Pulla päivässä pitää muodot pehmeinä... vai miten se meni?

Olin ravitsemusterapeutilla eilen.

Ensin se pelotteli mua ahmimishäiriöllä, ja tiedänkin hyvin että anorektikot usein, ennemmin tai myöhemmin muuttuvat ahmimishäiriöisiksi. Se sanoi että siihen mäkin todennäköisesti päädyn, mutta en vaan usko, sillä syön nyt jo niin hirveästi että olisi täysin _kohtuutonta_ saada ahmimishäiriö tällaisten mutustelujen jälkeen! 

Sitten. Simpsalapim. Se muutti mun välipalaomenan herkuksi ! Pullaksi / 100g karkkipussiksi / jäätelöksi / suklaapatukaksi/...

Menin pois tolaltani. Sanoin että yritän (se nainen on aivopesuri). 

Lähdin sieltä suoraan punnitukseen. Olin varmaan shokkitilassa, tärisin ja koko kroppa oli jännityksessä. Paino ei käytännössä ollut laskenut viimeisestä, joten aloin epäillä, että kotivaakani on epäluotettava. Anyway, sairaanhoitaja kyseli sainko lisää syötävää listalleni ja kerroin. "Ihmeellistä että joillekkin se on noin vaikeaa, kun toisille se on liiankin helppoa" se tokaisi kun hautasin kasvot käsiini.

Kävelin kotiin enkä pystynyt edes kuuntelemaan iPodia, kun pää oli kuin yksi suuri sotku. Sairas ja terve taistelivat mielessäni, oli ihan epätodellinen olo, enkä todellakaan tiennyt miten suhtautua asiaan... Kävin kaupassa hypistelemässä 100g karkkipussia, ja yritin tunkea päähäni, että jatkossa sellainen olisi perusostoksekseni viilien, ruisleivän, omenoiden ja kevytjuuston lisäksi. Joka päivä!

Äidille avauduin heti kun siihen oli mahdollisuus, mutta se ei nykyään uskalla oikein kommentoida mun syömisiä, koska kuulemma ymmärrän aina väärin. Kävin sitten periaatteessa keskustelua itseni kanssa äidin seurassa. 

Ahdistuin ahdistumistani ja tuntui että päähäni muodostunut solmu olisi kasvanut oikeaksi möhkäleeksi. Ajatukset sahasivat edestakaisin...

Sitten heräsin. En todellakaan pysty. Ravitsemusterapeutti sanoi, että tämä on kokeilu, jos nyt aivan kamalasti alkaa ahdistaa niin sitten sä et voi näin syödä. Päätin että normiahdistuksen ja kamalan ahdistuksen raja meni juuri siinä, tai sitten se oli jo ylitetty. Ihanan vapautunut tunne; asiat jatkuisivat kuten tähänkin asti, turvallisesti tätä samaa linjaa. Ei sitä epävarmuutta, katumusta, paniikkia, epäonnistumisen tunnetta.

Tässä tapauksessa rohkeampaa olisi ehkä ollut sanoa kyllä kiitos pullalle, mutta en jaksa olla loputtoman rohkea nyt. Olen tehnyt jo paljon työtä lisätessäni ruokamääriä edes nykyiseen.

Loppupäivä menikin sitten lukemisen merkeissä. Pääsin jopa kahvilaan asti! Siellä oli sama kodikas ja lämmin tunnelma kuin aina ennenkin.