Crave. Tarpeeksi osuvaa suomenkielistä vastinetta en ole sanalle keksinyt, sanakirjakin tarjoaa vain laimeat himoita ja haluta paljon. Tuntuu, että tuo sana on kaikki mitä tarvitaan kuvailemaan mun nykyistä elämääni. En koe ansaitsevani sitä, sillä kielletynhimoni (ei makean, ei rasvan tai kuiduttomuuden, vaan kaiken kielletyn himo!) on vain pahentunut sen jälkeen kun olen alkanut syömään enemmän (ts. listan mukaisesti). Ennen mulla oli se sama krooninen herkkunälkä, mikä on kestänyt kaikki muistoissani olevat vuodet. Lisäksi vaiheessa, jossa söin vähemmän ja ihan oman jo hieman pipin pääni mukaisesti, mulla oli se tietty anorektinen ylpeys (tiedän miten syödä, muut syövät väärin enkä anna heidän lihottaa minua, you know...). Sitten sain tehtäväkseni toteuttaa listaa ja syödä sen x määrän joka päivä, eikä se x koskaan ollut tarpeeksi vähän että tuo ylpeys olisi säilynyt. Toisinaanhan olen tietenkin tuntenut itseni syöttöporsaaksi. Joten, kun tuo ylpeys on otettu pois, ainut mikä on jäänyt jäljelle on se järkyttävä craving kuusi päivää viikossa.
Haluaisin oikeasti joka päivä mennä kauppaan ja kantaa kotiin Geishaa, Snickersiä, irtokarkkifudgeja, korvapuusteja ja englanninlakuja. Sitten haistelisin niitä, tutkisin niiden rakennetta ja pilkkoisin ensin puoliksi, sitten vielä puoliksi ja puoliksi ja puoliksi kunnes edessäni olisi enää jotain epämääräistä silppua jota ei oikeastaan voisi edes kutsua muuksi kuin tuusannuuskaksi.
En ole päässyt toteuttamaan tätä fantasiaani aivan täysin, sillä en voi sallia ruuan tuhlausta.
Tänään pääsin kuitenkin kuolaamaan tehdessäni cookieita, jonne pilkoin Fazerin sitruunasuklaata. Ensin puoliksi, jugurttimömmötäytteen rakenne on täydellinen! Juuri sellainen leikkaantuva ja seassa on olevinaan jotain crispiäkin. Sitten neljäsosiksi ja sitten vielä kahdeksasosiksi. Ja armotonta nuuhkutusta. Aww. Sitten rasva ja sokeri vaahdoksi, yummy. Säästän jokusen kakkaran itselleni herkkupäiväksi, ja loput annan äitini hoideltavaksi.
Hermot hiukan tiukalla kun vesi yrittää nousta kielelle kaiken aikaa ja päässä huuto suklaasuklaasuklaa. Tämä karsii tehokkaasti muut ajatukset pois kallostani, ei jää tilaa ylimääräisille filosofoinneille, joita ennen harrastin.
Äsken eteisessämme kävi pyörähtämässä siskoni kaveri vuodelta nolla. Viimeksi näin hänet pakastepizzakesänä 2006. Nyt hän kiljui vain nimeäni, et se voi olla sinä! Vähän pitäisi saada lihaa luiden ympärille ymsyms. piiitkästä aikaa kuulen jotain tuollaista! Koen nuo tilanteet epämiellyttäviksi, ihan kuin joku avaisi päänuppini ja näyttäisi kaikille että hei katsokaas kuinka löysällä nämä ruuvit ovatkaan! - tosin tiedän, ettei sanoja yleensä tarkoita sitä niin eikä sano ilkeyttään. Varmaan luulee ainoastaan tekevänsä pienen palveluksen ja huomauttavansa terveelle ihmiselle että ei tarvitse enää laihduttaa, no niin stop. Ja terveet ihmiset kai pystyvät pistämään sen stopin päälle laihdutuksen jälkeen ja alkaa taas elämään vähän enemmän.
Haluaisin oikeasti joka päivä mennä kauppaan ja kantaa kotiin Geishaa, Snickersiä, irtokarkkifudgeja, korvapuusteja ja englanninlakuja. Sitten haistelisin niitä, tutkisin niiden rakennetta ja pilkkoisin ensin puoliksi, sitten vielä puoliksi ja puoliksi ja puoliksi kunnes edessäni olisi enää jotain epämääräistä silppua jota ei oikeastaan voisi edes kutsua muuksi kuin tuusannuuskaksi.
En ole päässyt toteuttamaan tätä fantasiaani aivan täysin, sillä en voi sallia ruuan tuhlausta.
Tänään pääsin kuitenkin kuolaamaan tehdessäni cookieita, jonne pilkoin Fazerin sitruunasuklaata. Ensin puoliksi, jugurttimömmötäytteen rakenne on täydellinen! Juuri sellainen leikkaantuva ja seassa on olevinaan jotain crispiäkin. Sitten neljäsosiksi ja sitten vielä kahdeksasosiksi. Ja armotonta nuuhkutusta. Aww. Sitten rasva ja sokeri vaahdoksi, yummy. Säästän jokusen kakkaran itselleni herkkupäiväksi, ja loput annan äitini hoideltavaksi.
Hermot hiukan tiukalla kun vesi yrittää nousta kielelle kaiken aikaa ja päässä huuto suklaasuklaasuklaa. Tämä karsii tehokkaasti muut ajatukset pois kallostani, ei jää tilaa ylimääräisille filosofoinneille, joita ennen harrastin.
Äsken eteisessämme kävi pyörähtämässä siskoni kaveri vuodelta nolla. Viimeksi näin hänet pakastepizzakesänä 2006. Nyt hän kiljui vain nimeäni, et se voi olla sinä! Vähän pitäisi saada lihaa luiden ympärille ymsyms. piiitkästä aikaa kuulen jotain tuollaista! Koen nuo tilanteet epämiellyttäviksi, ihan kuin joku avaisi päänuppini ja näyttäisi kaikille että hei katsokaas kuinka löysällä nämä ruuvit ovatkaan! - tosin tiedän, ettei sanoja yleensä tarkoita sitä niin eikä sano ilkeyttään. Varmaan luulee ainoastaan tekevänsä pienen palveluksen ja huomauttavansa terveelle ihmiselle että ei tarvitse enää laihduttaa, no niin stop. Ja terveet ihmiset kai pystyvät pistämään sen stopin päälle laihdutuksen jälkeen ja alkaa taas elämään vähän enemmän.
6 kommenttia:
olin seota kun luin tuota tekstiä!! kaupassa on yhtä tuskaa kävellä karkkihyllyn ohi ja muistaa miltä jokainen suklaapatukka maistuu ja miltä ne tuoksuu ja miltä ne näyttää ja kuinka ne sulaa kielellä ja aaaaaaaaaaaaaaaaaargh!
mä muistan kesistä aina sen jäätelön mitä söin. on sitruunasolerokesä, jäätelöauton vaniljakermajäätelökesä, toffeetuuttikesä :D
onneksi kaupat on jo turvallisesti kiinni..
Hmm... mulla on kierosti et en edes pidä karkeista tai noista sokerirasvasuklaapatukoista (suklaasta joo, mut en jostain daimeista jne), mutta munkin tekee joskus mieli päästä tekemään kirurgisia operaatioita niille :D Jätän sen kyllä fain foodporn-tasolle, sillä silloin voin kyylää kaikki maailman asiat joihin etiikkani/makuni ei istuisi.
Vihaan kun ihmiset kauhistelevat tuota laihuutta toisinaan olettavat että jos luut ei paista niin ei paista ongelmakaan. Et.. hohhoijaa. Ei anorektikko siinä parilla pulla-annoksella muutu normaaliksi päästään tai kropastaan, että pitäisivät ihmettelynsä ihan omana tietonaan.
Sun blogi on yksi parhaista <3_<3
Ainakin kirjassa Lupa syödä sanotaan että himot syntyy siitä kun kieltää itseltään jotain. En tiedä ootko sitä lukenut, mut se ainakin mun mielestä on aika järkeenkäypää: jos pitää jotain ruokaa siellä kiellettyjen hyllyssä, se saa helposti aika himottavan imagon. Jos kokeilisi syödä sitä kiellettyä ruokaa tyyliin suklaapatukan päivässä parin päivän ajan, se menettäisi hohdokkuutensa eikä himoa enää tulis. Ja periaatteessa sulla varmaan syntyy se himo osittain senkin takia ettet vielä syö tarpeeks... Eli jos söisit riittävästi kunnon ruokaa, ei olis myöskään himoja herkkuihin.
Juu, olen lukenut Lupa syödä-kirjan ja koin että siinä oli paljonkin hyödyllistä infoa :)
Mutta mulla ei makean-/minkäikinähimo liity nälkään. Syön itseni täyteen aterioilla, mutta tuntuu että mulla on henkinen nälkä, tarve saada makuelämyksiä.
Olen kokeillut tuota yksi herkku päivässä-systeemiä ja mulla se ei oikeen toiminut, koska en saa pienistä makupaloista juurikaan mitään, ne alkoivat tuntua turhilta... Olen suklaalevy-ihmisiä, olen siis aina ollut, kyse ei ole mistään ahmimisesta.
No, pitää vielä miettiä tähän ongelmaan ratkaisua... Kiitti kommentista :)
Niin joo, piti vielä sanoa tosta laihuuden kommentoinnista. Mulle ei ole ketään pitkään aikaan sanonut mitään mun kropasta (ja se totta hitossa on aika luinen, sanoo terve ääni päässäni), ja se oikeestaan saa mut tuntemaan oloni terveeksi. Siinä kohtaa tulee dilemma: miksi mun pitäis parantua jos en kerran ole sairas? Ja sit tietysti tiedän et ei ketään kaveri halua olla sanomassa et oon liian laiha, eihän ne halua sanoa yhtään mitään kun pelkäävät loukkaavansa. Et periaatteessa on ihan hyvä jos aina välillä joku muistuttaa et hei, kyllä paha olo näkyy ulospäin liiallisena laihuutena.
aina ku kävelen kaupas ja haluan karkkia ni joka kertaa täytyy ostaa mitä en ole aikasemmi syöny taikak jätskiä tai iha mitä vaan koska tiedän jokasen maun jota tähänasti on maistanu, pystyn maistamaan ne karkit suussani, pystyn tuntemaan ne mahssa ja koen lihomisen vaikka vaan seisoskelen karkkihyllyn edessä ja himoitsen niitä, haluan niitä ja juoksen pois.
Lähetä kommentti