Viikonloppu oli oikea piristysruiske elämääni, huomasin miksi sinnittelen joten kuten viikosta toiseen, juuri lauantain kaltaisten iltojen takia. Tapasin uusia ihmisiä ja huomasin että maailmassa on edelleen jäljellä vilpittömiä persoonia, jotka pyrkivät johonkin ja omistavat intressejä (niitä ei tapaa meidän koulussamme nimittäin). Lisäksi pippaloissa oli mukana kasa entisiä luokkalaisiani, ja tuntuu kuin lähes jokainen olisi puhjennut kukkaan viimeisen vuoden aikana. Henkistä edistystä vai etäisyyden tuomaa arvostusta?
Oli aidosti hauskaa aikoihin. Jaoin tuskin tuntemieni ihmisten kanssa enemmän elämästäni kuin nykyisten luokkalaisteni kanssa olen koko syksyn aikana jakanut. Ei kaikki ole samanlaisia kuin ne ihmiset siellä parakissa. Toivokäyrä sai noususuunnan.
Menin parhaimmalle ystävälleni yöksi ja sunnuntai oli leppoisa, vaikka se olikin sunnuntai ja söin sämpylää, aika vaaleaa sellaista.
Maanantaina jaksoin vielä kiitää toiveikkaana koulupäivän läpi analysoidessani viikonloppua ystäväni kanssa. Ajankohtaan nähden (maanantai) varsin kevyt mieliala kuitenkin valahti alas stressin tieltä. Lisäksi ilta oli toisinsanoen opetus siitä, miksi aamupala kuuluu syödä ja miksi lounaaksi ei riitä kolme näkkäriä. Erittäin hyvä opetus, jota en jaksanut jäädä päiviksi surkuttelemaan vaikka olisin voinut mennä peiton alle piiloon sitä maailman pelottavinta, ylensyöjäpeikkoa. Nukkumaan mennessäni päässäni soi vaan "pelkäänpelkäänpelkään" ja "miksiminäenosaamiksimiksi". Sainpa ainakin todistuksen siitä, että mun maailmassani ei toistaiseksi toimi suklaan "maistaminen" ja että kaikki on edelleen jokotai.
Sössin siis täsmäsyömissuunnitelmani lupaukseni viimeisenä voimassaolopäivänä. Sorry, sainpahan kunnon opetuksen. Nyt haasteena on ahmimaton joulukuu, täsmäsyöminen on se sana, edelleenkin. Liikuntaa eksyi suunnitelmiini suhteessa laiskuuteeni aika mukavasti.
Myönnän että koulussa käyminen tai pikemminkin koulussa käymättömyys on nyt levähtänyt käsiin aika ... totaalisesti. En ole menossa tällä viikolla kouluun, mutta aivoissani ei ole tilaa sen suuremmille syyllisyydentunteille, sillä en vain
j a k s a. Ystäväni kärvistelee burnoutissaan ja minä en vain kestä enää yhtäkään keskustelua luokkatovereiden kanssa viime koenumerosta x tai kotitehtävästä y.
Ehkä perjantaina pitää kuitenkin ajautua joulujuhlaharjoituksiin lalalalauleskelemaan!
2 kommenttia:
Ei toimi mullakaan koskaan tuo suklaan "maistaminen" :\
Ihanaa, että et jäänyt tapausta vatvomaan. Ja ihanaa, että toivokäyrä suuntaa ylöspäin :)
Ymmärrän. Täysin. Koulu on itselleni joku helvetin maanpäällinen vastine :( Ihan kuin masentuneena ja itsetunto nollissa haluaisi nähdä yhtään ketään
Lähetä kommentti