- Rakastan itseäni, ja tiedän että minua rakastetaan
- Pidän itseäni kauniina joka toinen päivä, ehkä useamminkin
- Tykkään olla itseni kanssa
- En näe itseäni valaana (enää)*
Kaikesta tästä huolimatta sairaus vain houkuttelee. En koe päässeni yhtäkään askelta eteenpäin, tai no ehkä yhden eteen ja sitten vähintään yhden taakse, samassa pisteessä ollaan.
Syön enemmän kuin varmaan ikinä, mutta sairaat ajatukset eivät anna periksi. Desimittoja, aikatauluja, pakkoliikuntaa, neurooseja, tapoja joista ei voi päästää irti. Leivästä pala kuuluu koiralle, laske makaroonit ja kuori rasvakerros viilistä ja niin edelleen. Päivä, jona ateriasuunnittelma on toteutunut jokaista desiä ja hedelmää myöten, ei voi olla voitto.
Tunnen olevani niin puun ja kuoren välissä. Mietin aina välillä, pitäisikö sittenkin hankkiutua sairaalakuntoon, sillä pohjalta voisi olla helpompi ponnistaa ylöspäin. Ehkä en ole kärsinyt tarpeeksi halutakseni parantua.
Masennus on poissa, kiitos kesän ja lääkityksen, mutta ajatus siitä, että mun ihan oikeasti pitäisi pyrkiä sairaudesta irti ahdistaa suunnattomasti. Se on edelleen mun suojamekanismi, haluaisin haluta päästää siitä irti mutta en vain halua.
* En näe itseäni valaana, pikemminkin tunnen itseni sellaiseksi (läskittää henkisesti, olen tilaavievä, kömpelö, kovaääninen, ärsyttävä, ylimääräinen)
2 kommenttia:
Nuo tunteet ovat niin tuttuja.. Muista ettet ole yksin tämän kanssa. Ja todellakin voit päästä irti tästä! :)
- Olen tyytyväinen painooni (mutta uskon, että olisin vielä tyytyväisempi, jos painaisin 40 kg)
uskon ettet olisi, kokemuksesta voin sanoa.
Itse muutuin vain inhottavaksi lehmäksi, surulliseksi ja jatkuvaksi ruuan ajattelijaksi.
Lähetä kommentti