Olin siskoni ja hänen poikansa kanssa puistossa, räpsimässä kuvia. Sitten he tulivat meille syömään eväitään ja kummatkin nukahtivat. Ehkei kovinkaan mielenkiintoista, mutta tunnelma oli ihana. Turvallinen. Istuin keittiössä lukemassa lehtiä ja kuuntelin radiota hiljaa, avasin sisäpihan puoleisen ikkunan ja nautin auringonsäteistä. Aito kesälomafiilis, ilman mökkiä tai tofumakkaraa (hah, ei sen puoleen että olisin maistanut, onko kellään kokemuksia?).
Aamulla mulla oli terapia, viimeinen ennen terapeuttini lomaa. Puhuttiin vihdoinkin suhteestani ruokaan, ja se oli - öh - ihanaa. Olen tietysti pohtinut asiaa paljon, ja oli mielekästä päästä purkamaan niitä ajatuksia! Parantuminen on minulle hankalaa, sillä en koe että olisin koskaan osannut syödä normaalisti, aina joko liikaa tai liian vähän. En tosin tiedä, ehkä suurin osa syömishäiriöisistä kokee ettei ole koskaan syönyt sopivasti? Vet inte. Anyway, en tunne että minulta löytyisi menneisyydestäni jokin normaali tapa syödä johon voisin palata. Imasin alkuviikosta Elämä kateissa-kirjan (joo, vihdoinkin), ja siinä Marya Hornbacher puhuu juuri tuosta samasta asiasta. Sitä kautta ehkä itsekin tajusin, miksi se parantuminen pelottaa niin kaameasti.
// Tässä HS:n artikkeli, vainoharhaisuutta aiheuttava sellainen. Törkeää?
3 kommenttia:
pilkunviilaajan pakkotyö:
elämä KATEISSA
(eikös se nyt niin ollut...)
oli ihan pakko :D
tofumakkara aka soijanakki (jos nyt on sama asia) maistuu mun mielestä hyyyvin suolaiselta. poikaystävän mukaan enemmän lihalta ku normi nakki. eli semmosta voi oottaa. :)
mullakin sama ongelma alussa oli mutta kun vaan päivä kerrallaan meni alkaa se keskitie löytyä.
-lasityttö/lintu-
Lähetä kommentti