Suklaastressi, juustojännitys ja kakkukauhistus

Veljen vaimo pyysi mua mukaansa mökille. Tyypillistä, juuri kun olin suunnitellut miten menetellä tämän viikon... Aion kuitenkin mennä. Hetkeksi pois kotoolta, ja sitten palaan taas kouluelämään jonka myötä on ehkä helpompaa yrittää neutralisoida minun ja ruuan suhde. Tiedän, että joudun joustamaan; heidän jääkaappiinsa ei yksinkertaisesti mahdu jokaiselle omia juustoja, maitoja jne. Lisäksi minulle mökkeily on ihan hyvä syy hellittää hiukan, tosin joskus ahdistus iskee sitten kotona... Mutta ehkä nyt ei, kun palaan keskelle arkea. Toivon että kaikki menisi kuten silloin kerran mökkireissulla, söin muiden kanssa samaa lounasta ja kahvitellessa otin kaksi konvehtia, ilman mitään ahmimista. Ne olivat vain pieniä makupaloja ja pystyin sallimaan ne itselleni, sillä en ollut jokapäiväisissä ympyröissäni. Se oli lomaa.

Äiti: Haluatko sä lähteä sinne mökille?
Minä: *huokaus* Jooo... haluanhan mä.
- pelkään vaan niin paljon että lihon.
Sen jätin kuitenkin sanomatta,
ja rauhoittelin itseäni,
ettei kukaan ole päätynyt lihavaksi
muutamassa päivässä.

Äiti ehdotti, että pyytäisin ystävääni mukaan. Pidinkin sitä hyvänä ideana ja soitin kysyäkseni, mutta hän ei sattunut vastaamaan... Sitten aloin miettiä haluanko todella, sillä ystävälläni on ollut syömishäiriö ja hän tunnistaisi kaiken häiriökäyttäytymisen heti. Minulla ei siis olisi sitä "hätävaraa" sillä tarkkaileva silmä huomaisi välittömästi, jos turvautuisin sairauteen. En aio turvautua, mutta ajatus siitä että jonkinlainen mahdollisuus olisi, on turvallinen. En siis uskalla lähteä täysin ilman tuota sairasta "turvaa", en vielä. Tässä asiassa olen päättänyt kuunnella itseäni, jotta voin oikeasti ladata akkuja tällä reissulla.

Yksi syy on myös se, että häpeän herkuttelua, vaikka se ei olisi ahmimista. Olen aina hävennyt, sillä joskus esimerkiksi siskoni syyllisti minua siitä. Edelleen ihmisten ilmoilla jotain extraa syödessäni tunnen yhtäkkiä olevanikin ylipainoinen amatsooni. Vielä kun tuo rakas ystäväni on onnistunut löytämään sen kultaisen keskitien, en osaisi rentoutua nauttimaan ruuasta hänen kanssaan. Syömiseni on vieläkin niin epänormaalia, vaikka haluan aina näyttää hänelle kuinka pitkälle olen tässä taistelussa päässyt ja kuinka suhtaudun lähes normaalisti ruokaan... Totuus on toinen, mutta en osaa olla kantamatta tervehtyneen roolia, sillä pelkään hänen jättävän minutkin taakseen kuten sairautensa, huomatessaan kuinka monta prosenttia aivokapasiteetistäni on edelleenkin täytetty häiriöisillä ajatuksilla.

Whii. Sitten saapui syyllisyys...
"Hei, mitä teet syyslomalla? Mä meen mökille ja ajattelin oikeestaan ottaa sutkin mukaan mutta sitten tajusin että mähän haluan nauttia lomailusta! Joten hyvää syyslomaa sullekin!"

Aff, eihän lomani onnistuminen voi olla kiinni ystävästäni? Toisaalta olisi todella kivaa, voisimme kävellä pitkiä lenkkejä metsätiellä, kerätä sieniä ja asustella keskenämme veljen vierasmökissä... Kokkailla, keskustella, pelata jatsia ja korttia, olla vaan! Mutta...
Ehkä mun täytyy vain antaa itselleni anteeksi, olen vielä sen verran häiriintynyt tässä suhteessa. Äitikin kannustavasti tokaisi, että "Kyllä tuo aika paljon vieläkin rajoittaa sun elämää"...Aha?
Olen ennenkin ajatellut kysyä tätä ystävääni mukaan, ehkä mun pitää ottaa tavoitteeksi, että seuraavalla lomalla voisin mökkeillä kuten ihmiset toistensa kanssa mökkeilevät, kokematta sitä suureksi suoritukseksi. Haastetta kun riittää jo siinä, että jätän hätäavautumisieni kohteen eli äidin muutamaksi päiväksi ja lähden jonnekkin, josta ei noin vaan tulla kotiin. Elää jonkin toisen ehdoilla, toisen kevytmaidoilla, ja ei-kevyt-juustoilla.

Onneksi veljen vaimo on maailman ymmärtäväisimpiä ihmisiä. Hän on työnsä kautta ollut jonkin verran tekemisissä syömishäiriöisten kanssa. Lisäksi olen aina ihaillut hänen taitoansa syödä, hän osaa kuunella itseään.
Hänen kanssaan on helppo syödä, vaikka sitten kanttarellejä kermakastikkeessa, pähkinäsuklaata tai hienoja juustoja korkein prosentein.
Joten ehkä mä pärjään.
Lähtö on todennäköisesti torstaina, joten todennäköisesti musta kuuluu vielä ennen sitä.

Indian summer?

Tänään istahdin koulun penkille ensimmäistä kertaa yli kahdeksaan kuukauteen (näin kirjaimellisesti ajateltuna). Keväällä opiskelin pari kuukautta kotosalla ja mulla oli arkirytmi sun muuta, mutta koulurakennukseen en ole eksynyt sitten joulukuun. 

Mulla ei ole (ainakaan omasta mielestäni) ollut tapana juurikaan kertoa elämästäni muuten kuin syömishäiriöisen vinkkelistä, joten koulu/arki/ystävyysjutut ovat jääneet vähemmälle. Lisäksi tunnistetuksi tulemisen pelko on suuri, en nimittäin halua tuottaa minulle läheisille ihmisille pettymystä, sillä 'oikeassa elämässä' annan muille helposti terveemmän kuvan itsestäni kuin oikeasti olen (syömisten kannalta lähinnä). Nyt ajattelin kuitenkin ottaa jonkinmoisen riskin ja siirtyä seuraavalle levelille tämän blogini kanssa ja kertoa tämänhetkisestä elämäntilanteestani.

Menin siis tänään uuteen kouluun ystäväni kanssa, muita en sieltä tunne. Edelliseen kouluun palaaminen tuntui jo ajatustasolla niin vaivalloiselta, että päätin aloittaa puhtaalta pöydältä jossain aivan muualla. Ensimmäinen päivä oli okei, olo oli toki hyvinkin outsider mutta se ei juurikaan häirinnyt. Kotimatkalla oli ihana intiaanikesäfiilis, tallustelin take away-kahvi kädessä keskustan aurinkoisilla kaduilla yksinäni.

Tämä ystäväni, jonka kanssa vaihdoin koulua, on - uskaltaisinko sanoa - parantunut syömishäiriöstä hiljattain. Hänen seurassaan yritän hoitaa syömiseni mahdollisimman pienellä profiililla, sillä uskon että hän on edelleenkin tavallista herkempi ahdistumaan ruuasta ja yksinkertaisesti siitä, että minä käyn edelleenkin taistelua pääni sisällä. Tämä tekee ruokailusta entistäkin hankalamman; toisaalta haluaisin kannustaa ystävääni jatkamaan normaalia syömistä, mutta en kuitenkaan itse voi tehdä sitä. Oloni on tekopyhä. Tänään kuitenkin kaalilaatikkoa analysoidessani tiesin että en pysty ottamaan sitä.

Tänään alkaa myös house-tanssitunnit, jännittää hieman onko musta kyseiseen lajiin! Se on kuulemma aika haastavaa, sanoo eräs kaverini, mutta ehkä meillä on erillainen fysiikka tai jotain...

Mökkimurhe

Olen ilmeisesti lähdössä huomenna mökille. Toisaalta jees, haluan lähteä, sillä en halua olla enää kaupungissa ihmettelemässä miksi olen niin yksinäinen. Mökillä ei tunnu siltä: on perhe, jota ei pääse kauaksi pakoon, mutta sen lisäksi muita ihmisiä ei ole koska olen keskellä metsää. Mökillä en joudu kasvokkain sen sosiaalisen minäni kanssa, saan lomaa siitä itsestäni, josta en  erityisemmin pidä.

Toisaalta pelottaa. Mökki on ainoa paikka missä voin kuvitella repsahtavani. Minun maailmassani ei normaalisti ole sellaista asiaa kuin 'repsahdus' - joko syön maksimissaan listan mukaiset määrät turvaruokia tai sitten syön luvallisesti lähdestulkoon mitä vain (ennaltasuunnitellut herkkupäivät). Kotona on ne tutut rutiinit, eikä mitään syytä poiketa niistä. Mökki, onko se nyt tarpeeksi spesiaalia jotta voisin vähän hillittää? Osaanko edes hillittää vain vähän?

Yhtenä päivänä on ok herkutella, leikkiä normaalia mökkisuomalaista. Mutta miten ne muut päivät? Pitääkö mun kokata omat sapuskani, koska emännän salaatti on mielestäni lihottavaa? Ei kiitos, ei kiitos, en mä nyt, joo kato söin tossa jo. Olen jauhanut noita sanoja jo niiiin liikaa, mutta toisaalta pelkään oikeasti että kotiin palatessani vaa'an lukemat ovat dramaattisesti (ja tietysti peruuttamattomasti!) suurentuneet. 

No, en repsahda! En edes leiki sillä ajatuksella, sillä silloin se varmaan tapahtuisi.

Haluaisin haluta mutten halua

- Olen tyytyväinen painooni (mutta uskon, että olisin vielä tyytyväisempi, jos painaisin 40 kg)

- Rakastan itseäni, ja tiedän että minua rakastetaan

- Pidän itseäni kauniina joka toinen päivä, ehkä useamminkin

- Tykkään olla itseni kanssa

- En näe itseäni valaana (enää)*

Kaikesta tästä huolimatta sairaus vain houkuttelee. En koe päässeni yhtäkään askelta eteenpäin, tai no ehkä yhden eteen ja sitten vähintään yhden taakse, samassa pisteessä ollaan.

Syön enemmän kuin varmaan ikinä, mutta sairaat ajatukset eivät anna periksi. Desimittoja, aikatauluja, pakkoliikuntaa, neurooseja, tapoja joista ei voi päästää irti. Leivästä pala kuuluu koiralle, laske makaroonit ja kuori rasvakerros viilistä ja niin edelleen. Päivä, jona ateriasuunnittelma on toteutunut jokaista desiä ja hedelmää myöten, ei voi olla voitto. 

Tunnen olevani niin puun ja kuoren välissä. Mietin aina välillä, pitäisikö sittenkin hankkiutua sairaalakuntoon, sillä pohjalta voisi olla helpompi ponnistaa ylöspäin. Ehkä en ole kärsinyt tarpeeksi halutakseni parantua.

Masennus on poissa, kiitos kesän ja lääkityksen, mutta ajatus siitä, että mun ihan oikeasti pitäisi pyrkiä sairaudesta irti ahdistaa suunnattomasti. Se on edelleen mun suojamekanismi, haluaisin haluta päästää siitä irti mutta en vain halua.

* En näe itseäni valaana, pikemminkin tunnen itseni sellaiseksi (läskittää henkisesti, olen tilaavievä, kömpelö, kovaääninen, ärsyttävä, ylimääräinen)

Pulla päivässä pitää muodot pehmeinä... vai miten se meni?

Olin ravitsemusterapeutilla eilen.

Ensin se pelotteli mua ahmimishäiriöllä, ja tiedänkin hyvin että anorektikot usein, ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ahmimishäiriöisiksi. Se sanoi että siihen mäkin todennäköisesti päädyn, mutta en vaan usko, sillä syön nyt jo niin hirveästi että olisi täysin _kohtuutonta_ saada ahmimishäiriö tällaisten mutustelujen jälkeen! 

Sitten. Simpsalapim. Se muutti mun välipalaomenan herkuksi ! Pullaksi / 100g karkkipussiksi / jäätelöksi / suklaapatukaksi/...

Menin pois tolaltani. Sanoin että yritän (se nainen on aivopesuri). 

Lähdin sieltä suoraan punnitukseen. Olin varmaan shokkitilassa, tärisin ja koko kroppa oli jännityksessä. Paino ei käytännössä ollut laskenut viimeisestä, joten aloin epäillä, että kotivaakani on epäluotettava. Anyway, sairaanhoitaja kyseli sainko lisää syötävää listalleni ja kerroin. "Ihmeellistä että joillekkin se on noin vaikeaa, kun toisille se on liiankin helppoa" se tokaisi kun hautasin kasvot käsiini.

Kävelin kotiin enkä pystynyt edes kuuntelemaan iPodia, kun pää oli kuin yksi suuri sotku. Sairas ja terve taistelivat mielessäni, oli ihan epätodellinen olo, enkä todellakaan tiennyt miten suhtautua asiaan... Kävin kaupassa hypistelemässä 100g karkkipussia, ja yritin tunkea päähäni, että jatkossa sellainen olisi perusostoksekseni viilien, ruisleivän, omenoiden ja kevytjuuston lisäksi. Joka päivä!

Äidille avauduin heti kun siihen oli mahdollisuus, mutta se ei nykyään uskalla oikein kommentoida mun syömisiä, koska kuulemma ymmärrän aina väärin. Kävin sitten periaatteessa keskustelua itseni kanssa äidin seurassa. 

Ahdistuin ahdistumistani ja tuntui että päähäni muodostunut solmu olisi kasvanut oikeaksi möhkäleeksi. Ajatukset sahasivat edestakaisin...

Sitten heräsin. En todellakaan pysty. Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämä on kokeilu, jos nyt aivan kamalasti alkaa ahdistaa niin sitten sä et voi näin syödä. Päätin että normiahdistuksen ja kamalan ahdistuksen raja meni juuri siinä, tai sitten se oli jo ylitetty. Ihanan vapautunut tunne; asiat jatkuisivat kuten tähänkin asti, turvallisesti tätä samaa linjaa. Ei sitä epävarmuutta, katumusta, paniikkia, epäonnistumisen tunnetta.

Tässä tapauksessa rohkeampaa olisi ehkä ollut sanoa kyllä kiitos pullalle, mutta en jaksa olla loputtoman rohkea nyt. Olen tehnyt jo paljon työtä lisätessäni ruokamääriä edes nykyiseen.

Loppupäivä menikin sitten lukemisen merkeissä. Pääsin jopa kahvilaan asti! Siellä oli sama kodikas ja lämmin tunnelma kuin aina ennenkin.

Perusongelma

Eilen oli oikeastaan tosi hyvä päivä. Huomasin jälleen, että elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka saavat syömisongelmoittamiseni tuntumaan turhalta, ainakin hetkeksi. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta ongelmiini, kun elämääni on eksynyt niin monia ihania henkilöitä, jotka vielä välittävätkin minusta. Kaiken lisäksi on kevät!

Tuolta tuntuu hyvinä hetkinä ja päivinä, mutta nyt toistaiseksi fakta on, että epävarmuuden iskiessä häiriöpeikosta tulee taas se paras kaveri, tuttu ja turvallinen. Minun pitäisi oppia olemaan rakastamatta sitä. En vain tiedä miten. Huonoina hetkinä sitä vaan on niin heikko, että sairaus pääsee sanelemaan liikaa.

Ollakko vai eikö olla

Flunssan kourissa olen edelleen. Siitä huolimatta tapasin eilen ystäväni, joka on (ainakin lähestulkoon) parantunut syömishäiriöstä. Pisti taas miettimään, mitä mä oikeasti haluan. Saada mielihyvää ainoastaan syömättä jättämisistäni vai elää vähän laajemmin?

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun näitä asioita pohdin. Sairaat ajatukset eivät noin vain katoa, kokemusta on. Tuo tapaaminen vaan herätti mut, että haloo, missä maailmassa sitä onkaan viime päivät oleillut.

Lauantaina oli kalorit jotain 700-800 luokkaa. Kalorilaskurilla laskin, mutta nyt on (ONNEKSI!) tilaamani aika loppunut. Eli siis tuli jätettyä kaikenlaista syömättä, "huvin vuoksi". "Eihän mun tarvitse syödä, jos ei ole nälkä... Miksi syödä, jos pärjään ilmankin?" Koko ajan on jäänyt enemmän ja enemmän syömättä. Muutama päivä sitten, kun vaa'alla viimeksi kävin, oli paino 47,4. Eipä ole ainakaan noussut...

Olen luvannut itselleni ja oikeastaan äidillekkin ääneen, että tänään syön juuri kuten on sovittu. Ja yritän jatkaa samalla linjalla loppuviikon... Ja katsoa miltä tuntuu. OLEN PARANTUMISMYÖNTEINEN.

Olenko? Olen. KYLLÄ. Kai.

Joo.

Takapakkia

Tein yhden jutun mitä ei ehkä olisi pitänyt.

Laskin kalorilaskurilla mun tämän päivän kalorit. SORRUIN TAAS laskeskelemaan! Helvetti. Onneksi en ollut kuitenkaan ylittänyt kalorimääriä, sillä jos olisi mennyt punaiselle olisin varmasti jättänyt huomenna kaikenlaista "pientä" syömättä. Oikeastaan vaje oli 300 kcal, plus liikunnalla poltetut kalorit (tänään vain kävelyä)...

