Sitä samaa.

On tässä lähipäivinä/viikkoina ollut vähän sellainen fiilis, että syömishäiriö on valtaamassa enemmän tilaa itselleen mun mielessä. Ei se ole vaikuttanut syömäni ruuan määrään, vielä. Enemmänkin ajatuksiin, liikkumiseen (enemmän pakonomaista, vaikka enhän mä saisi juurikaan liikuntaa harrastaa) ja ruokailuajoista on taas tullut ehdottomampia. En tiedä, ehkä tää on vaan jotain väliaikaista. Olen myös miettinyt, voisiko johtua lääkkestä, jota olen alkanut syömään masennukseeni. Joillekkin syömishäiriöisille se on aiheuttanut anorektisten ajatusten voimistumista. Toisaalta lääkeannokseni on ollut todella pieni, enkä usko, että se on voinut vaikuttaa. Nyt annos pitäisi tuplata, mutta en ole ehtinyt hakea lääkkeitä apteekista... 

Ehkä se on vaan sairas mieli joka on tajunnut että sen täytyy todella taistella selvitäkseen. En todellakaan tiedä miten taistelussa tulee käymään.

Joka päivä, monta kertaa, kysyn itseltäni, miksi teen tätä. Miksi yritän parantua, syön enemmän jne... En voi sille mitään, etten todellakaan koe, että teen tämän itseni takia. Yritän parantua, jottei esimerkiksi veljeni ja äitini tarvitsisi huolehtia. Nyt kuitenkin tuntuu, etten itse halua. Huomaan odottavani jotain aikaa, jolloin saan heittäytyä syömishäiriöön. En todellakaan haluaisi ajatella noin.

Sairas/Terve

Fiilikset eivät tunnu 'tasoittuvan' ollenkaan. Tarkoitan siis, etten tahdo millään sopeutua tähän lihotuskuuriin (noin rumemmin sanottuna), vaan koko ajan pitää kerrata miksi mä tätä teen ja perustella kaikki itselleen!

Päässäni pyörii koko ajan kahden mielen taistelu, tiedättehän, Se Terve ja Se Sairas. Se Terve on vahvasti sitä mieltä, että olen todella vahva yrittäessäni parantua, paljon vahvempi kuin jotkut helvetin pro-anat. Pro-anathan puhuvat aina siitä tahdonvoimasta, mutta helpointahan olisi heittäytyä syömättömyyteen, eikö? Enemmän tahdonvoimaa tarvitaan parantumiseen. Noilla sanoilla Se Terve yrittää yleensä vallata elintilaa pääkopastani Siltä Sairaalta.
Se Sairas puolestaan rakastaa itseään. Se rakastaa törröttäviä luita, naksahtelevia niveliä, nälkää, heikotusta, kontrollointia ja jopa pakkomielteitä. Se muistuttaa olemassaolostaan edelleenkin useita kertoja päivässä. Se saa minut tuntemaan, että sormien nivelten naksahtelu on jotenkin arvokasta ja että verensokerin laskeminen liian matalalle on ainoastaan hyvä juttu, kuten huono ääreisverenkiertokin. Se saa minut luulemaan, että rakastan sitä, vaikka minulle on kerrottu, että sairaus vaan rakastaa itseään. Se Sairas hyökkää varsinkin kun olen yksin.

Olen miettynyt, onko tuollainen henkilöinti hyvä asia. Entä jos se sekoittaa päätäni vain enemmän? Olen joka tapauksessa huomannut, että harrastan tuollaista nykyään aika paljon.

-----

Tänään on ollut outo päivä. Tuossa hieman aikaisemmin joka paikkaa särki, jopa päätä (harvinaista minulla). Ruokahalu väheni vähenemistään kohti päivällisaikaa. Se tuntui enemmän fyysiseltä kuin psyykkiseltä, joten annoin itselleni luvan syödä tänään vähemmän (en voi siltikään kiistää, etteikö Se Sairas olisi hurrannut). Kierreltyäni kaupassa taas aivan liian kauan, päädyin syömään annoksen kaurahiutaleita, mustikoita ja maitoa. Ja sen ruisleivän, joka päivälliseeni kuuluu. Kuulostaa aika hiilaripitoiselta, mutta oikeastaan ei niitä ollut sen enempää kuin syön yleensä päivällisellä, ateria oli vaan muuten hieman yksipuolinen. Maitoannokseni ujutin espresson (jaksoin kerrankin säätää mutteripannun kanssa) sekaan, tuloksena suhteellisen maukas cappuccino (maitoa olisi voinut vaahdottaa hitusen enemmän).

-

Nyt olen päässyt siis kunnalliseen hoitoon, tai miksi ikinä sitä kutsutaankaan. Ei siis tarvitse käydä yksityisellä ja maksaa itseänsä kipeäksi... Käyntejä on tiheämmin ja hoito kuulemma tehokkaampaa, vaikka en koe että tehostusta olisi tarvittu. Ravintoterapeutti on ollut hyvä juttu, ja olisin halunnut kokeila josko olisin päässyt ongelmistani pelkästään sen avulla.
Tällä viikolla olen käynyt siis somaattisen puolen tarkistuksessa sekä tapaamassa psykiatria. Sain liikuntarajoituksen, vaikka liikunta ei ole ollut kovin suuressa osassa elämässäni. Kontrollointi on kohdistunut pikemminkin syömiseen. Ahdistaa, kun lääkäri ei edes tiennyt paljon syön määrätessään liikuntarajoituksen... Toisaalta olin huojentunut, sillä vaikka olen harrastanut vain vähän liikuntaa, sekin vähä on ollut aika pakonomaista. En siltikään koe että olen ansainnut tuollaista rajoitusta, sillä miksikään hillittömäksi itsekidutukseksi se ei ole mennyt. Nojoo, olinhan minä juuri suunnitellut liikunnan lisäämistä, oikeastaan ruokamäärien suurentumisen takia... Mutta suunnitelmille tuli stoppi. Anyway, aion aloittaa joogan ja harrastaa sitä 1-2 kertaa viikossa, se ei voi vaikuttaa painoon.

Enemmän ahdistaa psykiatri. Kyseisessä psykiatrissa ei ollut mitään vikaa, mutta en tuntenut mitään "yhteyttä" häneen myöskään. Minulla ei ole mitään asioita, joita haluaisin purkaa, en siis tunne puhumista yhtään helpottavaksi. Päin vastoin, minusta tuntuu että annan itsestäni todella yksinkertaisen kuvan, kun puhun väkisin ikävistä asioista, jotka olisivat muuten jo ohitettu.

Nyt pitää lopettaa, jatkan tätä ehkä myöhemmin.