Toffeetorstai, pizzaperjantai, lakulauantai, suklaasunnuntai

Olen kotona flunssailemassa, ja veljeni on tajunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen tuomalla kaksosensa tänne katsomaan Tinttiä videolta... Ihan rauhallisesti sujuu, ainakin toistaiseksi.
Lisäksi veli ilmoitti innoissaan kokkaavansa tänään - meillä.
"Oon ajatellut pitää sellasen J goes India-kokkaussession"
"Ahaa?"
"Niin että mä kutsuisin sitten M:n (siskoni) ja S:n (äitini) sinne teille syömään"
"Meille?"
Hän tulee meille kokkaamaan kormaherkkuja ja kutsuu meidät sitten ystävällisesti kotiimme syömään.
Jippii, pikapaniikki ja jäätyminen;
"Mielenkiintoista, no kyllä se käy, kiva..."

Oikeasti tykkään hirveästi olla perheeni kanssa, jutella rauhassa, juoda kahvia ja no, syödä silloin kun se on minulle mahdollista. Päähäni vaan ryntäsi kasa ristiriitaisia ajatuksia, tänäänhän on vasta torstai ja minulla on yleensä ruokakermapäivä vasta viikonloppuna. Olen nimittäin varma että veljeni käyttää ruuanlaitossa ruokakermaa tai ainakin huoletonta kättä oliiviöljyn suhteen... Muistan kun hän joskus teki ruokaa ja tokaisi huolettomasti "Oho, menikin aika paljon öljyä!".
Haluaisin olla kerrankin spontaani ja huomata, että kannatti. Ei kuitenkaan ole mikään rike pitää herkkupäivää viikolla, mutta mitenköhän viikonloppu sitten sujuu? Niin, sitä en tiedä, sillä harvemmin torstaisin herkuttelen. Periaatteessa voisi olla helpompaakin mennä koko viikonloppu ilman mitään speciaalia, niinkuin totaalikieltäytyminen.
No, söin jo suklaakaurakeksin joten päätetty on, se on tänään.

Kyllä sairas sairaan tuntee

Järjetön ristiriita.
Munhan on ollut tarkoitus vetää tää viikko pelkällä turvaruualla ja vasta ens viikon lopussa sallia yksi herkkupäivä. Nyt eräs mun kaveri jonka kanssa en ole aikoihin viettänyt aikaa lähestyi mua tekstiviestitse ja kysyi ehtisinkö tavata viikonloppuna. Päätin olla sosiaalinen ja vastaukseni oli Ja tack, gärna. Suostuttuani kaverini ehdotti sitten ruuanlaittoa heidän luonaan huomisiltana! Kyseinen tyttö on aikaisemmin kutsunut muita kavereita kokkikerhoonsa, joten oikeastaan oli odotettavissa, että hän ehdottaisi ajanvietteeksi kokkailua, jota estääkseni yritin sitten itse ehdottaa leffan tuijottelua. Vaan ei onnistu, DVD oli mennyt paskaksi. Kiitti.

Ahdistus. Kaiken lisäksi pari vuotta taaksepäin olin aivan vakuuttunut siitä, että tällä kaverillani on bulimareksia. Enkä oikeastaan ole saanut syytä luopua epäilyksistäni, en vain ole aikoihin häntä kunnolla nähnyt. Asiasta ei olla puhuttu.
Pidin itseni kanssa pienimuotoisen kriisikokouksen hernekeittoa syödessäni. Mitä tuohon voi vastata? "Käy! Ps. En tykkää rasvasta, vehnäjauhoista tai sokerista, olen ehkä hieman allerginen niille kaikille, sen lisäksi että olen kasvissyöjä"-tyyppiset kiertelyt ja kaartelut saisivat kaverini tuntosarvet nousemaan ja jo sekuntin sadasosassa olisin diagnosoitu hänen pääkoppansa sisällä. Parempi vain suostua, sillä olenhan päättänyt ettei sosiaalinen elämäni saisi kärsiä syömissäätämisestä tämän enempää. Olen viettänyt tarpeeksi monta lauantai-iltaa yksin laskiessani minuutteja iltapalaan.
Mutta, mutta, mutta, mitä jos paniikki iskee? Siellä minä sitten syön haarukka tärisevässä kädessäni ja katson kun kaveri häviää vessaan ateriansa jälkeen. Siellä minä lihon meidän kummankin puolesta. Tuo on se pahin kauhuskenaario.
Ja sanoin tietäväni, että onnistun kahden viikon herkkulakossa. Voinko antaa itselleni anteeksi? Sillä jos en voi, on koko herkuttelu turhaa, sillä silloin se aiheuttaa vain enemmän tuskaa kuin nautintoa. Ja kuka nyt suostuisi tuskasta kaloreita ottamaan? Onko tämä nyt tarpeeksi hyvä syy olla pitämättä päätöksestä kiinni? Ovatko perusteluni vain tekosyitä syödä ennen aikojani? Pystynkö enää ikinä pysymään päätöksissäni?
En tiedä, pelottaa. Menin kuitenkin vastaamaan myöntävästi, tosin ensin piti hakea eräältä toiselta ystävältäni, syömishäiriöstä parantuneelta, hieman tukea. Yritin vielä selvittää, mitä hyvää mahtaa olla luvassa, mutta se päätetään vasta huomenna. Periaatteessa odotan innolla huomista, saan leikkiä normaalia ihmistä, jolla ei ole tylsää lauantai-iltana.


Tulipas pitkä selostus...
Sain muuten eilen epilepsiatutkimusteni epikriisin diagnooseineen (rakastan diagnooseja, virallistettua tietoa):
E56.8 Convulsiones no II (provosoidut kohtaukset)
F50.9 Epätyypillinen laihuushäiriö

Tietääkseni epätyypillisen laihuushäiriön koodin pitäisi olla F50.1 ja määrittelemättömän laihuushäiriön F50.9... kumpikohan nyt on kyseessä? Tietääkseni minulta ei puutu mitään avaintekijää, josta tuo "epätyypillinen" tulisi. Hmm?

Sanalla sanoen lannistavaa

Olen saanut kehitettyä tuosta lenkkeilystäkin pienoisen pakkomielteen itselleni, tosin vielä toistaiseksi pitänyt kiinni vain joka toinen päivä-säännöstä. Ja myös toisesta 'terveestä' säännöstä, nimittäin siitä, että lenkille ei ole menemistä jos ei ole syönyt ateriasuunnitelman mukaisesti sinä päivänä. 

Aloin jo sunnuntaina ("vapaapäivä") stressaamaan maanantaista (lenkkipäivä) lenkkiäni. Eilen sitten kirjaimellisesti pakotin itseni juoksemaan. Noh, ei se niin kamalaa ollut, mutta kysynpähän vaan, että miten tästä pakkomielteestä pääsee ikinä pois?

Sain juostessa jalkapohjaani rakon, jonka tapani mukaan revin irti, ja nyt jokainen askel sattuu, auts-auts-auts. Lisäksi pikkuvarvas on pallona, turvonnut, kuten aina kesäisin. Huomenna siis lenkkipäivä, jos oikeanpuoleinen jalka antaa myöden.

Asiasta toiseen, logiikkani mukaan syömisten olisi pitänyt helpottua sitä myötä kun olen alkanut syömään enemmän - siis ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaisesti (olihan tuo pakko mainita). Sairaiden ajatusten pitäisi hellittää, kun ravitsemus paranee. Kyllä, nälän tunne on palannut (tai no, ei mulla sitä koskaan ennen ole ollut). Joudunko elämään nälässä? En. Tulen aterioistani täyteen. Olen syönyt näin paljon puolisen vuotta. Helpottaako? Ei. Edelleen minusta tuntuu että joudun puputtamaan jotain kaiken aikaa, syön valtavia määriä, ahdistaa päivä päivältä enemmän. Paino ei ole noussut, minkä takia ravitsemusterapeutti puhuu minulle kuin en olisi vielä tehnyt mitään. On hirveää yrittää sopeuttaa itseään sellaisiin määriin ruokaa, joita en edes pikkupossuna olisi syönyt! Ravintoni koostuu terveellisistä ruoka-aineista, mutta sitä on fyysisesti yksinkertaisesti liikaa, lannistavan paljon pureskeltavaa. Paino ei ole noussut, ehkä hieman laskenut (törkimys), mutta noiden määrien jälkeen ei voi kokea onnistuneensa.