Äh. En tajua miten yhtäkkiä kaikki muuttui ja tuli tälläinen takapakki. Joku kuukausi sitten sain vielä onnistumisen tunteita, kun uskalsin syödä jotain ennen kiellettyä, esim. karjalanpiirakoita, mutta nykyään nekään eivät mene. Kiellettyjen lista kasvaa koko ajan... Koskahan viimeksi uskaltauduin käyttämään ruokakermaa? Olen miettinyt, johtuuko tämä lääkityksestä, jonka sain jokin aika sitten masennukseen, mutta annostus on toistaiseksi niin pieni, etten oikein usko sen näin paljon vaikuttavan. Anoreksialla on taas mielipiteensä joka asiaan.

Tiistaijumit

Miksen taaskaan saa mitään aikaiseksi. Aamulla kävin koiran kanssa melkein viiden kilsan kävelyllä, mutta sen jälkeen oon vaan ollut ja jumittanut. Oli jo tosi lähellä että olisin alkanut siivoamaan, mutta ei... Ei ei ei, ei tänään.

Tuntuu, että pitäisi tehdä jotain järkevää vaikka olenkin sairaslomalla. Kohta varmaan saan koulutehtäviä, onneksi. Kaikki vaan koko ajan kyselee, että mitä mä teen päivät pitkät... Niin mitä? Ööö... eipäs tulekkaan mitään mieleen! Tapan aikaa ruoka-aikojen välissä? Kuuntelen radiota... Suunnittelen seuraavan päivän päivällistä, mietin syödäkö jugurttia vai viiliä iltapalalla.

Tämänkin päivän olen käynyt taistelua pääni sisällä koskien päivällistä. En millään "jaksaisi" keittää pastaa/riisiä, mun tekee mieli vaan raejuustoa ja porkkanaraastetta! Vai pitäisikö sittenkin syödä sitä eilistä keittoa, ähs, vai tehdä ihan rehti ruoka hiilihydraattisine lisäkkeineen... Ruokahalu on kadoksissa ja se tietty ääni puhuu houkuttelevalla äänellä. "Less is more."

Sitä samaa.

On tässä lähipäivinä/viikkoina ollut vähän sellainen fiilis, että syömishäiriö on valtaamassa enemmän tilaa itselleen mun mielessä. Ei se ole vaikuttanut syömäni ruuan määrään, vielä. Enemmänkin ajatuksiin, liikkumiseen (enemmän pakonomaista, vaikka enhän mä saisi juurikaan liikuntaa harrastaa) ja ruokailuajoista on taas tullut ehdottomampia. En tiedä, ehkä tää on vaan jotain väliaikaista. Olen myös miettinyt, voisiko johtua lääkkestä, jota olen alkanut syömään masennukseeni. Joillekkin syömishäiriöisille se on aiheuttanut anorektisten ajatusten voimistumista. Toisaalta lääkeannokseni on ollut todella pieni, enkä usko, että se on voinut vaikuttaa. Nyt annos pitäisi tuplata, mutta en ole ehtinyt hakea lääkkeitä apteekista... 

Ehkä se on vaan sairas mieli joka on tajunnut että sen täytyy todella taistella selvitäkseen. En todellakaan tiedä miten taistelussa tulee käymään.

Joka päivä, monta kertaa, kysyn itseltäni, miksi teen tätä. Miksi yritän parantua, syön enemmän jne... En voi sille mitään, etten todellakaan koe, että teen tämän itseni takia. Yritän parantua, jottei esimerkiksi veljeni ja äitini tarvitsisi huolehtia. Nyt kuitenkin tuntuu, etten itse halua. Huomaan odottavani jotain aikaa, jolloin saan heittäytyä syömishäiriöön. En todellakaan haluaisi ajatella noin.

Sairas/Terve

Fiilikset eivät tunnu 'tasoittuvan' ollenkaan. Tarkoitan siis, etten tahdo millään sopeutua tähän lihotuskuuriin (noin rumemmin sanottuna), vaan koko ajan pitää kerrata miksi mä tätä teen ja perustella kaikki itselleen!

Päässäni pyörii koko ajan kahden mielen taistelu, tiedättehän, Se Terve ja Se Sairas. Se Terve on vahvasti sitä mieltä, että olen todella vahva yrittäessäni parantua, paljon vahvempi kuin jotkut helvetin pro-anat. Pro-anathan puhuvat aina siitä tahdonvoimasta, mutta helpointahan olisi heittäytyä syömättömyyteen, eikö? Enemmän tahdonvoimaa tarvitaan parantumiseen. Noilla sanoilla Se Terve yrittää yleensä vallata elintilaa pääkopastani Siltä Sairaalta.
Se Sairas puolestaan rakastaa itseään. Se rakastaa törröttäviä luita, naksahtelevia niveliä, nälkää, heikotusta, kontrollointia ja jopa pakkomielteitä. Se muistuttaa olemassaolostaan edelleenkin useita kertoja päivässä. Se saa minut tuntemaan, että sormien nivelten naksahtelu on jotenkin arvokasta ja että verensokerin laskeminen liian matalalle on ainoastaan hyvä juttu, kuten huono ääreisverenkiertokin. Se saa minut luulemaan, että rakastan sitä, vaikka minulle on kerrottu, että sairaus vaan rakastaa itseään. Se Sairas hyökkää varsinkin kun olen yksin.

Olen miettynyt, onko tuollainen henkilöinti hyvä asia. Entä jos se sekoittaa päätäni vain enemmän? Olen joka tapauksessa huomannut, että harrastan tuollaista nykyään aika paljon.

-----

Tänään on ollut outo päivä. Tuossa hieman aikaisemmin joka paikkaa särki, jopa päätä (harvinaista minulla). Ruokahalu väheni vähenemistään kohti päivällisaikaa. Se tuntui enemmän fyysiseltä kuin psyykkiseltä, joten annoin itselleni luvan syödä tänään vähemmän (en voi siltikään kiistää, etteikö Se Sairas olisi hurrannut). Kierreltyäni kaupassa taas aivan liian kauan, päädyin syömään annoksen kaurahiutaleita, mustikoita ja maitoa. Ja sen ruisleivän, joka päivälliseeni kuuluu. Kuulostaa aika hiilaripitoiselta, mutta oikeastaan ei niitä ollut sen enempää kuin syön yleensä päivällisellä, ateria oli vaan muuten hieman yksipuolinen. Maitoannokseni ujutin espresson (jaksoin kerrankin säätää mutteripannun kanssa) sekaan, tuloksena suhteellisen maukas cappuccino (maitoa olisi voinut vaahdottaa hitusen enemmän).

Analysointia

Iski sittenkin kirjoitusfiilis.

Jauhan täällä pääasiassa syömisistäni, mutta ajattelen (jonkinverran) muutakin. Riippuu päivästä... En edes tiedä mikä siihen vaikuttaa, joinain päivänä syömättömyys vaan tuntuu paremmalta vaihtoehdolta... Toisina taas päässäni kuuluu terve ääni, ja kaikki on ainakin hetken aikaa ok. Tämä sairaus/häiriö/ongelma/mikä mulla onkaan on hirveän ristiriitainen, ainakin mun tapauksessa. Toisaalta 'terve puoli' minusta haluaisi vain taistella sairautta vastaan, mutta samalla se 'sairas puoli' ahdistaa koko ajan takaraivossa. Se huono omatunto joka toisinaan mielessäni kummittelee, on karmea. Tunnen oikein, kun se hiipii mieleeni ja alkaa levitä. Kuulostaa hassulta, mutta suunnilleen tuolta se tuntuu.

Niinä päivinä, kun syömiset ovat hieman pienemmässä osassa, kirjoitan toiseen blogiin, nimelläni. edit: kirjoitin

Tänään on huono omatunto. Olisi niin paljon helpompaa syödä vähemmän, vähempi normaalisti, niin ei tarvitsisi pähkäillä. Toisaalta tiedän, mihin se ajaa, enkä oikeastaan halua tehdä hallaa itselleni. Yritän päästä tästä ongelmasta eroon, vaikka tuntuu että teen koko ajan väärin. Taas tätä terveen ja sairaan vuoropuhelua.

AAMUPALA
Mysliä ~1,5 dl
Kauramaitoa

VÄLIPALA
25g leipäpala
Margariinia
Juustoa
Kuivattuja omenanpaloja
(100% omenaa)

LÄMMIN RUOKA
Kaksi pienehköä annosta
soijarouhe-herkkusieni-pastaa

VÄLIPALA
25g leipäpala
Juustoa
Mandariini

Äh. Miksi tämä on yhtäkkiä taas näin vaikeaa.
Ehkä tämä tästä kun pääsen ravintoterapeutille kuulemaan miten se syöminen tehdään.

Kuulostaapa angstiselta. Hymyjä.