Äitienpäiväahdinko

Olen niin yrittänyt psyykata itseäni huomiseen äitienpäivään syöminkeineen, että voisin olla hetken normisyömäri, jos en itseäni varten niin sitten äitiä. Päättänyt mitä syön ja milloin, mitä tilaan ravintolassa... Ahdistusta tuottaa toki se, etten tiedä minkä tyyppistä purtavaa sisarukset tuovat kahvipöytään.

Pystyn hyväksymään sen, että tulen poikkeamaan normisyömisistä, varsinkin tällaisena juhlapäivänä. Nyt pelottaa vaan se, että tämä ahdistus johtaa ahmimiseen. En tiedä miten saisin ahdistuksen pois, miten voisin luottaa siihen etten ahmi.

En tiedä pitäisikö mun vielä viidennen kerran kirjoittaa ylös, milloin syön ja mitä, jotta olisi päässä sellanen tunne, että asia on hallinnassa. Toisaalta, jos on tiukat rajat on myös helpompi repsahtaa ahmimaan. Jos taas ei ole tarpeeksi selkeitä rajoja, tulee se no mä nyt otan vielä yhden-ilmiö > epätoivo > ahmahm. Äh.  

Ehkä yritän vaan pitää mielessä, että niin kauan voin olla tyytyväinen itseeni kun ei mene ahmimiseksi. Kai...

Hyvä juttu on se, että mun (taas kerran) pitkittynyt flunssa on hellittämässä: voisin päästä lenkille ensi viikolla. Liikuntakieltokin on historiaa, sillä mulla vaihtui lääkäri eikä se ole sanonut sanaakaan liikunnasta. Sairaanhoitaja tokaisi, että "ei sitä liikuntaa saa ihan kauheesti harrastaa". 

Lenkkeilyä ja kardemummapullaa

Nyt kun taas vähän "aktiivisemmin" yritän parantua, on tullut pohdittua tuota uutta juoksuharrastustani ja sen tulevaisuutta. En ole about viikkoon päässyt lenkille flunssan takia, mutta aion kuitenkin jatkaa heti tervehdyttyäni! Max. joka toinen päivä-linjalla edelleen. Ja teen kaikkeni ettei siitä tulisi pakonomaista! 

En voi edelleenkään sanoa, että olisin valmis nostamaan painoa. Tällä hetkellä yritän saada ajatukset terveemmiksi, enkä rupea ahdistamaan itseäni (lähes) totaalisella liikuntakiellolla (jossa minun lääkärin mukaan pitäisi olla). TIEDÄN, että jos nyt lopettaisin lenkkeilyn, alkaisivat ruokailut ahdistaa taas enemmän. Parempi näin.

En saa yrittää edetä liian nopeasti parantumisessa, sillä siten epäonnistuisin helpommin ja tulisin pikkuhiljaa vain epätoivoisemmaksi. Se taas voisi johtaa luovuttamiseen...

Aion leipoa tänään pullaa! Eipä ole muutakaan tekemistä, enkä ole aikoihin leiponut. Tarjoan äidille ja sitten pistän pakastimeen... Ja ehkäpä otan sieltä joku päivä. Vaikka äitini ei ole koskaan ollut pullanleipojatyyppiä, on kardemumman ja taikinan tuoksu mielestäni todella kodikas.

Se on menoa nyt?

Nyt kuulette, miten lenkkeilystä voi tulla moraalinen kysymys.

Nojoo. Kävin sitten lenkillä (hui). Lyhyellä sellaisella, mutta mun rapakuntoiselle kropalle se oli tarpeeksi rasittavaa. En ole IKINÄ lenkkeillyt, pyöräily ja varsinkin kuntopyöräily ovat tutumpia. Juoksemista olen harjoittanut ainoastaan liikkatunneilla ja ehkä joskus vaivautunut juoksemaan bussiin! Liikkatunneilla juokseminen on ollut lievästi ilmaistuna tuskallista.

Siitä huolimatta, tästä lenkistä jäi hyvä fiilis. Juoksin niin kauan kuin jaksoin ja sitten hidastin vauhtia reippaaksi kävelyksi, sitten taas juoksua jne... Oli selkeästi rasittavaa kunnolleni, mutta lenkin jälkeen oli jotenkin virkeä olo. Tuntui, että pääkin toimii selkeemmin.

Noh, jotain pahoja fibojakin tohon lenkkeilyyn liittyy. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tunnen että olen pettänyt kaikki mun parantumiseen uskovat ihmiset, kun rikoin liikuntarajoitusta. Itseni myös.

I cheated myself

Like I knew I would

Se oli vaan yksi lenkki, perkele. Mutta tiedän, ettei se siihen jää. Ja kun juokseminen alkaa sujua paremmin ja paremmin, sitä tekee myös mieli tehdä enemmän ja enemmän...

Sitten äiti oli vielä eteisessä kyselemässä: "Siis juoksitko sä oikeesti...? Mistä sä sait tohon idean? -- No kyllähän sä voit tota kohtuudellisesti harrastaa, mutta jos sä laihdut yhtään, niin sitten sun on lopetettava." Jotenkin kuulosti vähän siltä, ettei se luota muhun tässä asiassa... En kyllä tiedä luotanko ihan itsekkään! 

Jossain vaiheessa se myös sanoi, että mun pitää lisätä syömisiä, jos alan harrastamaan "ylimääräistä" liikuntaa. En kyllä pysty ominpäin syömisiä säätämään, ainakaan ylöspäin, olen siirtänyt vastuun syömisistäni ravitsemusterapeutille!

Pakko nyt vaan yrittää pitää se kohtuus. En halua, että laihdun enää, sillä sitten saisin vaan lisää ruokaa mun lautaselle, mutta ehkä mä voin jatkaa näin jos pysyn nykyisessä painossani, en nimittäin voi ajatella lihovani myöskään.

Liikuntaa?

Paska tätä ristiriitaa.

En jaksa enää välittää liikuntakiellosta. Lääkäri, joka sen minulle määräsi, ei edes tiedä paljon syön. Tämä ei nyt tarkoita, että aloittaisin jonkun himo kaloreidenpoltto-ohjelman, vaan ainoastaan sitä, että yritän aloittaa lenkkeilyn. Olen miettinyt asiaa lähiaikoina paljon ja nyt olen tullut siihen tulokseen, että mulla on siihen oikeus! Varmasti yritän myös purkaa ahdistuksiani liikunnalla, myös sitä ahdistusta, joka syntyy 'painon normalisoimisen' ajattelusta... Tiedän, etten voi ajatella sitä pelkkänä lenkkeilynä, liikunnanilona. Yritän kuitenkin; en aseta liian tiukkoja vaatimuksia itselleni ja yritän tietoisesti välttää liikunnan pakonomaistumista.

Okei, mulla on vähän huono omatunto tuosta, enhän mä saisi liikkua. Ja mietin, mitä mä sille lääkärille sanon, kun se kysyy oonko pysynyt paikallani. Ääks.

-

Nyt olen päässyt siis kunnalliseen hoitoon, tai miksi ikinä sitä kutsutaankaan. Ei siis tarvitse käydä yksityisellä ja maksaa itseänsä kipeäksi... Käyntejä on tiheämmin ja hoito kuulemma tehokkaampaa, vaikka en koe että tehostusta olisi tarvittu. Ravintoterapeutti on ollut hyvä juttu, ja olisin halunnut kokeila josko olisin päässyt ongelmistani pelkästään sen avulla.
Tällä viikolla olen käynyt siis somaattisen puolen tarkistuksessa sekä tapaamassa psykiatria. Sain liikuntarajoituksen, vaikka liikunta ei ole ollut kovin suuressa osassa elämässäni. Kontrollointi on kohdistunut pikemminkin syömiseen. Ahdistaa, kun lääkäri ei edes tiennyt paljon syön määrätessään liikuntarajoituksen... Toisaalta olin huojentunut, sillä vaikka olen harrastanut vain vähän liikuntaa, sekin vähä on ollut aika pakonomaista. En siltikään koe että olen ansainnut tuollaista rajoitusta, sillä miksikään hillittömäksi itsekidutukseksi se ei ole mennyt. Nojoo, olinhan minä juuri suunnitellut liikunnan lisäämistä, oikeastaan ruokamäärien suurentumisen takia... Mutta suunnitelmille tuli stoppi. Anyway, aion aloittaa joogan ja harrastaa sitä 1-2 kertaa viikossa, se ei voi vaikuttaa painoon.

Enemmän ahdistaa psykiatri. Kyseisessä psykiatrissa ei ollut mitään vikaa, mutta en tuntenut mitään "yhteyttä" häneen myöskään. Minulla ei ole mitään asioita, joita haluaisin purkaa, en siis tunne puhumista yhtään helpottavaksi. Päin vastoin, minusta tuntuu että annan itsestäni todella yksinkertaisen kuvan, kun puhun väkisin ikävistä asioista, jotka olisivat muuten jo ohitettu.

Nyt pitää lopettaa, jatkan tätä ehkä myöhemmin.