Vaivainen diagnoosikokoelmani

Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.

Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.

Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.

En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!

Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.

Vuoristorataa, karuselliä, hattaraa

Olen varma sairastavani maanis-depressiivistä mielialahäiriötä pikakelauksella. Ainakin tällaisen päivän jälkeen.

Toisinaan olen maaninen. Jonkinlaista teennäistä (?) energiaa olisi vaikka muille jakaa. Hypin ja pompin. Olen levoton. Haluan tuhlata kaikki rahani. Olo on kuin olisin vetänyt kofeiiniöverit kerta toisensa jälkeen. Puhun liikaa ja tajuan sen aina välillä itsekkin, mutta en vain saa kytkettyä "pirteyttäni" pois päältä. Sosiaalisuuteni yllättää itsenikin.

Ja sitten elämääni ilmaantuu joku pienoinen vastoinkäyminen ja kaikki on taas turhaa. Haluan jäädä ikuisiksi ajoiksi sairaslomalle. Koen itseni sosiaalisesti mitättömäksi. Olen hiljaa ja tuijotan tyhjää. Haluaisin vain muuttua näkymättömäksi ja syödä Fazerin sinistä. Näkymättömänä ei kai voi lihoa. Mutta kun en voi näkymättömäksi muuttua, poljen vain jalkaa.

Kaikki nuo fiilikset yhden ainoan päivän aikana. Kumpikaan olotila ei kestä kokonaista päivää. Oikeastaan ne vuorottelevat useita kertoja valveillaoloni aikana. Depressio ilmeni pidemmissä jaksoissa tietysti ennen lääkitystä (Seronil 30mg), mutta lääkityksen alettua vaikuttaa sitä on ilmentynyt lähinnä "kohtauksina" maanisuuden vastapainona.

Tällaisia päiviä tulee, muina päivinä mielialani on jokseenkin normaalilla tasolla (ahdistusta tuottavat ainoastaan ne samat asiat: ruoka, jotkut sosiaaliset tilanteet ja pelot).

Tällä viikolla olen syönyt päivittäin jotain kiellettyä, herkkua, "pahisruokaa", tanssin varjolla (tiiviskurssi 5x/vko). Viime viikonloppunahan kroppa pragasi todennäköisesti tanssin tuomasta fyysisestä rasituksesta, joten olen jotenkin kyennyt nielemään kiltisti kaikenlaista.

Huomenna on viimeinen päivä Tätä Viikkoa ja sitten olen päättänyt palata tuttuun ja turvalliseen herkkupäiväsysteemiin. Tiedän, ettei kukaan tervejärkinen tuomitsisi alipainoista ihmistä herkkujen päivittäisestä syömisestä, mutta joku siinä vaan on niin väärin. En pysty nauttimaan siitä, sillä tunnen itseni häviäjäksi kun annan itseni syödä _liian hyvää_ joka päivä. Ja kun synneistä suurin on ottaa runsaasti kaloreita jostain mistä ei nauti, tuntuu se vain niin turhalta! Mieluummin ansaitsen herkkupäivän niillä kuudella totaalisesti turvaruuilla vedetyillä päivällä viikossa kun pistän suun hetkeksi makeaksi joka päivä.

Kurjan haikeaa

Pikapostaus ennen tanssituntia, olen siis menossa. Eilinen tunti jäi välistä kun olin vielä sen verran uupunut.

Nyt olen sanoisinko kyennyt syömään sen herkun per päivä. Olen nimittäin käsittänyt, että kroppani vastustaa tuota tanssin tuomaa fyysistä rasitusta, jos en suo sille lisäenergiaa. Ja kaikki tuohan lukee mun listassa, joten sen pitäisi olla ok. Plus teen nyt mitä vaan, että voin jatkaa tanssikurssin loppuun! Katsotaan miten jatkan, kun se loppuu.

Tämä päivä on pääasiassa ollut jotenkin tahmea, tiedättehän, harmaa, ankea, tahmea, sunnuntaimainen, hiostava, turha. Kurjan haikea? Toivottavasti saisin vähän potkua iltaa kohti sieltä tanssista.

Luu kurkussa, glunks

Mä tiedostan hyvin, että mun paranemismyönteisyys menee aika vuoristorataa, ja se varmasti näkyy mun blogistanikin. Olen useammin kuin kerran ollut varma etten tule enää bloggailemaan rientäessäni kohti tervettä elämää, toisin on kuitenkin aina käynyt.

Juuri tällä hetkellä voisin sanoa että syömiset menevät hyvin. En tiedä kauanko tätä tulee nyt kestämään, mutta en oikeastaan halua edes miettiä sitä, yrittää vain selvitä kunnialla syömingeistä päivä kerrallaan.

Mulla oli eilen ravitsemusterapia, paikalla oli terapeuttini sijainen. Jossain mieleni sopukoissa syntyi joku paniikinpoikanen: apua, joudun aloittamaan tilanteeni selittelyn alusta, vieras ihminen, ääks. Mutta tälle sijaiselle olikin todella helppo puhua ja oikeastaan tämä väliaikainen ratkaisu osottautui parhaaksi jutuksi, mitä mulle on pitkään aikaan sattunut.

Huomasin, että tämä hoikka sijainen sanoi mulle aivan samat asiat kuin oma omenanmuotoinen ravitsemusterapeuttitätini, asteen pari perustellummin. Kuulostaa ääripinnalliselta, mutta tässä tilanteessa hoikkaan henkilöön on helpompi luottaa kuin pyöreähköön, joka on sinut ylimääräisten kilojensa kanssa. Minä en nimittäin usko, että oppisin itse "ylimääräisiin" samalla tavalla suhtautumaan. 

Sain kuulla, että päivittäin herkuttelu on ok (jopa suositeltavaa), niin kauan kun se ei korvaa normaalia ruokaa vaan toimii lisäenergiana ja "mielenravintona". Mulle valkeni vihdoin myös se, että joskus tavoitepainoni saavuttaessani (nyt en halua edes ajatella sitä), mun ei tarvitse vähentää syömisiä estääkseni painon nousemista entisestään, vaan se pysyy paikoillaan samoilla safkaamisilla. Se oli helpottavaa kuulla.

Lupasin kokeilla sitä herkku per päivä juttua ja vaa'atonta elämää. Se on kuulemma ihan normaalia elämää, jos ei ole ylipainoinen. Pelottaa, jännittää ja kaikkea muuta. Jotenkin sain lupauduttua, kun huomasin ettei se systeemi ollut ainoastaan mun "hullun" terapeuttini mielestä sopivaa. Viimeksi en päässyt edes kokeiluasteelle, nyt ehkä pidemmälle.

Sanalla sanoen lannistavaa

Olen saanut kehitettyä tuosta lenkkeilystäkin pienoisen pakkomielteen itselleni, tosin vielä toistaiseksi pitänyt kiinni vain joka toinen päivä-säännöstä. Ja myös toisesta 'terveestä' säännöstä, nimittäin siitä, että lenkille ei ole menemistä jos ei ole syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti sinä päivänä. 

Aloin jo sunnuntaina ("vapaapäivä") stressaamaan maanantaista (lenkkipäivä) lenkkiäni. Eilen sitten kirjaimellisesti pakotin itseni juoksemaan. Noh, ei se niin kamalaa ollut, mutta kysynpähän vaan, että miten tästä pakkomielteestä pääsee ikinä pois?

Sain juostessa jalkapohjaani rakon, jonka tapani mukaan revin irti, ja nyt jokainen askel sattuu, auts-auts-auts. Lisäksi pikkuvarvas on pallona, turvonnut, kuten aina kesäisin. Huomenna siis lenkkipäivä, jos oikeanpuoleinen jalka antaa myöden.

Asiasta toiseen, logiikkani mukaan syömisten olisi pitänyt helpottua sitä myötä kun olen alkanut syömään enemmän - siis ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti (olihan tuo pakko mainita). Sairaiden ajatusten pitäisi hellittää, kun ravitsemus paranee. Kyllä, nälän tunne on palannut (tai no, ei mulla sitä koskaan ennen ole ollut). Joudunko elämään nälässä? En. Tulen aterioistani täyteen. Olen syönyt näin paljon puolisen vuotta. Helpottaako? Ei. Edelleen minusta tuntuu että joudun puputtamaan jotain kaiken aikaa, syön valtavia määriä, ahdistaa päivä päivältä enemmän. Paino ei ole noussut, minkä takia ravitsemusterapeutti puhuu minulle kuin en olisi vielä tehnyt mitään. On hirveää yrittää sopeuttaa itseään sellaisiin määriin ruokaa, joita en edes pikkupossuna olisi syönyt! Ravintoni koostuu terveellisistä ruoka-aineista, mutta sitä on fyysisesti yksinkertaisesti liikaa, lannistavan paljon pureskeltavaa. Paino ei ole noussut, ehkä hieman laskenut (törkimys), mutta noiden määrien jälkeen ei voi kokea onnistuneensa.

