Naapuritalossani asuu kaunis tyttö. Kaunis, heiveröinen, hento ja sairas. Ei se ylikorostunut hentous hänestä kaunista tee, vaan hän vaikuttaa muuten niin kauniilta ja herkältä. Hän on nyt jo niin kaunis, terveenä varmasti sitäkin kauniimpi.
Muistan kun kesällä 2007 olin lähikaupassa äitini kanssa. Olimme juuri käyneet kädenvääntöä siitä, minkä pakastepussin valitsisimme. Maksettuamme astuimme ulos kaupasta ja äiti oli hermostunut edellisestä keskustelusta. "Siis tuollaiseksiko sä haluat tulla! Haluatko tehdä ruuasta jonkun ongelman!" Hän viittasi tuohon tyttöön, joka käveli kadun toisella puolella. En olisi vastannut kyllä, mutta silloin tajusin, että paluuta normaaliin ei enää ole. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon tytön.
Tuollaisen pysäyttävän hetken jälkeen on ollut kai luonnollista kiinnittää tyttöön huomiota.
Äsken olin koiran kanssa ulkona ja tytön sympaattinen äiti tuli puhumaan minulle. Ei mitään merkittävää, kevyttä juttelua vain. Tuli jotenkin lämmin, levollinen fiilis. En olekaan yksin tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä kaupunginosassa tai edes tällä kadulla.
(Halusin vaan jakaa tämän tunteen. ps. äitini ei ole niin tympeä/lyhytnäköinen miltä tässä tekstissä vaikuttaa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti