Mä tiedostan hyvin, että mun paranemismyönteisyys menee aika vuoristorataa, ja se varmasti näkyy mun blogistanikin. Olen useammin kuin kerran ollut varma etten tule enää bloggailemaan rientäessäni kohti tervettä elämää, toisin on kuitenkin aina käynyt.
Juuri tällä hetkellä voisin sanoa että syömiset menevät hyvin. En tiedä kauanko tätä tulee nyt kestämään, mutta en oikeastaan halua edes miettiä sitä, yrittää vain selvitä kunnialla syömingeistä päivä kerrallaan.
Mulla oli eilen ravitsemusterapia, paikalla oli terapeuttini sijainen. Jossain mieleni sopukoissa syntyi joku paniikinpoikanen: apua, joudun aloittamaan tilanteeni selittelyn alusta, vieras ihminen, ääks. Mutta tälle sijaiselle olikin todella helppo puhua ja oikeastaan tämä väliaikainen ratkaisu osottautui parhaaksi jutuksi, mitä mulle on pitkään aikaan sattunut.
Huomasin, että tämä hoikka sijainen sanoi mulle aivan samat asiat kuin oma omenanmuotoinen ravitsemusterapeuttitätini, asteen pari perustellummin. Kuulostaa ääripinnalliselta, mutta tässä tilanteessa hoikkaan henkilöön on helpompi luottaa kuin pyöreähköön, joka on sinut ylimääräisten kilojensa kanssa. Minä en nimittäin usko, että oppisin itse "ylimääräisiin" samalla tavalla suhtautumaan.
Sain kuulla, että päivittäin herkuttelu on ok (jopa suositeltavaa), niin kauan kun se ei korvaa normaalia ruokaa vaan toimii lisäenergiana ja "mielenravintona". Mulle valkeni vihdoin myös se, että joskus tavoitepainoni saavuttaessani (nyt en halua edes ajatella sitä), mun ei tarvitse vähentää syömisiä estääkseni painon nousemista entisestään, vaan se pysyy paikoillaan samoilla safkaamisilla. Se oli helpottavaa kuulla.
Lupasin kokeilla sitä herkku per päivä juttua ja vaa'atonta elämää. Se on kuulemma ihan normaalia elämää, jos ei ole ylipainoinen. Pelottaa, jännittää ja kaikkea muuta. Jotenkin sain lupauduttua, kun huomasin ettei se systeemi ollut ainoastaan mun "hullun" terapeuttini mielestä sopivaa. Viimeksi en päässyt edes kokeiluasteelle, nyt ehkä pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti