiilis, että syömishäiriö on valtaamassa enemmän tilaa itselleen mun mielessä. Ei se ole vaikuttanut syömäni ruuan määrään, vielä. Enemmänkin ajatuksiin, liikkumiseen (enemmän pakonomaista, vaikka enhän mä saisi juurikaan liikuntaa harrastaa) ja ruokailuajoista on taas tullut ehdottomampia. En tiedä, ehkä tää on vaan jotain väliaikaista. Olen myös miettinyt, voisiko johtua lääkkestä, jota olen alkanut syömään masennukseeni. Joillekkin syömishäiriöisille se on aiheuttanut anorektisten ajatusten voimistumista. Toisaalta lääkeannokseni on ollut todella pieni, enkä usko, että se on voinut vaikuttaa. Nyt annos pitäisi tuplata, mutta en ole ehtinyt hakea lääkkeitä apteekista... 

Ehkä se on vaan sairas mieli joka on tajunnut että sen täytyy todella taistella selvitäkseen. En todellakaan tiedä miten taistelussa tulee käymään.

Joka päivä, monta kertaa, kysyn itseltäni, miksi teen tätä. Miksi yritän parantua, syön enemmän jne... En voi sille mitään, etten todellakaan koe, että teen tämän itseni takia. Yritän parantua, jottei esimerkiksi veljeni ja äitini tarvitsisi huolehtia. Nyt kuitenkin tuntuu, etten itse halua. Huomaan odottavani jotain aikaa, jolloin saan heittäytyä syömishäiriöön. En todellakaan haluaisi ajatella noin.