Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää

Olen lähiaikoina tuntenut itseni alavireiseksi kuten vuosi sitten (ainiin, taisinkin olla masentunut silloin!). Viime viikolla sain paremman aseistuksen kaamosepätoivoon; kirkasvalolamppu! Okei, no ainakin se herättää, vaikutuksista mielialaan en vielä sano mitään.
Viimevuoden loppupuoliskon puursin pitäen joulun mielessä. Tänään lauleskelin ystäväni kanssa joululauluja ja terapiassa kerroin, ettei kuulu muuta kuin joulunodotusta...nolife?
Mikään ei vaan tunnu miltään ja joulu on turvallinen. Se tulee aina. Joulu on paras_mahdollinen syy syödä ja relata, sitä ei edes naistenlehdet kiellä! Pääsen edes muutamaksi päiväksi kokonaan eroon siitä äänestä päässäni, sillä joulunahan on lähestulkoot pakko syödä. Ja nyt toivon ettei kukaan tule sanomaan muuta (ajatella toki saa), haluan varjella ihanaista jouluani.
Pystyn perustelemaan jokaikisen joulukonvehdin itselleni, toisin kuin normaalisti yksi ylimääräinen purkka saattaa aiheuttaa katumusta. Pahinta mulle on ylimääräinen, tarpeeton, sellainen mitä ilman keho tulisi sujuvasti toimeen. Mutta jouluna mikään ei ole ylimääräistä, sillä jouluna on syytä ruokkia myös mieltä! Lisäksi rakastan erityisesti lahjojen antamista ja hankkimista, käytän rutkasti aikaa miettiessäni minkälainen lahja ja kortti sopisi kellekin.

Mutta takaisin koleaan lokakuun viimeiseen viikkoon; olo on turvaton ja täytän kaiken ajan laskemisella. Lasken montako koulutuntia on ennen perjantaita, raksin ja ruksin minkä kerkeän. Vielä kahdeksan viikkoa joululomaan. Viikossa viisi päivää on viikonlopun odottelua, se tekee 5 x 8 = 40 päivää silkkaa odotusta.