Postaustahti taas vähän kiihtynyt. Ehkä on ahdistanutkin hieman enemmän... No, yritän löytää elämän.
Tänään olisi tarkoitus mennä mun lempikahvilaan lukemaan koulujuttuja. Piti mennä jo viime viikolla, mutta sitten pään valtasivat tutut ajatukset. Miksi mä sinne menisin, ei mua kaivata siellä ja turha mun on pakottaa itseäni sinne kun ei se mitään auttaisi, tilaisin vaan ääni täristen teetä ja heittelisin kolikoita enkä oppisi mitään kun tuntisin ylimieliset katseet selässäni, pitäisin vaan pöytää turhaan varattuna... Ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta kun kahvilaan mennessäni käännyinkin takaisin kotiin ja käperryin sohvalle sikiöasentoon. Haluan piiloon.
Toisaalta rakastan sitä paikkaa, voisin sanoa sitä mun kantikseksi ja yleensä elämä näyttää kauniilta siellä. Aurinko paistaa ulkopuolella, tai jos ei paista niin sade ropisee kodikkaasti ikkunaan. Siellä on omanlaisensa tuoksu, ystävälliset myyjät, ihana sisustus. Olen lukuisia kertoja vaan istunut siellä ja siemaillut kahvia piirellessäni kahvikuppia servettiin, kirjoitellut ylös keveitä fiiliksiäni tai tarkkaillut ikkunan toisella puolella käveleviä ihmisiä. Tai sitten opiskellut omissa oloissani. Käyn mielelläni kahvilla itsekseen. Ainakin minulle se on terapeuttista.
Jotenkin nuo lähtemiset vaan ovat vaikeita minulle. Ylipäätänsä. Pahimmillaan se oli paniikkihäiriöiden alkaessa, pitkään aikaan ei ole paniikkihäiriöitä kuulunut luultavasti lääkityksen ansiosta, mutta nyt on ilmaantunut samankaltaisia fiiliksiä... Noh, toivotaan että selviydyn tällä kertaa kahvilaan asti.
// No en selviytynyt. Aloin laittamaan kirjoja reppuun ja sitten aloin etsimään penaalia, ja kun sitä ei löytynyt tulin epätoivoiseksi ja... ei mun ole tarkoitus mennä sinne, on paljon helpompaa jäädä yksin kotiin.
Mikäköhän mulla on kun en saa mitään aikaiseksi. Pelkään ulkomaailmaa, kommunikointia, muita ihmisiä, sosiaalista minääni. Ungh. Tuntuu että tuollaset fiilikset tulevat kohtauksittain, sitten taas toisessa tilanteessa elämä on helppoa ja olen sosiaalinen, puhelias ja impulsiivinen. Puhun sujuvasti kenen kanssa vaan ja olen valmis vastaanottamaan mitä vaan...
On vaikeaa tarttua ongelmaan, kun toisaalta välillä tunnen pärjääväni sosiaalisesti niin hyvin. Korostan vielä sanaa välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti