Rappio, here I come

Mitä mulle kuuluu?
Sanoisinko, että takapakkia kaikilla elämän osa-alueilla. Fiilikset ovat laskeneet lähes vuodentakaiseen enkä jaksa innostua mistään. Ainoa asia joka saa minut nousemaan sängystä on jossain edessä häämöttävä joulu, se merkitsee mulle lomaa kaikesta paskasta. Toisaalta pelkään, että odotukseni kasvavat jättiläismäisiksi ja tuloksena on että en saa kiskottua itseäni joululomalta takaisin kouluun, niinkuin viime vuonna kävi.
En koe että olisin hoitanut asioitani. Nimittäin tälläkin hetkellä minun tulisi olla koulussa, mutta kun yksi täysi viikko siinä rakennuksessa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntuu kuin olisin joku sitruuna, josta koulu yrittää mehustaa viimeisetkin happamat tipat ulos. Hieno vertaus, eh... Olen ahkera koulussa ja käyn sitä itseäni varten. Siksi niskaan hengittävät maikat ja suulliset esitelmät, joista opin korkeintaan sen ettei minusta tule luennoitsijaa, tuntuvat lievästi sanottuna turhalta. Tuhlaukselta. En tarvitse patistusta. Ensi vuodeksi aion mennä iltalukioon. En jaksa sitä että minulle sanotaan, millä tavalla minun tulisi oppia. Tärkeintähän on se, että ylipäätänsä oppii, eikä se että aukoo suuta luokan edessä jostain randomaiheesta, muistaen myöhemmin vain sen ahdistavan paniikinomaisen tilanteen.

Karkasin tänään siis esitelmänpitoa, sillä itseinhoni kuohahtaa ulos piilostaan aina kun kuuntelen ääntäni hiljaisuudessa, 20+ silmäparin tapittaessa haparointiani. Säälittävää. Paniikkireaktio aiheuttaa sen että suoritan esitelmän vain mahdollisimman nopeasti pois alta, jolloin lopputulos on mielestäni surkea, hutiloiden tehty. En usko pelkääväni esiintymistä sinällään, esimerkiksi soittimen kanssa sitä tehneenä tiedän, että pystyn esiintymään. Ongelma ilmestyy, kun minun pitäisi puhua ja vielä jonkun toisen sanoja! Esitellä jotain, mitä en koe omakseni.
Valehtelin ystävälleni, että mun terapia siirtyi, oikeasti siis lintsasin kolme tuntia. Tuntui pahalta, en ole tottunut valehtelemaan enkä halua oppia tekemään sitä. Lisäksi varastin v a h i n g o s s a omenan kaupasta! Ensin käytin reippaasti aikaa omppuyksilön valitsemiseen, sitten punnitsin ja yhtäkkiä huomasinkin olevani pää kolmantena jalkana liitämässä kohti kotia. "Ainiin, mähän kävelin kassajonon OHI..."
Koko loppumatkan näinkin mielessäni kauhukuvia siitä miten kaikki tunnollisuuteni on katoava tämän vuoden puolella, kun kerran onnistuin valehtelemaan, lintsaamaan ja varastamaan yhden ainukaisen päivän aikana! Kääks, hulttioidun! : - D

Keep yourself busy

Kuten ehkä joku on huomannut, postaustahti on hieman kiihtynyt. Voin paljastaa, että tulen todennäköisesti postailemaan yhtä tiheästi ainakin seuraavat kaksi viikkoa, sillä ensiviikko on väljä ja sitten koittaakin viikon mittainen syysloma.

Edellisen postauksen kysymykseen ei herunut vastauksia, mutta nyt aion käyttää aivan omia aivojani ja suunnitella tähän hieman lauantaita. Juuri lauantain valitsin herkkupäiväksi (voi kun keksisin sille jonkun toisen nimityksen) siksi, että siskoni muuttaa huomenna tähän aivan lähelle, enkä ehdi huomenna auttamaan häntä. Lauantaina olen sitten menossa ihmettelemään uutta asuntoa ja tarvittaessa hjelppimään kamojen järjestelyssä ja niin edelleen. Lauantaina on siis a) muutakin tekemistä kuin se ihana-kamala syöminen, ja b) hyvää seuraa. Voisin vaikka leipoa tuparilahjaksi maailman parhaita cookieita ála Konvehti, ja oikeuttaisin itseni maistamaan (okei, mulla on aivan pikkuinen oma lehmä ojassa).
Teen tällaisia suunnitelmia usein, siis kaikenlaisia tilanteita varten. Se tuntuu jotenkin terapeuttiselta, siten saan asiat sivuun ja voin keskittyä johonkin muuhun.
LAUANTAI 041008
* aamupala: muuten normi, mutta puuroon banaania ja 1 rkl hunajaa.
* lämmin ruoka/lounas: jotain kotiruokaa, jota en kuitenkaan tavallisena päivänä saa syödä. Esim. soijarouhemakaroonilaatikkoa tai sienikastiketta kevytkermaan tehtynä. Normaali määrä.
* välipala: leipää/karjis, normihedelmiä tai sokeroimattomia kuivattuja hedelmiä
* kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia kahvia <3>
- Leivo siskolle jotain
- Ostoksille
- Kahville
- Illalla vuokraa leffa ja hyväääää (ei irtokarkkeja)