Joudun juoksemaan kaupassa, sillä leipä ja juusto (!) loppuvat yhtenään. Kaikkea muuta kuin lohdutuksekseni edelläni kassajonossa asioi nälkäkurki, joka ostaa selvästi juuri sitä mitä mieli käskee: kassi on täynnä hedelmiä ja vihanneksia. En voi väittää, etteikö minua olisi vallannut jonkinlainen. kateudenhäivähdys 

Kuten terapeuttini on aina sanoo, onneksi voin syyttää tästä kaikesta ravitsemusterapeuttiani itseni sijasta!

No läskittää

Whii, olin eilen sukuloimassa parissa paikassa, ja herkkusaldokin (joka koostui pääasiasta jäätelöstä) näytti siltä. No, ne oli ne herkut ja seuraavan kerran juhannuksena jotain extraa.

Eilisen varjossa olen tänään syönyt vähän niinkuin sattuu, siis paljon vähemmän kuin lista määrää: maitokahvin, kahvilassa tuoremehun (~3dl?), kerrosviilin, 4dl linssikeittoa, omenan ja ruisleivän. En tiedä johtuuko vähäisestä kahvinjuomisesta vai tavallista alhaisemmasta kalorimäärästä, että olen ollut aika väsynyt. Huomenna syön listan mukaan ja menen lenkille. Ylihuomisesta en tiedä, haluaisin vain kokeilla entisiä (=ajalta ennen ravitsemusterapiaa) ruokailutottumuksiani, kun ei punnituksiakaan ole vähään aikaan luvassa.

Mulla oli pitkään vaihe, että tunsin itseni todella solakaksi ja näin itseni niin myös. Nyt jostain, ei hajuakaan mistä, on ilmaantunut läskitysolo; edelleenkin peilistä katsoo (useimmiten) ihan hoikka tyttö mutta tunnen itseni tilaavieväksi ja huomaan usein puristelevani makkaroitani esim. istuessani. En tajua miksi mun pitäisi lihota, nyt ajattelen että voin jotenkin sietää itseäni tällaisena mutta ei laihtumisestakaan haittaa olisi.

En vain jaksaisi enää perustella itselleni miksi syön sen listan mukaan, eli kuin hevonen. Kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen siihen, että olen saanut pidettyä painon suunnilleen samassa pisteessä. Lisäksi mun pitäisi nostaa painoa, eli siis syödä kaiken aikaa. Ravitsemusterapeuttikin puhuu mulle kuin en olisi tehnyt vielä mitään, ihan kuin söisin vieläkin kuin pikku jyrsijä, vaikka se ei ole totta.

Kukaan ei kysy minulta miksi

Ilmottauduin kesäksi tanssitunneille, tiiviskurssille. Jippiaijee. Tanssia olen oikeasti kaivannut, en vaan saanut joulun jälkeen mentyä tunneille paniikkihäiriön pelossa. Viisi tuntia viikossa, kahden viikon ajan. Odotan sitä niin! Se on mulle todella haasteellista, sillä koordinaatiokykyni ei ole paras mahdollinen (vielä), mutta juuri sen takia se onkin niin hauskaa.

Eilen kävin lenkillä päivänvalossa. Paras lenkki ehkä koskaan, mä vaan jaksoin jaksoin jaksoin ja ylitin itseni. Kaunis ilma plus tiukkatahtinen musa, toimii! Välillä tuntui että loikin kevyesti kuin gaselli, välillä taas pakotin itseni jaksamaan vielä yhden biisin. Kaksi edellistä lenkkiä olivat vähän sanoisinko nihkeitä, mutta hyvää kannatti odottaa! 

Ehkä en enää jatkossa säästä lenkkiä illalle, vaan harrastan juoksentelua päivänvalossa. Tarvitsen siihen hieman pokkaa, sillä en koe itseäni miksikään urheilijatyttöseksi. Kuvittelen nimittäin aina, että joku veteraaniurheilija tulee kommentoimaan juoksutyyliäni tai varusteitani... 

Tältä päivältä en odota paljoa. Pitää olla sosiaalinen, olla seurassa mistä en itse niinkään (ainakaan tänään) välitä, mutta toivottavasti läsnäoloni tuottaa iloa edes muille. Kuulostipa marttyyrilta, mutta fiilikset ovat nyt niin ei jaksa-tasolla.

Tämä viikko, tosin aika stressaava sellainen, ja sitten virallinen loma, eikä mitään suunnitelmia. Paitsi ravitsemusterapeutti viikon päästä, mutta sitä odotankin jo mielenkiinnolla, mitäköhän se nyt keksii...

Siis loma! Lomallahan mä olen ollut suurimman osan kevätlukukaudesta, mutta nyt tuntuu, että olen lomalla kuten normaalit ihmiset, olen luvallisesti lomalla, kukaan ei kysy minulta miksi!

Menu

Olen listaihmisiä, vaikka se ei varmaan ole tullut blogistani mitenkään ilmi. Nyt tuli pakottava tarve selvittää itselleni päähäni muodostuneita sääntöjä syömiseen liittyen, joten tässä jonkunlaista listaa.

plus

* veteen tehdyt puurot

* omena

* mandariini

* ruisleipä

* riisikakku/näkkäri/hapankorppu

* juusto 5-10%

* jugurtti/viili rasvaa max. 1%

* maitokahvi rasvattomaan maitoon

* juurekset kohtuudella

* kasvikset

* täysmehu

* sokerittomat piltit

* soijarouhe

* pavut/linssit

* kananmunan valkuainen

* keitot

ok harvemmin

* tietyt myslit

* weetabix

* täysjyväriisi

* täysjyväpasta

* kaura100-leipä

* perunalimppu ehkä

* banaani (1 hedelmäannos = puolikas banaani)

* viinirypäleet

* maissi

miinus ei normipäivinä

* ei-rasvaton maito

* ruokakerma

* jugurtit joissa +1% rasvaa

* tofu

* juustoiset ruuat

* leivokset

* avokado

* oliivi

* öljyssä säilytettävät syötävät

* sinappi

* kananmuna (keltuaisineen)

* vaalea leipä

* vaalea pasta

* valkoinen riisi

* valmisruoka, einekset

* ravintolaruoka

* sokeria sisältävät/keinomakeutetut juomat

* jäätelö (myös kevyt), suklaa, karkit yms.

* mannapuuro/vispipuuro yms.

Sääntöjäni ruokailuun liittyen:

- ei keinomakeutusta (kliks)

- mittaa desimitalla ainakin maitoa, mehua, mysliä, puurohiutaleita ja keittoa

- keskity syömiseen (= älä tee mitään muuta samaan aikaan)

- puuro aamunpalana vähintään joka kolmas päivä

- 4 tuntia aterioiden välillä (paitsi ravitsemusterapeutti on tunkenut sinne väliin jotain välipaloja :<)

- kun olet alkanut syömään annosta, älä enää lisää siihen mitään

- napostelu = itsensä huijaamista, eli ei maistiaisia

On mahdollista että täydentelen vielä. Yksinkertaisesti syömiset pyörii niin paljon päässä, että on pitänyt jo pitkään saada purettua noita ajatuksia... Sain kerrankin aikaiseksi, ja korostan, että ihan itseni vuoksi tuon näpyttelin.

Mulla on hyvä perjantaifiilis, melko stressitön. Viikonlopuksi kaikkea aivojennollausohjelmaa, mikä on varsin hyvä asia!

Pulla päivässä pitää muodot pehmeinä... vai miten se meni?

Olin ravitsemusterapeutilla eilen.

Ensin se pelotteli mua ahmimishäiriöllä, ja tiedänkin hyvin että anorektikot usein, ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ahmimishäiriöisiksi. Se sanoi että siihen mäkin todennäköisesti päädyn, mutta en vaan usko, sillä syön nyt jo niin hirveästi että olisi täysin _kohtuutonta_ saada ahmimishäiriö tällaisten mutustelujen jälkeen! 

Sitten. Simpsalapim. Se muutti mun välipalaomenan herkuksi ! Pullaksi / 100g karkkipussiksi / jäätelöksi / suklaapatukaksi/...

Menin pois tolaltani. Sanoin että yritän (se nainen on aivopesuri). 

Lähdin sieltä suoraan punnitukseen. Olin varmaan shokkitilassa, tärisin ja koko kroppa oli jännityksessä. Paino ei käytännössä ollut laskenut viimeisestä, joten aloin epäillä, että kotivaakani on epäluotettava. Anyway, sairaanhoitaja kyseli sainko lisää syötävää listalleni ja kerroin. "Ihmeellistä että joillekkin se on noin vaikeaa, kun toisille se on liiankin helppoa" se tokaisi kun hautasin kasvot käsiini.

Kävelin kotiin enkä pystynyt edes kuuntelemaan iPodia, kun pää oli kuin yksi suuri sotku. Sairas ja terve taistelivat mielessäni, oli ihan epätodellinen olo, enkä todellakaan tiennyt miten suhtautua asiaan... Kävin kaupassa hypistelemässä 100g karkkipussia, ja yritin tunkea päähäni, että jatkossa sellainen olisi perusostoksekseni viilien, ruisleivän, omenoiden ja kevytjuuston lisäksi. Joka päivä!

Äidille avauduin heti kun siihen oli mahdollisuus, mutta se ei nykyään uskalla oikein kommentoida mun syömisiä, koska kuulemma ymmärrän aina väärin. Kävin sitten periaatteessa keskustelua itseni kanssa äidin seurassa. 

Ahdistuin ahdistumistani ja tuntui että päähäni muodostunut solmu olisi kasvanut oikeaksi möhkäleeksi. Ajatukset sahasivat edestakaisin...

Sitten heräsin. En todellakaan pysty. Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämä on kokeilu, jos nyt aivan kamalasti alkaa ahdistaa niin sitten sä et voi näin syödä. Päätin että normiahdistuksen ja kamalan ahdistuksen raja meni juuri siinä, tai sitten se oli jo ylitetty. Ihanan vapautunut tunne; asiat jatkuisivat kuten tähänkin asti, turvallisesti tätä samaa linjaa. Ei sitä epävarmuutta, katumusta, paniikkia, epäonnistumisen tunnetta.

Tässä tapauksessa rohkeampaa olisi ehkä ollut sanoa kyllä kiitos pullalle, mutta en jaksa olla loputtoman rohkea nyt. Olen tehnyt jo paljon työtä lisätessäni ruokamääriä edes nykyiseen.

Loppupäivä menikin sitten lukemisen merkeissä. Pääsin jopa kahvilaan asti! Siellä oli sama kodikas ja lämmin tunnelma kuin aina ennenkin.

Harder, better, faster, stronger

Pääsin pitkästä aikaa lenkille. Elämäni ensimmäiselle lenkille päivänvalossa! Juostessa tuntui, että minähän jaksan. Kotiin tullessani oli kuitenkin ehkä 20 minuuttia tosi paha olo, vatsaan sattui ja hengittäminen oli vaikeaa. Ihan hyvät fibat jäi silti, toi heikotus voi johtua siitä flunssasta, josta olen vasta parantunut. Nyt kun olen uskaltanut lenkkitamineissani päivänvaloon, voisin kokeilla aamulenkkejä.

Lenkkeillessä kuuntelen ihan erilaista musaa kuin muuten, juostessa mulla parhaiten toimii Kanye West... Sarjassamme pieniä paljastuksia.

Muuten mennyt tänään oikeastaan hyvin. Sain koulujuttuja tehtyä, olin yhteyksissä pariin vanhaan kaveriin ja olisi tarkoitus nähdä. Tunnen itseni hieman normaalimmaksi tällaisina päivinä... Aamupalalta skippasin leivän ja mehun, välipalakin jäi eilisten mässyjen varjossa, mutta muuten olenkin syönyt tunnollisesti... 

Torstaina ravitsemusterapeutti. Toivottavasti ei tule lisäyksiä, kun en ihan ole saanut sujumaan. Eniten säätöä välipalojen, margariinien, juuston, pastan ja riisin kanssa.

En tainnutkaan kirjoittaa, että mulle tehtiin vihdoin hoitosuunnitelma; syksyllä olisi tarkoitus aloittaa tiheä (tod.näk. 2x viikko) terapia uudella terapeutilla. Muuten okei, mutta ahdistaa olla niin sidoksissa johonkin. Sen takia olen harrastuksetkin lopettanut, kun mua ahdistaa olla joka ikinen viikko silloin ja silloin siellä ja siellä. Noh, voisin vaikka puhua mun nykyisen terapeutin kanssa tästä, että mikä sen näkemys on.

Köhköh

Eilinen iltapaino 45,6... Yippee? Surullisinta tässä on, että (tuntuu, että) olen syönyt niin kuin minun pitäisikin! Syönyt jopa sen välipalajugurtinkin, jonka ravitsemusterppa tunki aamupalan ja lounaan väliin. Ja paino vaan laskee... Kaikki muuttuu vaan vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kun paino laskee. Oikeastaan illalla vaa'alla seisoessani toivoin että se olisi ollut rikki. Muistan kun sanoin, että suostun painamaan sen 48 kg, nyt sekin tuntuu liialta, koska pelkään pientäkin lihomista ja tällä hetkellä 48 on ainakin kahden kilon päässä.

Lisäksi äiti, terapeutti, lääkäri, sairaanhoitaja ja muut jaksavat jatkuvasti muistuttaa minua kuinka hienoa on, ettei paino ole päässyt laskemaan... En ole vaivautunut korjaamaan, kun en ole itsellenikään aivan myöntänyt että niin on käynyt. En todellakaan tiedä miten saan kakistettua kellekkään, että olen epäonnistunut kaiken tämän yrittämisen ja syömisen jälkeen. 

Äh. Ei oikein luonnistu tekstin luominen nyt, kauhistuttaa. Ravitsemusterapia ensiviikolla, äh, ei enää lisäyksiä kiitos. Olen tehnyt törkeästi töitä, eikä ole helpottanut mitenkään. Voimaton olo.

Kaapille kuusi kertaa päivässä

Eilen vihdoin oli aika ravitsemusterapeutille, ja sain viimeinkin kakistettua etten olekkaan syönyt listan mukaan, vaikka itsellenikin pitkään niin uskottelin. Alkuperäiseen listaan tuli yksi välipala lisää ja sitten mun pitäisi ryhdistäytyä eli syödä nekin mitä oon nyt jättänyt usein väliin. Kyseinen ravitsemusterapeutti oli todella hyvä, toisaalta toimi "järjen äänenä", muttei kuitenkaan pistänyt heti listaa uusiksi, mitä pelkäsin. Ahdistus iski kyllä tuosta pienestäkin lisäyksestä, sillä listani oli mielestäni jo valmiiksi vähintäänkin vaativa, enkä täysin pystynyt toteuttamaan sitä. Tänään sain kuitenkin kiltisti nieltyä sen välipalajugun ja muutenkin olen pysynyt listassa paremmin. Pelonsekaisin tuntein odotan, miten jatkossa onnistuu. Välipalat mukaanlaskien minun tulisi syödä kuusi kertaa päivässä...

En mä haluaisi tätä. Toisaalta olen huomannut, ettei mun kannata edes kysyä itseltäni, sairaus tuntuu vielä turvallisemmalta vaihtoehdolta. Voin aina laihduttaa takaisin, jos maailma 50+ -kiloisena ei miellytä. Voinko? Mitä ovat ne tarinat, kun paino on pompannut hallitsettomasti neljäseiskasta kolmekymmentä kiloa ylöspäin? Tuollaiset ajatukset kummittelevat, pitääkö mun vain luottaa ja toivoa parasta? Syödä, ja katsoa miten minun käy.

Sain tänään postista epikriisin ja siinä alareunassa oli diagnoosi F50.9 Syömishäiriö. En tiedä miksi tuntuu niin helpottavalta, kun se on virallista. Vaikkakin sen tarkemmin määrittelemätöntä.

Vaa'alla

Tuli tuossa aikaisemmin kirjoitellessani hieman kiire. Laitan nyt uuden postauksen kun jatkan hieman eri aiheesta...

Mulla oli viime viikolla punnitus + somaattisen puolen lääkäri. Sairaanhoitaja tokaisi, että puoli kiloa lähtenyt viime kerrasta, muttei kommentoinut mitenkään. Lääkäri sitten myöhemmin kyseli, että miksi käyrä on aavistuksen laskusuunnassa. En kai saanut vastatuksi mitään järkevää. 

Nyt kun kouluhommat ovat alkaneet, on ollut muutakin tekemistä kuin vaa'alla ravaaminen. Punnitsin eilen itseni "pitkästä" aikaa ja se näytti 46,7 kg. Edelleenkin olen tietoinen, että paino vaihtelee, mutta ainakin kilon se on päässyt tippumaan. Ahdistaa, kun tiedän, etten voi jatkaa näin. Pitäisikö minun syödä vielä enemmän? Esimerkkinä joudun tunkemaan naamariini 8 siivua leipää päivittäin. 3-4 niistä korvaan riisikakuilla, en tiedä saisinko. Margariinia en käytä sitä yhtä teelusikkaa per leipä, ja aika usein tulee käytettyä vain juustoa... Muuten noudatan listaa. Ja painoni laskee. En tiedä itkeäkkö vaiko nauraa, ensiviikolla on ravitsemusterapeutti ja se saattaa pistää listan vieläkin pahemmaksi.

Jatkossa mulla on punnituksia kerran kahdessa viikossa. 

Ahdinko

Paska, miksi mun pitää opetella syömään yli kulutukseni? Enhän mä voi loppuelämääni tälläsiä määriä ruokaa tunkea suuhuni, siis mitä ravitsemusterapeutti on mulle määrännyt. Miten mä sitten lopetan, kun oon tottunut vetämään sen kolme leipää kerralla? Tuntuu, etten vaan pysty tähän. Ahdistaa. Tänään oon syöny aika pitkälti niinkuin on sovittu, josta voisi olla ylpeä viimepäivisten säätämisten jälkeen, mutta en osaa kun kalorilaskuri näyttää punaista! Joojoo, tiesinhän minä, ettei siitä kalorilaskurista seuraa mitään hyvää... En vaan kestänyt "sokkosyömistä" ja päädyin taas laskeskelemaan. Ärr. 

Joka puolella korostetaan sitä, että syömishäiriöisillä on usein liian kova miellyttämisentarve. Itsessäni olen huomannut tuon piirteen siitä, että suostun syömään noita määriä, miellyttääkseni ihmisiä, jotka ovat minusta huolissaan.

Terapia tuntuu entistäkin turhemmalta. En tiedä mistä mun pitäisi siellä puhua, koko ajan tulee enemmän ja enemmän niitä hiljaisia hetkiä. Asiat joita terapeutti kysyy, ovat mielestäni aika epäolennaisia. Se kysyy, mä vastaan, se toistaa mitä sanoin. Hiljainen hetki. Uusi kysymys ja niin edelleen. Mulla ittellä ei vaan ole oikeen mitään sydämellä, joten en koe puhumista helpottavaksi.

Ruokamäärät uusiksi

Tällä kertaa tuli ravintoterapeutilla sitten ruokamääriin vähän radikaalimpaa muutosta, kun ei tuo paino ollut ainakaan noussut... Okei, olen myönteinen parantumisen suhteen, mutta kauhistuttaa silti. Leipämäärät varmaan triplautui, mutta ei se auta kuin syödä! Tässä on nyt sitä haastetta, ja tavoitteena pidän sen että voisi lähteä hetkeksi ulkomaille keväällä/kesällä ilman syömisongelmointia.
Välillä päähän ajautuu kuitenkin sellaisia ajatuksia kuin "tarkoittaako tämä nyt hyvästejä syömishäiriölle, voi ei" ja "ehkä r-terapeutti olikin henkisesti epätasapainoisessa tilassa ja laittoi mun ruokamäärät tarpeettoman isoiksi", ja toisaalta "Syön nämä nyt, ja kun ajaudun johonkin normaali- ja ylipainon rajoille, voin taas laihduttaa.".

Täytynee vaan syödä sen enempää ajattelematta...

Eräs tiistai.

Kirjoitusfiilis ei hellittänyt, joten kerron nyt päivästäni, joka oli yllättävän leppoisa.

Aamulla oli hammaslääkäri, ei siinä ihmeempiä, paitsi että sain itseni superaikaisin ylös sängystä! Stressasin hammastarkastusta, edellisestä oli ehtinyt kulua jo kaksi vuotta. Sen jälkeen palasin kotiin jumittamaan, ja kun sain jumittamisesta tarpeekseni ajoin kuntopyörällä. Kerrankin viitsin tehdä sen keskellä päivää, yleensä se jää päivän viimeiseksi koettelemukseksi! Tuli hyvä fiilis ja sain raahattua itseni suihkuun.

Päivällisestä pitää laittaa oikein erityismaininta, sillä sain lempiruokaani eli linssikeittoa. Äiti se osaa.

Lähdin koiran kanssa ulos. Siellä oli paljon ihmisiä ja koira intoili liikaa, mutta se olikin ainoa tilanne tänään, jossa hermojani koeteltiin.

Illemmalla tuntui että stressi oli taas tuloillaan, mutta häädin sen pois lähtemällä kävelylle itsekseni. Kävin samalla kaupassa, joka sijaitsee hieman kauempana kodistani. Sitten kiertelin katuja ja kuuntelin hyvää musiikkia yli tunnin ajan. Jalat olivat kuitenkin niin jäässä, että oli pakko kiiruhtaa kotiin... Nyt särkee, kun taisivat aika pahasti paleltua. Ähs.

---

Söin tänään lähes r-terapeutin ohjeiden mukaisesti, sain jopa lounaan syötyä, se kun jää usein välistä.

