Kahvilaterapiaa

Postaustahti taas vähän kiihtynyt. Ehkä on ahdistanutkin hieman enemmän... No, yritän löytää elämän.

Tänään olisi tarkoitus mennä mun lempikahvilaan lukemaan koulujuttuja. Piti mennä jo viime viikolla, mutta sitten pään valtasivat tutut ajatukset. Miksi mä sinne menisin, ei mua kaivata siellä ja turha mun on pakottaa itseäni sinne kun ei se mitään auttaisi, tilaisin vaan ääni täristen teetä ja heittelisin kolikoita enkä oppisi mitään kun tuntisin ylimieliset katseet selässäni, pitäisin vaan pöytää turhaan varattuna... Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun kahvilaan mennessäni käännyinkin takaisin kotiin ja käperryin sohvalle sikiöasentoon. Haluan piiloon.

Toisaalta rakastan sitä paikkaa, voisin sanoa sitä mun kantikseksi ja yleensä elämä näyttää kauniilta siellä. Aurinko paistaa ulkopuolella, tai jos ei paista niin sade ropisee kodikkaasti ikkunaan. Siellä on omanlaisensa tuoksu, ystävälliset myyjät, ihana sisustus. Olen lukuisia kertoja vaan istunut siellä ja siemaillut kahvia piirellessäni kahvikuppia servettiin, kirjoitellut ylös keveitä fiiliksiäni tai tarkkaillut ikkunan toisella puolella käveleviä ihmisiä. Tai sitten opiskellut omissa oloissani. Käyn mielelläni kahvilla itsekseen. Ainakin minulle se on terapeuttista.

Jotenkin nuo lähtemiset vaan ovat vaikeita minulle. Ylipäätänsä. Pahimmillaan se oli paniikkihäiriöiden alkaessa, pitkään aikaan ei ole  paniikkihäiriöitä kuulunut luultavasti lääkityksen ansiosta, mutta nyt on ilmaantunut samankaltaisia fiiliksiä... Noh, toivotaan että selviydyn tällä kertaa kahvilaan asti.

// No en selviytynyt. Aloin laittamaan kirjoja reppuun ja sitten aloin etsimään penaalia, ja kun sitä ei löytynyt tulin epätoivoiseksi ja... ei mun ole tarkoitus mennä sinne, on paljon helpompaa jäädä yksin kotiin.

Mikäköhän mulla on kun en saa mitään aikaiseksi. Pelkään ulkomaailmaa, kommunikointia, muita ihmisiä, sosiaalista minääni. Ungh. Tuntuu että tuollaset fiilikset tulevat kohtauksittain, sitten taas toisessa tilanteessa elämä on helppoa ja olen sosiaalinen, puhelias ja impulsiivinen. Puhun sujuvasti kenen kanssa vaan ja olen valmis vastaanottamaan mitä vaan...

On vaikeaa tarttua ongelmaan, kun toisaalta välillä tunnen pärjääväni sosiaalisesti niin hyvin. Korostan vielä sanaa välillä.

Kummallinen teehetki

Keitinpä äsken itselleni teevettä. Olen enemmän kahvin ystäviä, mutta nyt koitti sellainen tyhjä hetki, juuri sopiva teelle. Riskeerasin rauhallisen mielialani valitsemalla teelaadun, jota kippasin kurkustani alas koko viime kesän, siirtääkseni nälkää. Jouluteetä, nimittäin. Syksyn/loppukesän jälkeen, syömisprobleemat tiedostettuani ja ne itselleni myönnettyäni, ei tuo tee ole maistunut. Olen aina välillä varovasti avannut teepurkin kannen ja testannut, mitä ajatuksia tuo aromi aiheuttaa. Minulle muistot näyttävät heräävän helpoiten tuoksujen kautta. Tai en tiedä voiko niitä selviksi muistoiksi sanoa, saan vaan mieleeni sen hämyisen (?) fiiliksen, joka varmaan johtui syömättömyydestä. 

Joka tapauksessa, teepurkki oli jo hyvän aikaa pysynyt visusti korkealla hyllyssä, purkkien ja purnukoiden päällä, ikäänkuin piilossa. Uskaltauduin vihdoin maistamaan... Epämääräisiä, ristiriitaisia fiiliksiä. Oudolla tavalla nostalgista, mutta siltikään en todellakaan haluaisi palata ankeaan viime kesään.

Teehetki

Turvauduin teen piristävään vaikutukseen, väsyttää sen verran. Päiväunia en aio ottaa, muutenkin nukkunut vähän mihin aikaan sattuu, kun unirytmi on sekoittunut. Joulun jälkeen olen ollut väsynyt, varmaan stressin ja syömisten takia...

Joulu oli joten kuten siedettävä, pieni pettymys kuitenkin. Huomasin taas miten vaikeaa on syödä "oikein". En vain osaa, haluaisin joko jättää syömättä tai sitten ahmia. Mitään vakavaa ahmimishäiriötä minulla ei ole, mutta ahmin nykyään aina kun annan itselleni luvan syödä edes vähän herkkuja. Joulun syömisten takia petyin itseeni ja lisäksi sain myös fyysesti pahan olon. Seuraavat päivät menivät sitten lähes paastoten, mutta onneksi ei sen enempää... Megahuonoa omatuntoa en kuitenkaan saanut, mutta tulipa taas todistettua etten osaa yhtään poiketa syömistottumuksistani ilman jonkinlaista ongelmaa... Masentavaa. En usko pitäväni herkkupäivää vähään aikaan, siitäkin mennyt maku.

*

Lueskelin tuossa aiempia ruokapäiväkirjamerkintöjä, ajalta ennen ravintoterapeuttia... Nykyään määrät ovat suuremmat, ja niitä tullaan vielä kasvattamaan. Nyt ei olisi yhtään motivaatiota syödä r-terapeutin ohjeiden mukaisesti, haluaisin niin heittäytyä syömättömyyteen. Se antaa niin paljon enemmän mielihyvää minulle, miten herkulliselta ja houkuttelevalta vaihtoehdolta se kuulostaakaan! Kun ei syö, ei tarvitse myöskään murehtia...
MUTTA, eihän se noin mene. Tai menee se, jos annan sen mennä, mutta en saa antaa... En halua kuitenkaan tuhota itseäni. En halua olla näinkään laiha, tai no, ainakaan laihempi, mutta haluan elää yhtä kontrolloidusti kuin ennen. Edelleen pelottaa - mitä minulle jää, jos ja kun tästä häiriöstä ei ole enää mitään jäljellä?

Jotenkin jäänyt se säästö-ajattelutapa päälle. Siis se, että kaikki ruoka jonka vaan pystyy karsimaan ruokavaliosta pois, on karsittava. Alitajunnassa tai jossain pääkoppani syövereissä pyörii kysymyksiä. Esimerkiksi, miksi ihmeessä pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun minulle ei tuota mitään ongelmaa syödä vaikka neljä kertaa päivässä? On vaan pakko toimia mieltään vastaan, vaikka se tuntuu erittäin tukalalta.