Btw, olen aika hyvin pysynyt kerran viikossa vaa'alle-lupauksessani. Itselleni siis vain olen luvannut, suosittelen muillekin! On oikeasti niin (ajatus)energianhukkaa tuijotella lukuja päivittäin. Ne kun vaihtelevat anyway, eikä siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. Tietysti pakkomielteitä on vaikea hallita, mutta kannattaa haastaa itsensä ja yrittää.
Mulla on paino pysynyt samoissa lukemissa, vaikka pää yrittää kertoa että olisin lihonut. Läskittää nykyään enemmän kuin ennen, ja tuntuu että ajatukseni ovat pelkkää läskiä. Suhtaudun ylilihaviin ihmisiin pelonsekaisesti ja vältellen (se ei ole oikein, mutta teen niin koska pelkään lihovani itse entisiin mittoihini tai niiden yli), mutta joku osa minusta tuntee yhtäläisyyttä heidän kanssaan. Kukapa uskoisi, kun eroa painossa saattaa olla reippaasti yli 50kg.
Tutkimukset suomalaisten liikalihavuuden huolestuttavasta lisääntymisestä kuulostavat minun korviini henkilökohtaiselta loukkaukselta juuri minua kohtaan. Siis en väitä että olen ylipainoinen, tiedän että olen alipainoinen, mutta tulee sellainen fiilis, että hyväksytäänkö minut vain tietyn painoisena? Eli jos olisin ylipainoinen, olisin häpeäksi en vain itselleni vaan myöskin tämän maan tilastotutkimuksille? Onko syntiä ajatellakaan mitään, missä on yli 2,5% rasvaa?

Kyllä sairas sairaan tuntee

Järjetön ristiriita.
Munhan on ollut tarkoitus vetää tää viikko pelkällä turvaruualla ja vasta ens viikon lopussa sallia yksi herkkupäivä. Nyt eräs mun kaveri jonka kanssa en ole aikoihin viettänyt aikaa lähestyi mua tekstiviestitse ja kysyi ehtisinkö tavata viikonloppuna. Päätin olla sosiaalinen ja vastaukseni oli Ja tack, gärna. Suostuttuani kaverini ehdotti sitten ruuanlaittoa heidän luonaan huomisiltana! Kyseinen tyttö on aikaisemmin kutsunut muita kavereita kokkikerhoonsa, joten oikeastaan oli odotettavissa, että hän ehdottaisi ajanvietteeksi kokkailua, jota estääkseni yritin sitten itse ehdottaa leffan tuijottelua. Vaan ei onnistu, DVD oli mennyt paskaksi. Kiitti.

Ahdistus. Kaiken lisäksi pari vuotta taaksepäin olin aivan vakuuttunut siitä, että tällä kaverillani on bulimareksia. Enkä oikeastaan ole saanut syytä luopua epäilyksistäni, en vain ole aikoihin häntä kunnolla nähnyt. Asiasta ei olla puhuttu.
Pidin itseni kanssa pienimuotoisen kriisikokouksen hernekeittoa syödessäni. Mitä tuohon voi vastata? "Käy! Ps. En tykkää rasvasta, vehnäjauhoista tai sokerista, olen ehkä hieman allerginen niille kaikille, sen lisäksi että olen kasvissyöjä"-tyyppiset kiertelyt ja kaartelut saisivat kaverini tuntosarvet nousemaan ja jo sekuntin sadasosassa olisin diagnosoitu hänen pääkoppansa sisällä. Parempi vain suostua, sillä olenhan päättänyt ettei sosiaalinen elämäni saisi kärsiä syömissäätämisestä tämän enempää. Olen viettänyt tarpeeksi monta lauantai-iltaa yksin laskiessani minuutteja iltapalaan.
Mutta, mutta, mutta, mitä jos paniikki iskee? Siellä minä sitten syön haarukka tärisevässä kädessäni ja katson kun kaveri häviää vessaan ateriansa jälkeen. Siellä minä lihon meidän kummankin puolesta. Tuo on se pahin kauhuskenaario.
Ja sanoin tietäväni, että onnistun kahden viikon herkkulakossa. Voinko antaa itselleni anteeksi? Sillä jos en voi, on koko herkuttelu turhaa, sillä silloin se aiheuttaa vain enemmän tuskaa kuin nautintoa. Ja kuka nyt suostuisi tuskasta kaloreita ottamaan? Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä syy olla pitämättä päätöksestä kiinni? Ovatko perusteluni vain tekosyitä syödä ennen aikojani? Pystynkö enää ikinä pysymään päätöksissäni?
En tiedä, pelottaa. Menin kuitenkin vastaamaan myöntävästi, tosin ensin piti hakea eräältä toiselta ystävältäni, syömishäiriöstä parantuneelta, hieman tukea. Yritin vielä selvittää, mitä hyvää mahtaa olla luvassa, mutta se päätetään vasta huomenna. Periaatteessa odotan innolla huomista, saan leikkiä normaalia ihmistä, jolla ei ole tylsää lauantai-iltana.


