Kolmatta päivää kotosalla... Joo, en tiedä. En vain kestä ajatusta, että olisin ihmettelemässä koulussa että miten mä sinne jouduin, ja miksi. Se tuntuu yksinkertaisesti niin turhalta. En jaksa olla siellä ilman ystävääni, joka on flunssassa. Se tuntuu nöyryyttävältä enkä edelleenkään usko olevani riippuvainen. Niin ei saa olla.
Tärkeintä on suoriutua koulusta pois jotenkin, elävänä. Onneksi sain sen lausunnon!
Suositeltava pitää n. päivän viikosta vapaata koulusta työkyvyn ylläpitämiseksi - terveydellisistä syistä.
F32.1 Keskivaikea masennustila
F50.1 Epätyypillinen laihuushäiriö
G40.12 Yksinkertainen osittainen mutta sekundaarisesti yleiseksi laajeneva epileptinen kohtaus Ehkä koulua voisi kestää paremmin, kun tietää, että on se luvallinen hätävara. Kunhan vain seuraavien neljän viikon ajan pysyisi tuossa yhdessä päivässä per viikko. En voi luvata mitään.
Heräsin vasta äsken tuon virallisen aanelosen diagnoosikoodeihin (mitäonkaan) tutustuessani siihen, että olen taas masentunut. Miten tässä näin kävi? Olinhan ollut kaukana alavireisestä jo reippaasti yli puoli vuotta, enkä edes muistanut mitä ajattelin masentuneena... Ja nyt yhtäkkiä, pum, olen taas lähes samassa pisteessä kuin vuosi takaperin.
En nyt tarkoita, että sairaudet saavat olemassaolonsa vasta kun diagnoosi on tehty. Ei diagnoosi kerro mitään uutta. Pää on ihan yhtä pipi ennen ja jälkeen diagnoosin, se ei muuta mitään. Jotenkin itse ajattelen vain niin konkreettisesti, että omista mielenkoukeroistani varmistun vasta kun on mustaa valkoisella. Nyt se on todistettu, en ole muuten vain hankala vaan oikeasti (?) sairas!
Mites ne syömiset? Olen pitänyt viime blogauksessa mainitsemani lupauksen, mutta se ei ole helppoa. Viime viikkoina ääni on taas saanut volyymiaan nostettua, ja ajatus "miksi syödä, jos pärjää ilmankin" on jälleen ilmestynyt ahdistelemaan ruokailutilanteissa. Olen vain pää kylmänä jauhanut ja niellyt, jauhanut ja niellyt, ja pitänyt mielessä minkälainen disaster minua odottaa viikonloppuna jos en nyt syö.
Terapeutti on yrittänyt saada mulle ravitsemusterapia-aikaa, mutta sain taas eilen huokaista helpotuksesta kun hän kertoi, ettei ollut saanut tätä kiinni. Nykyään suhtaudun pelonomaisesti ravitsemusterapiaan. Niin painostavaa, ahdistavaa, sillä tiedän, että se täti tosiaankin pyrkii nostamaan mun painoa, eikä ole enää tyytyväinen siihen, ettei paino ole myöskään laskenut. En vain ole saanut kypsytettyä mielessäni sitä ajatusta, että paino hinattaisiin viiteenkymppiin ja siitäkin ylöspäin.
2 kommenttia:
Oli ihanaa, kun kommentoit!
Blogisi on yksi suosikeistani, siksi, että olet yksi niistä, joiden tavoite on avoimesti pyrkiä parempaan - ainakin se tavoite loistaa koko ajan kaiken taustalla.
Joskus masennus vain loikkaa esiin puun takaa. Minäkin luulin, että hyvin tässä pärjäillään ja paranen ilman sen kummempia kamppailuja pääkopan kanssa, mutta toisin kävi. Yritän vain luottaa siihen, että tämä masennus on hetkellistä, paniikkia siitä, että olen luovuttanut otetta oikean ahdistuksen peittävästä kontrollista. On parempi kuin hyvä, että saat nyt vapaapäiviä opiskelusta - terveys menee aina kaiken edelle!
Keskity nyt itseesi ja sen oman polun löytämiseen - meille jokaiselle sellainen on. Joskus vain on vähän kompuroitava, ennen kuin askel on kevyttä.
<3
Kiitos kommentista, eritoten siksi että löysin siten blogisi, joka siirtyi saman tien lukulistalleni =) Eikä ole mitään linkitystä vastaan.
Lähetä kommentti