Savuhernekeittoa, eewww

Joskus ei vaan mene putkeen.
Laitoin illalla herneet likoamaan kevein mielin (onhan hernekeitto turvaruokalistani kärkisijoilla) ja sammuin uuden epilepsialääkkeeni ansiosta heti sen jälkeen sänkyyn ehdittyäni.
Nukun ja nukun, silloin tällöin soi kännykän herätyskello, mutta se ei paljoa menoani haittaa.
Jossain vaiheessa silmät aukeavat kuitenkin *bling* enkä enää saa unta. Kello on varmaan jo kymmenen, piti herätä aikataulutettuun aamuun jo ennen kahdeksaa!
Totuus on 11:57. Jipii. Koira ilahtuu, kun hänen aamupissattajansa tajusi vihdoin nousta.
Äkkiä hernekeitto porisemaan. Ehdin jo tässä vaiheessa käräyttää pohjasakkaa, mutta pistän levyä pienemmälle ja lorautan vettä joukkoon. Armahdan koiran lähtiessäni herran kanssa ulos.
Takaisin, haiseee! Minä kun luulin että hernekeiton voi jättää yksin porisemaan.
Annan keiton kiehua kärystä huolimatta ja lappaan vielä toiveikkaana jopa neljä desiä (jäihän mulla aamupalakin välistä ja muuta tyhmää) Taika-kulhoon.
Pahaa. Raakaa. Mutta kuin automaattisesti käsi vie lusikan suuhuni uudestaan ja uudestaan kunnes kulho on tyhjä. Syödessäni annan juuri kyseiselle keitolle nimeksi savuhernekeitto.
Tästäpä pääni riemastui, tunsin kuinka ahdistus hiipi jostain takaraivostani. Yäk. Söit sen kaiken vaikka se oli pahaa. Sisälläsi on 400g pahaa! Olisit voinut olla ilman! Järjellä kun ajattelee, on aika jännä juttu, miten ruuan maku tekee ruuasta hyväksyttävämpää. Jos tuo olisi ollut äidin täydellistä linssikeittoa, tuo määrä (josta tosin iso osa olisi ollut nestettä) olisi ollut suotava. Hmm.
Meinasin jo vetää läskiksi, sillä epäonnistumisen tunne oli niin massiivinen. Onneksi tajusin hieman hengitellä ja koota itseni. Saa nähdä miten tämä päivän ruokamääriin vaikuttaa, mutta ahmimaan en kärtsääntyneen hernekeiton takia ala piste.
Saan tästä varmaan jonkun syövän, edelleenkin palaneen maku suussa.