Tulipas pitkä selostus...
Sain muuten eilen epilepsiatutkimusteni epikriisin diagnooseineen (rakastan diagnooseja, virallistettua tietoa):
E56.8 Convulsiones no II (provosoidut kohtaukset)
F50.9 Epätyypillinen laihuushäiriö

Tietääkseni epätyypillisen laihuushäiriön koodin pitäisi olla F50.1 ja määrittelemättömän laihuushäiriön F50.9... kumpikohan nyt on kyseessä? Tietääkseni minulta ei puutu mitään avaintekijää, josta tuo "epätyypillinen" tulisi. Hmm?

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.

Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.

Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.

Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.

Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).

Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.

Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

Se puree

Päätin jo pitkän aikaa sitten että huominen maanantai on päivä sallitulle herkuttelulle. En ole yli viikkoon pistänyt mitään syntisen hyvää suuhuni, joten huomenna leikin normaalia tädin kahvipöydässä. Olen odottanut huomista aivan liikaa. Viimeinen ajatus illalla: Nuku nyt, aamulla maanantai on taas lähempänä. Olen suunnitellut päivän herätyksestä iltapesuun...

Miten RUOKA voi tehdä päivästä jotenkin muka niin erityisen? Piilotan intoni ajattelemalla, että kiva nähdä tätiä pitkästä aikaa. Hehe, joopa joo. Kiva maistaa se vanha tuttu maku - suklaa.

Olen ongelmasyöjä. Olen ollut sitä aina. Luin viime mökkireissulla kirjan Tunteet ja syöminen, kirjoittanut Irene Kristeri. Pääosin kirja käsitteli ahmimishäiriötä ja sairaalloista ylipainoa sekä sen syitä, mutta löysin omia ajatuksiani siitä kirjasta. Pelottavaa?

Salliessani ruuan itselleni, se on minulle turva. Tunnen, ettei herkkupäivänä mikään voi satuttaa minua, sillä hei, onhan mulla mun oma Fazerin sininen! Kuka voisikaan pilata mun päivän. Ennen kuin aloin kontrolloimaan syömisiäni koko valveillaoloni ajan, söin aina kun tunsin oloni tavalla tai toisella turvattomaksi. Eli usein ja paljon. En tajunnut sitä silloin.

Nykyään muina päivinä kaikki ylihyvä ja epäterveelliseksi luokittelemani pelottaa. Näen ruuasta painajaisia; joku on lisännyt sokeria aamupuuroon, kahviin on upotettu suklaakimpaleita, oho, söin vahingossa liikaa... Aamulla sitä on ihanan huojentunut, kun huomaa ettei olekkaan syönyt koko maailmaa. Kuin kivi putoaisi sydämeltä.

Kun tunnen oloni yksinäiseksi, epäonnistuneeksi tai turvattomaksi, enkä voi syödä, kävelen lähimpään markettiin ja katselen kaiholla suklaavalikoimaa ja vertailen jäätelöitä. Älä huoli, kyllä minäkin joskus. Sitten herkkupäivänä, koska ikinä se sitten tulee olemaankaan. Ostan äidilleni Kismetin ja kotona katson vierestä hänen joka ikisen haukkauksensa ja kuuntelen kun hän tyytyväisenä lausuu pitkän kiiitoksen.

Huomiseksi äiti on ilmoittanut tekevänsä _maailman parhaan_ juustokakun ja ajattelin tuon maagisen maanantain kunniaksi maistaa (argh, mitään muuta en vihaa kuin tekosyitä syödä! Ennen lauoin niitä joka hetkelle. Toisaalta olen ylläpitänyt kontrollia viimeaikoina liiaksikin, ja painokin on laskenut jajajajaja... Yritä nyt selittää itsellesi että sulla on OIKEUS kahvikakutella kuten muillakin...). Tänään kuitenkin reseptiä tutkiessani huomasin siinä olevan ravintoarvotaulukon! Voi perkele, pystyykö kukaan syömään JUUSTOKAKKUA ja ajattelemaan samanaikaisesti sen kaloreita ja rasvagrammoja (jotka kaiken lisäksi varmuudella tietää)?! Miksi ihmeessä tuollaisen varman kaloripommin reseptissä on ravintoarvot? Kaikki tietää muutenkin että se on pahisruokaa, iiks! Se puree kiinni sun vyötäröön!

Haluaisin haluta mutten halua

- Olen tyytyväinen painooni (mutta uskon, että olisin vielä tyytyväisempi, jos painaisin 40 kg)

- Rakastan itseäni, ja tiedän että minua rakastetaan

- Pidän itseäni kauniina joka toinen päivä, ehkä useamminkin

- Tykkään olla itseni kanssa

- En näe itseäni valaana (enää)*

Kaikesta tästä huolimatta sairaus vain houkuttelee. En koe päässeni yhtäkään askelta eteenpäin, tai no ehkä yhden eteen ja sitten vähintään yhden taakse, samassa pisteessä ollaan.

Syön enemmän kuin varmaan ikinä, mutta sairaat ajatukset eivät anna periksi. Desimittoja, aikatauluja, pakkoliikuntaa, neurooseja, tapoja joista ei voi päästää irti. Leivästä pala kuuluu koiralle, laske makaroonit ja kuori rasvakerros viilistä ja niin edelleen. Päivä, jona ateriasuunnittelma on toteutunut jokaista desiä ja hedelmää myöten, ei voi olla voitto. 

Tunnen olevani niin puun ja kuoren välissä. Mietin aina välillä, pitäisikö sittenkin hankkiutua sairaalakuntoon, sillä pohjalta voisi olla helpompi ponnistaa ylöspäin. Ehkä en ole kärsinyt tarpeeksi halutakseni parantua.

Masennus on poissa, kiitos kesän ja lääkityksen, mutta ajatus siitä, että mun ihan oikeasti pitäisi pyrkiä sairaudesta irti ahdistaa suunnattomasti. Se on edelleen mun suojamekanismi, haluaisin haluta päästää siitä irti mutta en vain halua.

* En näe itseäni valaana, pikemminkin tunnen itseni sellaiseksi (läskittää henkisesti, olen tilaavievä, kömpelö, kovaääninen, ärsyttävä, ylimääräinen)

Kuvitelmia

Loma! Ja voin sanoa selviytyneeni tästä viikosta mallikkaasti, en skipannut yhtäkään menoa, vaikka stressasikin. Nyt on todella rela fiilis, kesä aikaa asennoitua syksyyn. Olen nimittäin aloittamassa normaalin koulunkäynnin, nyt keväällä olen siis ollut sairaslomalla ja muutaman kuukauden tehnyt koulujuttuja kevennetysti. Mun ei tarvitse enää (toivottavasti ikinä) selitellä itselleni tai kenellekkään muullekkaan, miksi jumitan kotona kun muut puurtavat koulussa. Mun ufo koulusysteemi on nyt historiaa, ja syksyllä alkaa aika lailla normaalimpi elämä. 

Olen päässäni rakennellut kuvaa syksystä, uudesta koulusta ja harrastuksien aloittamisesta. Noissa kuvitelmissani liikun paljon, niin paljon, että olen voinut päästää irti kaikesta syömissäätöpaskasta. Syön kouluruokaa kuten muutkin, ilman huonoa omaatuntoa. Mulla on energiaa harrastaa tanssia, lenkkeilyä ja musiikkia, tiheän terapian (tämä ei oikein sovi kuvaan!) lisäksi. Olen vapaa, riippumaton, sitoutumaton, v a p a a ! 

Öh. Kyllä, tapanani on aina kaunistella tulevaisuutta, mutta en oikein tiedä miten suhtautua uusiin kuvioihin. 

Selitän nyt mitä tarkoitan syömissäätöpaskasta irti päästämisellä. Sitä, ettei elämäni menisikään enää syömisten mukaan, sitä, että voisin tavallisena arkipäivänä kahvilassa opiskellessani ottaa croissantin, jos mitään terveellisempää ei olisi tarjolla, ja sitten syödä sitä kouluruokaa. Se on toen teolla alkanut mietityttämään (a. löysin netistä koululounaiden kalorimäärät b. en ole ennenkään, "terveenä", syönyt kouluruokaa). Miten pystyisin ensi syksynä syömään jotain tyyliin friteerattua kasvispihviä tai vaaleaa makaroonia? 

Ehkäpä mun pitää vaan niellä se fakta, ettei syömishäiriöstä voi parantua niin nopeasti tai helposti. Se vie aikaa, se ei tunnu kivalta, siihen kuuluu lukuisia ahdistuksia ja omatunto kolkuttelee hartaasti. Ristiriitoja ja epävarmuutta luvassa jatkossakin.

Leikin nyt kuitenkin vielä hetken ajatuksella terveestä suhtautumisesta ruokaan, ja listaan mitä kaikkea tekisin, jos se olisi niin helppoa:

- söisin kaverin popcornlaarista leffassa

- valitsisin jugurtin maun mukaan (banaanijugu!)

- söisin usein kevytjäätelöä

- voisin kahvilla käydessäni syödä karjalanpiirakkaa

- ostaisin esim. pätkiksen kahvin kanssa silloin tällöin piristämään päivää

- söisin kokonaisen banaanin kerralla

- kävisin piknikillä ja ottaisin mukaan kaikkea suht' terveellistä hyvää, paljon hedelmiä, leipää ja tuorejuustoa

- joisin Frissiä kuumina päivinä

- käyttäisin hunajaa teessä ja välillä puuron kanssa

- joisin huoletta tuoremehua mihin aikaan päivästä vaan, mittaamatta

- kotona olisi rasvatonta maitoa, mutta muualla voisin juoda kevytmaitoakin

- saisin maistaa aina tarjottaessa

- osaisin tehdä tätä kaikkea kohtuudella, ahmimatta ja silloin tällöin

- tietäisin, milloin mieliteoille pitää antaa periksi ja milloin ei (En todellakaan luota siihen, että tiedän. En ole ikinä tietänyt, ja siksi minun on vaikea ajatella itseäni normisyömärinä. Olen aina syönyt eniten ja liikaa, tai sitten liian vähän. Tuon ajattelu pistää epäilemään paranemisen mahdollisuutta eniten).

Elämä ilman ravintoarvotaulukkoja, kaloreita JA ylimääräisiä kiloja? 

Niin, eihän kaikkea voi saada.

Yliherkkä

On ikävää olla herkkä. Tänäänkin ehti jo käydä yksi sellainen juttu, että olisin halunnut vaan juosta peiton alle piiloon ja sulkea silmät ja korvat.

Herkkyyskohtaus. Tuntuu, ettei elämästä tule mitään näin herkkänä, miksi en siis juoksisi pakoon, erakoituisi. Eläisin jossain kuusessa koiran kanssa ilman paineita mistään. Ei kukaan voi ikinä oppia, mitkä asiat mua satuttaa. Vika on siis minussa. Jos joku on yliherkkä jollekkin ruoka-aineelle, esimerkiksi pähkinöille, eihän se ole pähkinän vika, jos tyyppi syö sen ja saa allergisen kohtauksen. Allergikko ei vaan ole suojellut itseään tarpeeksi hyvin pähkinöiltä. Tämän logiikan mukaan minun pitäisi erakoitua. Ainakin siltä nyt tuntuu.

Pientä itsesääliä havaittavissa, joo. Mutta mihin muuhunkaan blogit on tarkoitettu?

Perusongelma

Eilen oli oikeastaan tosi hyvä päivä. Huomasin jälleen, että elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka saavat syömisongelmoittamiseni tuntumaan turhalta, ainakin hetkeksi. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta ongelmiini, kun elämääni on eksynyt niin monia ihania henkilöitä, jotka vielä välittävätkin minusta. Kaiken lisäksi on kevät!

Tuolta tuntuu hyvinä hetkinä ja päivinä, mutta nyt toistaiseksi fakta on, että epävarmuuden iskiessä häiriöpeikosta tulee taas se paras kaveri, tuttu ja turvallinen. Minun pitäisi oppia olemaan rakastamatta sitä. En vain tiedä miten. Huonoina hetkinä sitä vaan on niin heikko, että sairaus pääsee sanelemaan liikaa.

Ei niin hyvä yhtälö

Olin jossain vaiheessa täysin ihastunut cute-sanaan. Suomenkielen sanoista parhaiten tuollaista kaunista viattomuutta (/viatonta kauneutta) kuvaa sana suloinen, mutta se ei ikinä vetänyt vertoja englanninkieliselle vastineelle. I want to be a CUTE & innocent girl, noin ajattelin joskus, ja loppuenlopuksi CUTE, innocent & fat ei kuulostanutkaan hyvältä yhtälöltä. Siitä tämä varmaan lähti.

Kirjoitan tähän blogiin aivan LIIKAA, mutta mitäs muutakaan tekemistä tällaisella sairaslomalaisella olisi.

Historiaa

Pohdin vuosia, miten hoikistua. Varmaan ihan siitä asti kun aloitin koulun. Koko ala-asteen ajan tunsin olevani "se isoin tyttö", vaikka en minä aina ollutkaan.

Minä olin pohjattoman perso makealle. Tuntui, että söin aina enemmän kuin muut.

Olin jo pikkutyttönä "paineen" alla, mutta en vain osannut muuttaa syömisiäni. Tunsin, etten omistanut sellaista asiaa kuin itsekuri, että olin täysin voimaton vastustamaan kiusauksia. Podin silti huonoa omaatuntoa syömisistäni ja ahdistuin vatsamakkaroistani.

Joskus 12-vuotiaana siskoni alkoi kiinnittämään syömisiini huomiota ja kommentoi herkutteluani. Otin käyttöön karkkipäivän, mutta se ei juurikaan vähentänyt mässäilyä, antoi vain luvan syödä hyvällä omallatunnolla edes yhtenä päivänä. Eräänä kesälomana herkuttelin joka päivä, salassa siskolta ja äidiltä. Kipaisin usein lähikauppaan hakemaan jäätelöä, suklaata ja pakastepizzan, heti kun sisko ja äiti olivat lähteneet kotoa. Piilottelin pizzapakkauksia ja muuta todistusaineistoa, joskus myönsin äidille syöpötelleeni ja itkin kuinka en osannut syödä 'oikein'. Lihoin tuona kesänä, mutta paino oli kuitenkin normaalin rajoissa. Tuntui, että vatsamakkarat olivat takertuneet minuun kiinni.

Myöhemmin sain herkuttelun sen verran kuriin, etten ostanut itselleni karkkia yms. selkeästi 'herkuiksi' luokiteltavia asioita muulloin kuin karkkipäivänä. Opin myös, että tarjottaessa voi edes joskus kieltäytyä. Joka tapauksessa söin usein epäterveellisesti, rasvaisia valmisruokia, paljon sokeripommijugurtteja ja niin edelleen. En vain pysähtynyt ajattelemaan, kuinka paljon ylimääräistä pahaa ravinnossani oli. Totuus olisi ollut liikaa.

Viime keväänä sitten otin itseäni niskasta kiinni. Kyllästyin omaan saamattomuuteeni... Muutos ei tapahtunut naps vaan, mutta asenne alkoi muuttua. Sellainen päivä oli hyvä, jolloin ei ollut aikaa syödä. Annoin verensokerini laskea ja koin sen positiiviseksi ilmiöksi. En kuitenkaan vielä "pelännyt" mitään ruokaa, vehnäpaahtis oli minulle leipää siinä missä ruisleipäkin. Muistan edelleen joidenkin päivien syömiset melkein vuoden takaa. En ollut ikinä laskenut kaloreita tosissani, mutta keväällä sekin alkoi. Päähän iskostui "mitä vähemmän, sen parempi"-ajatus, ja kesällä oli aikaa keskittyä ainoastaan laihdutusprojektiin. Vaalea vehnä jäi täysin, aloitin kasvissyönnin (kylläkin osin eettisistä syistä), aika meni syömisten suunnitteluun, ravintosisältöjen tutkiskeluun ja liikuntaan. Enemmän teetä, vähemmän ruokaa. "Vähintään viisi kuppia teetä päivän aikana."

En paastonnut missään vaiheessa. Söin kolme kertaa päivässä, päivän viimeinen ateria oli usein vain hedelmä. Ruoka-ajoista tuli ehdottoman tarkkoja.

Syksyä kohden koin hallinnantarvetta koko ajan enemmän ja enemmän: tein aikatauluja, syömisten kontrolloinnin lisäksi hoidin hiuksiani ja ihoani pakonomaisesti. Merkitsin "elämäntapavihkooni" päivittäin mitä olin syönyt, kuinka paljon liikkunut ja miten hoitanut ulkonäköäni.

Olen miettinyt, että onko käyttäytymiseni ollut pikemminkin ortorektista kuin anorektista. Nimittäin jossain vaiheessa (alkusyksystä) join joka ikinen päivä "vanhanajan kaakaon", koska olin lukenut kaakaon terveysvaikutuksista. Ehdin jopa kyllästyä siihen, mutta silti jatkoin vain, koska ajattelin sen olevan terveellistä. Jossain vaiheessa en enää jaksanut huolehtia kaakaon kaloreiden vaikutusta ja lopetin sen juomisen.

Loppusyksystä sitten tiedostin, että mulla on joku ongelma syömisen suhteen. Syömishäiriöiseksi en uskaltanut itseäni sanoa. Lisäsin hieman syömisiäni oma-aloitteisesti ja ajattelin, että kyllä tämä tästä... Ruoka pyöri kuitenkin päässä koko ajan ja kiellettyjen ruokien lista vain kasvoi. Sitten sain jonkun kuumetaudin, joka pitkittyi, ja jouduin lääkäriin, missä kiinnitettiin huomiota painooni. Äiti järkyttyi painokäyrässä näkyvästä painon romahduksesta. Mun syömisiin alettiin kiinnittää huomiota, mutta paino laski edelleen. Lasku on vasta nyt tämän vuoden puolella saatu pysähtymään, kun olen alkanut syömään ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti. Paino ei kuitenkaan ole lähtenyt nousuun, enkä ole valmis sitä nostamaan, ainakaan nyt. Syön tietysti reippaasti enemmän kuin söin ennen, ominpäin, mutta neuroottinen suhtautuminen ruokaan ei ole vähentynyt. Elämä on edelleen aikataulujen tekemistä ja desimitan kanssa säätämistä.

Sairas/Terve

Fiilikset eivät tunnu 'tasoittuvan' ollenkaan. Tarkoitan siis, etten tahdo millään sopeutua tähän lihotuskuuriin (noin rumemmin sanottuna), vaan koko ajan pitää kerrata miksi mä tätä teen ja perustella kaikki itselleen!

Päässäni pyörii koko ajan kahden mielen taistelu, tiedättehän, Se Terve ja Se Sairas. Se Terve on vahvasti sitä mieltä, että olen todella vahva yrittäessäni parantua, paljon vahvempi kuin jotkut helvetin pro-anat. Pro-anathan puhuvat aina siitä tahdonvoimasta, mutta helpointahan olisi heittäytyä syömättömyyteen, eikö? Enemmän tahdonvoimaa tarvitaan parantumiseen. Noilla sanoilla Se Terve yrittää yleensä vallata elintilaa pääkopastani Siltä Sairaalta.
Se Sairas puolestaan rakastaa itseään. Se rakastaa törröttäviä luita, naksahtelevia niveliä, nälkää, heikotusta, kontrollointia ja jopa pakkomielteitä. Se muistuttaa olemassaolostaan edelleenkin useita kertoja päivässä. Se saa minut tuntemaan, että sormien nivelten naksahtelu on jotenkin arvokasta ja että verensokerin laskeminen liian matalalle on ainoastaan hyvä juttu, kuten huono ääreisverenkiertokin. Se saa minut luulemaan, että rakastan sitä, vaikka minulle on kerrottu, että sairaus vaan rakastaa itseään. Se Sairas hyökkää varsinkin kun olen yksin.

Olen miettynyt, onko tuollainen henkilöinti hyvä asia. Entä jos se sekoittaa päätäni vain enemmän? Olen joka tapauksessa huomannut, että harrastan tuollaista nykyään aika paljon.

-----

Tänään on ollut outo päivä. Tuossa hieman aikaisemmin joka paikkaa särki, jopa päätä (harvinaista minulla). Ruokahalu väheni vähenemistään kohti päivällisaikaa. Se tuntui enemmän fyysiseltä kuin psyykkiseltä, joten annoin itselleni luvan syödä tänään vähemmän (en voi siltikään kiistää, etteikö Se Sairas olisi hurrannut). Kierreltyäni kaupassa taas aivan liian kauan, päädyin syömään annoksen kaurahiutaleita, mustikoita ja maitoa. Ja sen ruisleivän, joka päivälliseeni kuuluu. Kuulostaa aika hiilaripitoiselta, mutta oikeastaan ei niitä ollut sen enempää kuin syön yleensä päivällisellä, ateria oli vaan muuten hieman yksipuolinen. Maitoannokseni ujutin espresson (jaksoin kerrankin säätää mutteripannun kanssa) sekaan, tuloksena suhteellisen maukas cappuccino (maitoa olisi voinut vaahdottaa hitusen enemmän).

Teehetki

Turvauduin teen piristävään vaikutukseen, väsyttää sen verran. Päiväunia en aio ottaa, muutenkin nukkunut vähän mihin aikaan sattuu, kun unirytmi on sekoittunut. Joulun jälkeen olen ollut väsynyt, varmaan stressin ja syömisten takia...

Joulu oli joten kuten siedettävä, pieni pettymys kuitenkin. Huomasin taas miten vaikeaa on syödä "oikein". En vain osaa, haluaisin joko jättää syömättä tai sitten ahmia. Mitään vakavaa ahmimishäiriötä minulla ei ole, mutta ahmin nykyään aina kun annan itselleni luvan syödä edes vähän herkkuja. Joulun syömisten takia petyin itseeni ja lisäksi sain myös fyysesti pahan olon. Seuraavat päivät menivät sitten lähes paastoten, mutta onneksi ei sen enempää... Megahuonoa omatuntoa en kuitenkaan saanut, mutta tulipa taas todistettua etten osaa yhtään poiketa syömistottumuksistani ilman jonkinlaista ongelmaa... Masentavaa. En usko pitäväni herkkupäivää vähään aikaan, siitäkin mennyt maku.

*

Lueskelin tuossa aiempia ruokapäiväkirjamerkintöjä, ajalta ennen ravintoterapeuttia... Nykyään määrät ovat suuremmat, ja niitä tullaan vielä kasvattamaan. Nyt ei olisi yhtään motivaatiota syödä r-terapeutin ohjeiden mukaisesti, haluaisin niin heittäytyä syömättömyyteen. Se antaa niin paljon enemmän mielihyvää minulle, miten herkulliselta ja houkuttelevalta vaihtoehdolta se kuulostaakaan! Kun ei syö, ei tarvitse myöskään murehtia...
MUTTA, eihän se noin mene. Tai menee se, jos annan sen mennä, mutta en saa antaa... En halua kuitenkaan tuhota itseäni. En halua olla näinkään laiha, tai no, ainakaan laihempi, mutta haluan elää yhtä kontrolloidusti kuin ennen. Edelleen pelottaa - mitä minulle jää, jos ja kun tästä häiriöstä ei ole enää mitään jäljellä?

Jotenkin jäänyt se säästö-ajattelutapa päälle. Siis se, että kaikki ruoka jonka vaan pystyy karsimaan ruokavaliosta pois, on karsittava. Alitajunnassa tai jossain pääkoppani syövereissä pyörii kysymyksiä. Esimerkiksi, miksi ihmeessä pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun minulle ei tuota mitään ongelmaa syödä vaikka neljä kertaa päivässä? On vaan pakko toimia mieltään vastaan, vaikka se tuntuu erittäin tukalalta.

Analysointia

Iski sittenkin kirjoitusfiilis.

Jauhan täällä pääasiassa syömisistäni, mutta ajattelen (jonkinverran) muutakin. Riippuu päivästä... En edes tiedä mikä siihen vaikuttaa, joinain päivänä syömättömyys vaan tuntuu paremmalta vaihtoehdolta... Toisina taas päässäni kuuluu terve ääni, ja kaikki on ainakin hetken aikaa ok. Tämä sairaus/häiriö/ongelma/mikä mulla onkaan on hirveän ristiriitainen, ainakin mun tapauksessa. Toisaalta 'terve puoli' minusta haluaisi vain taistella sairautta vastaan, mutta samalla se 'sairas puoli' ahdistaa koko ajan takaraivossa. Se huono omatunto joka toisinaan mielessäni kummittelee, on karmea. Tunnen oikein, kun se hiipii mieleeni ja alkaa levitä. Kuulostaa hassulta, mutta suunnilleen tuolta se tuntuu.

Niinä päivinä, kun syömiset ovat hieman pienemmässä osassa, kirjoitan toiseen blogiin, nimelläni. edit: kirjoitin

Tänään on huono omatunto. Olisi niin paljon helpompaa syödä vähemmän, vähempi normaalisti, niin ei tarvitsisi pähkäillä. Toisaalta tiedän, mihin se ajaa, enkä oikeastaan halua tehdä hallaa itselleni. Yritän päästä tästä ongelmasta eroon, vaikka tuntuu että teen koko ajan väärin. Taas tätä terveen ja sairaan vuoropuhelua.

AAMUPALA
Mysliä ~1,5 dl
Kauramaitoa

VÄLIPALA
25g leipäpala
Margariinia
Juustoa
Kuivattuja omenanpaloja
(100% omenaa)

LÄMMIN RUOKA
Kaksi pienehköä annosta
soijarouhe-herkkusieni-pastaa

VÄLIPALA
25g leipäpala
Juustoa
Mandariini

Äh. Miksi tämä on yhtäkkiä taas näin vaikeaa.
Ehkä tämä tästä kun pääsen ravintoterapeutille kuulemaan miten se syöminen tehdään.

Kuulostaapa angstiselta. Hymyjä.