Suklaastressi, juustojännitys ja kakkukauhistus

Veljen vaimo pyysi mua mukaansa mökille. Tyypillistä, juuri kun olin suunnitellut miten menetellä tämän viikon... Aion kuitenkin mennä. Hetkeksi pois kotoolta, ja sitten palaan taas kouluelämään jonka myötä on ehkä helpompaa yrittää neutralisoida minun ja ruuan suhde. Tiedän, että joudun joustamaan; heidän jääkaappiinsa ei yksinkertaisesti mahdu jokaiselle omia juustoja, maitoja jne. Lisäksi minulle mökkeily on ihan hyvä syy hellittää hiukan, tosin joskus ahdistus iskee sitten kotona... Mutta ehkä nyt ei, kun palaan keskelle arkea. Toivon että kaikki menisi kuten silloin kerran mökkireissulla, söin muiden kanssa samaa lounasta ja kahvitellessa otin kaksi konvehtia, ilman mitään ahmimista. Ne olivat vain pieniä makupaloja ja pystyin sallimaan ne itselleni, sillä en ollut jokapäiväisissä ympyröissäni. Se oli lomaa.

Äiti: Haluatko sä lähteä sinne mökille?
Minä: *huokaus* Jooo... haluanhan mä.
- pelkään vaan niin paljon että lihon.
Sen jätin kuitenkin sanomatta,
ja rauhoittelin itseäni,
ettei kukaan ole päätynyt lihavaksi
muutamassa päivässä.

Äiti ehdotti, että pyytäisin ystävääni mukaan. Pidinkin sitä hyvänä ideana ja soitin kysyäkseni, mutta hän ei sattunut vastaamaan... Sitten aloin miettiä haluanko todella, sillä ystävälläni on ollut syömishäiriö ja hän tunnistaisi kaiken häiriökäyttäytymisen heti. Minulla ei siis olisi sitä "hätävaraa" sillä tarkkaileva silmä huomaisi välittömästi, jos turvautuisin sairauteen. En aio turvautua, mutta ajatus siitä että jonkinlainen mahdollisuus olisi, on turvallinen. En siis uskalla lähteä täysin ilman tuota sairasta "turvaa", en vielä. Tässä asiassa olen päättänyt kuunnella itseäni, jotta voin oikeasti ladata akkuja tällä reissulla.

Yksi syy on myös se, että häpeän herkuttelua, vaikka se ei olisi ahmimista. Olen aina hävennyt, sillä joskus esimerkiksi siskoni syyllisti minua siitä. Edelleen ihmisten ilmoilla jotain extraa syödessäni tunnen yhtäkkiä olevanikin ylipainoinen amatsooni. Vielä kun tuo rakas ystäväni on onnistunut löytämään sen kultaisen keskitien, en osaisi rentoutua nauttimaan ruuasta hänen kanssaan. Syömiseni on vieläkin niin epänormaalia, vaikka haluan aina näyttää hänelle kuinka pitkälle olen tässä taistelussa päässyt ja kuinka suhtaudun lähes normaalisti ruokaan... Totuus on toinen, mutta en osaa olla kantamatta tervehtyneen roolia, sillä pelkään hänen jättävän minutkin taakseen kuten sairautensa, huomatessaan kuinka monta prosenttia aivokapasiteetistäni on edelleenkin täytetty häiriöisillä ajatuksilla.

Whii. Sitten saapui syyllisyys...
"Hei, mitä teet syyslomalla? Mä meen mökille ja ajattelin oikeestaan ottaa sutkin mukaan mutta sitten tajusin että mähän haluan nauttia lomailusta! Joten hyvää syyslomaa sullekin!"

Aff, eihän lomani onnistuminen voi olla kiinni ystävästäni? Toisaalta olisi todella kivaa, voisimme kävellä pitkiä lenkkejä metsätiellä, kerätä sieniä ja asustella keskenämme veljen vierasmökissä... Kokkailla, keskustella, pelata jatsia ja korttia, olla vaan! Mutta...
Ehkä mun täytyy vain antaa itselleni anteeksi, olen vielä sen verran häiriintynyt tässä suhteessa. Äitikin kannustavasti tokaisi, että "Kyllä tuo aika paljon vieläkin rajoittaa sun elämää"...Aha?
Olen ennenkin ajatellut kysyä tätä ystävääni mukaan, ehkä mun pitää ottaa tavoitteeksi, että seuraavalla lomalla voisin mökkeillä kuten ihmiset toistensa kanssa mökkeilevät, kokematta sitä suureksi suoritukseksi. Haastetta kun riittää jo siinä, että jätän hätäavautumisieni kohteen eli äidin muutamaksi päiväksi ja lähden jonnekkin, josta ei noin vaan tulla kotiin. Elää jonkin toisen ehdoilla, toisen kevytmaidoilla, ja ei-kevyt-juustoilla.

Onneksi veljen vaimo on maailman ymmärtäväisimpiä ihmisiä. Hän on työnsä kautta ollut jonkin verran tekemisissä syömishäiriöisten kanssa. Lisäksi olen aina ihaillut hänen taitoansa syödä, hän osaa kuunella itseään.
Hänen kanssaan on helppo syödä, vaikka sitten kanttarellejä kermakastikkeessa, pähkinäsuklaata tai hienoja juustoja korkein prosentein.
Joten ehkä mä pärjään.
Lähtö on todennäköisesti torstaina, joten todennäköisesti musta kuuluu vielä ennen sitä.