AAMUPALA
2 dl Tropicana Appelsiinituoremehua
2 dl Pirkan hedelmäistä mysliä
Alle 1 dl Pro Feel-maitojuomaa

LOUNAS
2 Tempo Kevyt-leipää
Keiju-margariinia
Julia17%-juustoa
Paprikaa
1 herkkusieni

PÄIVÄLLINEN
2 annosta linssikeittoa
(linssejä, perunaa, porkkanaa, paprikaa, maissia, valkosipulia, mausteita)

VÄLIPALA
1 Tempo Kevyt-leipä
Keiju-margariinia
Julia17%-juustoa

ILTAPALA
Persikkaraejuustorahkaa
(2 persikanpuolikasta = ~120g, 1 dl raejuustoa, 1 dl maitorahkaa)

---

Waaff. En taaskaan tiedä mitä noista määristä pitäisi ajatella. Ehkä pitää vaan niellä. Enpähän ole itse määristä päättänyt, joten...

Teehetki

Turvauduin teen piristävään vaikutukseen, väsyttää sen verran. Päiväunia en aio ottaa, muutenkin nukkunut vähän mihin aikaan sattuu, kun unirytmi on sekoittunut. Joulun jälkeen olen ollut väsynyt, varmaan stressin ja syömisten takia...

Joulu oli joten kuten siedettävä, pieni pettymys kuitenkin. Huomasin taas miten vaikeaa on syödä "oikein". En vain osaa, haluaisin joko jättää syömättä tai sitten ahmia. Mitään vakavaa ahmimishäiriötä minulla ei ole, mutta ahmin nykyään aina kun annan itselleni luvan syödä edes vähän herkkuja. Joulun syömisten takia petyin itseeni ja lisäksi sain myös fyysesti pahan olon. Seuraavat päivät menivät sitten lähes paastoten, mutta onneksi ei sen enempää... Megahuonoa omatuntoa en kuitenkaan saanut, mutta tulipa taas todistettua etten osaa yhtään poiketa syömistottumuksistani ilman jonkinlaista ongelmaa... Masentavaa. En usko pitäväni herkkupäivää vähään aikaan, siitäkin mennyt maku.

*

Lueskelin tuossa aiempia ruokapäiväkirjamerkintöjä, ajalta ennen ravintoterapeuttia... Nykyään määrät ovat suuremmat, ja niitä tullaan vielä kasvattamaan. Nyt ei olisi yhtään motivaatiota syödä r-terapeutin ohjeiden mukaisesti, haluaisin niin heittäytyä syömättömyyteen. Se antaa niin paljon enemmän mielihyvää minulle, miten herkulliselta ja houkuttelevalta vaihtoehdolta se kuulostaakaan! Kun ei syö, ei tarvitse myöskään murehtia...
MUTTA, eihän se noin mene. Tai menee se, jos annan sen mennä, mutta en saa antaa... En halua kuitenkaan tuhota itseäni. En halua olla näinkään laiha, tai no, ainakaan laihempi, mutta haluan elää yhtä kontrolloidusti kuin ennen. Edelleen pelottaa - mitä minulle jää, jos ja kun tästä häiriöstä ei ole enää mitään jäljellä?

Jotenkin jäänyt se säästö-ajattelutapa päälle. Siis se, että kaikki ruoka jonka vaan pystyy karsimaan ruokavaliosta pois, on karsittava. Alitajunnassa tai jossain pääkoppani syövereissä pyörii kysymyksiä. Esimerkiksi, miksi ihmeessä pitäisi syödä viisi kertaa päivässä, kun minulle ei tuota mitään ongelmaa syödä vaikka neljä kertaa päivässä? On vaan pakko toimia mieltään vastaan, vaikka se tuntuu erittäin tukalalta.

Säätöä

[poistettu.]

----

Tällä viikolla olin ensimmäistä kertaa ravintoterapeutilla. Tunnen, että siitä oli hyötyä, sillä olen nämä muutamat päivät (jos nyt tätä päivää ei lasketa, mutta r-terapeutti sanoi että herkkupäivä kerran viikossa on täysin ok...?) olen uskaltautunut syömään hieman enemmän kuin ennen, sillä luotan ravintoterapeutin ohjeisiin, enhän halua laihtua enää. Olen vain sokeasti noudattanut terapeutin ohjeita... Tosin syömiskäyttäytymiseni ei ole muuttunut yhtään vähempi neuroottiseksi, mutta ravintoterapeutin avulla saan painonlaskun loppumaan. Saa nähdä, mitä käy, kun painonlaskun lopettamisen lisäksi pitäisi jossain vaiheessa hankkia lisää kiloja. ÄH.