Joudun juoksemaan kaupassa, sillä leipä ja juusto (!) loppuvat yhtenään. Kaikkea muuta kuin lohdutuksekseni edelläni kassajonossa asioi nälkäkurki, joka ostaa selvästi juuri sitä mitä mieli käskee: kassi on täynnä hedelmiä ja vihanneksia. En voi väittää, etteikö minua olisi vallannut jonkinlainen. kateudenhäivähdys 

Kuten terapeuttini on aina sanoo, onneksi voin syyttää tästä kaikesta ravitsemusterapeuttiani itseni sijasta!

Ollakko vai eikö olla

Flunssan kourissa olen edelleen. Siitä huolimatta tapasin eilen ystäväni, joka on (ainakin lähestulkoon) parantunut syömishäiriöstä. Pisti taas miettimään, mitä mä oikeasti haluan. Saada mielihyvää ainoastaan syömättä jättämisistäni vai elää vähän laajemmin?

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun näitä asioita pohdin. Sairaat ajatukset eivät noin vain katoa, kokemusta on. Tuo tapaaminen vaan herätti mut, että haloo, missä maailmassa sitä onkaan viime päivät oleillut.

Lauantaina oli kalorit jotain 700-800 luokkaa. Kalorilaskurilla laskin, mutta nyt on (ONNEKSI!) tilaamani aika loppunut. Eli siis tuli jätettyä kaikenlaista syömättä, "huvin vuoksi". "Eihän mun tarvitse syödä, jos ei ole nälkä... Miksi syödä, jos pärjään ilmankin?" Koko ajan on jäänyt enemmän ja enemmän syömättä. Muutama päivä sitten, kun vaa'alla viimeksi kävin, oli paino 47,4. Eipä ole ainakaan noussut...

Olen luvannut itselleni ja oikeastaan äidillekkin ääneen, että tänään syön juuri kuten on sovittu. Ja yritän jatkaa samalla linjalla loppuviikon... Ja katsoa miltä tuntuu. OLEN PARANTUMISMYÖNTEINEN.

Olenko? Olen. KYLLÄ. Kai.

Joo.

Flunssaillen

Flunssa.
Mutta eipä tässä sen suurempia ahdistuksia, sillä mulla on ihan tarpeeksi kokemusta pitkittyneistä taudeista, joten pysyn vaivatta paikallani. Pitkittyneen kuumetaudin takiahan mä alunperin jouduin lääkäriin...
Niin ja, vaikka tässä kuinka yritetään olla parantumismyönteisiä, hyvä juttu sairastamisessa on että voi karsia vähän syömisiä. Ei vaan maistu.

Join eilen sellaista myrkkyä kuin kokis lightiä. Yhh, pahaa. Aspartaamizeroon en sentään sortunut. Mulla on sellainen kirjoittamaton sääntö, että light-limuja saa juoda ainoastaan kun on kipeänä, kun vesi sellaisenaan ei mene. Johtuen siis makeutusaineista, plus siitä että käytännössä kalorittomilla hiilihappojuomilla olisi aivan liian helppo pilata hampaansa. Makeutusaineita välttelen oikeastaan kolmesta syystä; 1. Epäilyttäviä, tuntuu että saastutan sisuskaluni niillä 2. Itsensä huijaamista. Itse ainakin pyrin elämään ilman makeaa, en pelkästään ilman sokeria 3. Maistuu "teolliselta", oikeastaan pahalta. En ole ikinä syönyt mitään hyvää keinomakeutettua, mielummin olen ilman makeaa.

Eilen kattelin netistä Täydellisiä naisia, nyt mulla on kaksi leffaa vuokrattuna; Marie Antoinette ja Moulin Rouge... Aion ottaa nyt kerrankin kunnolla iisisti sohvaperunana, kun en muutakaan voi.


edit /

Pakko nyt hieman hehkuttaa, kun saan vaihtelua tylsään ruokavaliooni. Uskalsin ostaa riisikakkuja! En ole ennen niitä ostanut, sillä olen automaattisesti ajatellut että niissä käytetty riisi ei ole täysjyväriisiä. Mutta se nimenomaan on täysjyväriisiä, ainakin kaikissa niissä mitä kaupasta löytyi! 30 kcal/kpl.