Se on menoa nyt?

Nyt kuulette, miten lenkkeilystä voi tulla moraalinen kysymys.

Nojoo. Kävin sitten lenkillä (hui). Lyhyellä sellaisella, mutta mun rapakuntoiselle kropalle se oli tarpeeksi rasittavaa. En ole IKINÄ lenkkeillyt, pyöräily ja varsinkin kuntopyöräily ovat tutumpia. Juoksemista olen harjoittanut ainoastaan liikkatunneilla ja ehkä joskus vaivautunut juoksemaan bussiin! Liikkatunneilla juokseminen on ollut lievästi ilmaistuna tuskallista.

Siitä huolimatta, tästä lenkistä jäi hyvä fiilis. Juoksin niin kauan kuin jaksoin ja sitten hidastin vauhtia reippaaksi kävelyksi, sitten taas juoksua jne... Oli selkeästi rasittavaa kunnolleni, mutta lenkin jälkeen oli jotenkin virkeä olo. Tuntui, että pääkin toimii selkeemmin.

Noh, jotain pahoja fibojakin tohon lenkkeilyyn liittyy. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tunnen että olen pettänyt kaikki mun parantumiseen uskovat ihmiset, kun rikoin liikuntarajoitusta. Itseni myös.

I cheated myself

Like I knew I would

Se oli vaan yksi lenkki, perkele. Mutta tiedän, ettei se siihen jää. Ja kun juokseminen alkaa sujua paremmin ja paremmin, sitä tekee myös mieli tehdä enemmän ja enemmän...

Sitten äiti oli vielä eteisessä kyselemässä: "Siis juoksitko sä oikeesti...? Mistä sä sait tohon idean? -- No kyllähän sä voit tota kohtuudellisesti harrastaa, mutta jos sä laihdut yhtään, niin sitten sun on lopetettava." Jotenkin kuulosti vähän siltä, ettei se luota muhun tässä asiassa... En kyllä tiedä luotanko ihan itsekkään! 

Jossain vaiheessa se myös sanoi, että mun pitää lisätä syömisiä, jos alan harrastamaan "ylimääräistä" liikuntaa. En kyllä pysty ominpäin syömisiä säätämään, ainakaan ylöspäin, olen siirtänyt vastuun syömisistäni ravitsemusterapeutille!

Pakko nyt vaan yrittää pitää se kohtuus. En halua, että laihdun enää, sillä sitten saisin vaan lisää ruokaa mun lautaselle, mutta ehkä mä voin jatkaa näin jos pysyn nykyisessä painossani, en nimittäin voi ajatella lihovani myöskään.